Oli muut, kunnialliset tarkoitukset, mutta televisiossa ilman ääntä pyörivä ohjelma osoittautui Wallander-elokuvaksi.Se jotenkin loukkasi minua ja liittyi siten eilisen ja toissapäivän keskusteluihin.
Sisäinen rikkaus ja ulkoinen valta eivät oikein mahdu samaan ihmiseen.
Henning Mankell on syistä, joita voin vain arvailla, sekä Ruotsin että Euroopan myydyin kirjailija, Harry Potterit pois lukien.
Huima henkinen liikkuvuus on hänen sisäinen rikkautensa. Tosin rahaakin varmaan on, mutta tietääkseni hän ei sekaannu edes kirjalliseen vallankäyttöön.
Tämä on oikeastaan outoa, koska hänen kirjansa ovat hitaita, paksuja ja tahmeita aitoruotsalaisesta itsesäälistä.
Myös peruskuvio on naurettava. Ystadissa tapahtunee noin yksi henkirikos 20 vuodessa, ja arvattavasti se selvitetää viidessä minuutissa.
Yleismaailmallisia ongelmia sivuavat poliisijutut Skoonesta ovat siis vertauksia ja moraliteetteja - "Jokamies"-näytelmiä.
Kuvaksi otettu Innan frosten jonka nimi suomeksi ehkä on Ennen pakkasta, on mielestäni paras sarjan teoksista.
Maailma ei ehkä ole niin paha kuin väitetään, kun sellaiset kirjat saavuttavat suosiota. Mankell vastustaa raivostuneesti katteetonta vallankäyttöä pienessä ja suuressa, poliitikkkoja, kaksinaamaisuutta, kähmintää, pelkuruutta - siis kaikki Ruotsin pyhimpiä arvoja.
Ei sillä, alkavat ne olla Suomessakin käypää tavaraa.
Mutta tappajatarinat ovat kirjoittajalle verukkeita purkaa suuttumusta, ja hänen vihansa kohteisiin on helppo yhtyä.
Ehkä hankin pari muuta Wallander-filmiä ja katson ne, koska voin olla väärässä. Mielestäni elokuva köyhdytti lukukokemusta ratkaisevasti, parantumattomalla tavalla.
Haluan itse kuvitella ihmiset ja ympäristöt. Kun niitä näytetään kuvina, ne menettävät kiinnostavuutensa.
Tämä on lisäys elokuvan estetiikkaa sivunneeseen keskusteluun. Välineen valinta ei ole tekninen eikä taloudellinen kysymys.
Jos elokuva on todella hyvä, se ei käänny sanoiksi.
Jos kirja on todella hyvä, se ei käänny kuviksi.
Kun niin suuri osa elokuvista ja kirjoista on todellisuudessa yhdentekeviä, tämä ei ole mikään iso asia.
Mutta eikö olekin niin että kymmentä hyvää filmatisointia kohti löytyy yhdeksänkymmentä huonoa ja eikö ole niinkin, että monet hyvät ohjaajat (kuten Hitchcock) ovat ryhtyneet halukkaasti filmaamaan kolmannen luokan tekstejä?
Luin eilen ääneen iltasaduksi Kai Donnerin Siperialaiskertomuksista sen jutun, jossa pappi salvetaan - sen joka on niin hyvin kirjoitettu, etei poika Jörn ole koskaan päässyt lähellekään tuota tasoa.
Kuvittelin mielessäni tarinan elokuvana. Täysin mahdoton - tulos olisi törkeä anekdootti. Tekstin erikoisuus on huiman tarkka mutta huomaamaton ympäristön kuvaus ja kirjoittajan sisäinen rikkaus, joka purkautuu myötunnon, ironian, satiirin ja suoran pilkan kirjona.
Kai toiminnallinen Jan Guillou on sitten huonompi, koska hänen Hamilton-sarjansa kirjoista tehdyt televisioelokuvat ovat onnistuneita, jotkut erittäin hyviä.
Tarina ei ole yhtä kuin juoni, tapahtumat järjestyksessä, vaan se mikä sen merkitys on kohteelle.
VastaaPoistaElokuva ei ole se mitä siinä tapahtuu vaan se mitä siinä näkyy.
Kirjoitettu kertomus on tosiaan se, mikä syntyy lukijan mielessä. Se on myös mielessä aaltoilevien lauseiden omaääninen sointi.
Hyvin luettu äänikirja on kiehtova elämys (Tervon Myyrä, Veikko Honkonen): näyttelijä tarjoaa luennan, kuulija laatii kuvat. Kun tuommoista kuuntelee autossa, ja sisältöön sekoittuu suomalainen maisema, ei enää näe Kauhavan tienristeyksiä tylsinä.
Toisaalta vähemmän hienot tekstit ovat periaatteessa oivaa filmatisoitavaa, tekijöillä on sekä jotain korjattavaa että sopiva kunnioituksen puute. Esimerkiksi en
VastaaPoistaedes näin dekkarikautena jaksa innostua Agatha Christiestä, mutta televisiosovitukset ovat mitä hilmpeimpiä.
Muistelen että sellaisen merkkiteoksen kuin Tohtori Outolempi pohjalla on joku kirja jota kukaan ei ole lukenut, wikepedia.fi tietää kertoa: "Elokuvan oli alun perin tarkoitus olla Peter Georgen romaaniin Red Alert perustuva vakava draama. Stanley Kubrick kuitenkin muutti käsikirjoitusvaiheessa elokuvan tyylilajin satiiriksi ja mustaksi komediaksi."
Sama juttu käännösten kanssa. Kummastelin taannoisten filmatisointikeskustelujen aikana toistuvaa valitusta, että ainoa mitä Tolkien osasi kirjoittaa hyvin oli maiseman ja ruuan kuvaukset, mutta varsinkin lyriikkka on kammottavan huonoa. Sitten luin alkuperäisen tekstin ja tulin siihen tulokseen, että Juvan ja Pennasen käännös pitäisi kääntää englanniksi.
Oma lukunsa on sitten Saarikosken Sieppari ruispellossa, ainakin yksi tuntemani ihminen pitää sitä monin verroin Salingerin versiota parempana. En osaa enkä uskalla ottaa tuohon kantaa.
Ad Keijo Ahlqvist:
VastaaPoistaTotta! Olen itsekin bongannut Honkosen.
Ad Teme:
VastaaPoistaKouluesimerkkejä: Hitchcokin Psyko ja Vertigo, molemmat tusindekkareihin perustuvia.
Sitten taas todella hyvät Raymond Chandlerin dekkarit silputtiin todella hyviksi elokuviksi niin perinpohjaisesti, että yhteyksiä jää vähän.
Chandlerin Syvän unen elokuvakäsikirjoituksen kirjoitti William Faulkner...
Veikko Honkasen ääni etsautui mieleeni Radioteatterin sarjan (saatavana vihdoin myös CD:illä!) myötä lääkäri Sinuheen, hänee joka eli yksin kaikki elämänsä päivät. pari vuotta sitten kuuntelin Sinuhen äänikirjana toisen loistolukijan, Lars Svedbergin lukemana, ja kyllä oli vaikea eläytyä; Svedbergin ääni on minulle Carpelanin Alkutuuli. Vaikka kirjan on aiemmin lukenut useammankin kerran itse paperilta, ääneen luennassa on magiaa, nuotiotulien kaikuja?
VastaaPoistaVanhemman Honkasen ääni on syventynyt kuin juuston aromi, mutta sekä hän että Svedberg mielestäni jo ryöstöviljelevät, kun heidän äänensä on kaikessa laidasta laitaan, piirrettyjä ja mainoksia myöten.
Raamatustakin (ja varsinkin sen osista) on useampi äänikirjaversio, saisipa jostain Matti Raninim 1980-luvulla Ylelle lukemat Paavalin kirjeet!
Myös Leif Wager oli loistava lukija, hänenkään luentaansa en ole havainnut enää saatavilla.
Hesarin kolumnisti kaipasi viime viikolla Matti Anhavan lukijan taidetta, muistan siitä vain Lönnrothin matkapäiväkirjat, hienoa oli, joskin rauhallisuudessaan sopi parhaiten pieniin palohin.
Asian vierestä kirjoitan taas kerran, mutta pakko on älähtää, kun ruotsalaista yhteiskuntaa tarkkaillaan suomalaisten silmälasien läpi. Ymmärtääkseni Ruotsin poliisi ei edes ehdi rikospaikalle 5 minuutissa, saati sitten jotain selvittämään. Useat rikokset taitavat jäädä kokonaan selvittämättä, ja valvontakameroita on vastustettu näihin päiviin asti ankarasti yksilöänsuojaa loukkaavina. Ulkoministeri Anna Lindhin murhan jälkeen mielipiteet kyllä ovat vähän muuttuneet kameroita puoltavaksi.
VastaaPoistaSuomen poliisin Karhukoplasta puhutaan vain kuiskaten, ja mellakoiden taltuttamista vesitykeillä tai kyynelkaasulla Ruotsin poliisit näkivät ulkomaisilla videoilla vasta sen jälkeen kun Göteborg oli jo lyöty säpäleiksi yhden EU-kokouksen aikana. Siinä pääsi käymään niin hassusti, kun poliisit oli psyykattu leppoisasti keskustelemaan mellakoitsijoitten kanssa, mutta katukiviä alkoikin yllättäen sadella niskaan.
Henkirikoksia sattuu Ruotsissa niin tiuhaan tahtiin, ettei mankeleilta aiheet lopu, ja poliisien rivakasta toiminnasta kertovat, ilmeisesti juuri siksi suositut, kirjat pitävät yllä poliisien mainetta. Varmaan aina välillä joku yksilötasolla ylittääkin riman.
Tiedotusvälineet sen sijaan joutuvat kerta toisensa jälkeen toteamaan, että poliisi on nostanut kädet pystyyn, kun vorot ovat häipyneet jäljettömiin taas kerran. Huolimatta siitä, että joku amatööri on kuvannut räjäytetyn arvokuljetusauton läheiseltä pellolta, ja siinä näkyvät ryöstäjät rauhallisesti siirtämässä setelikasseja vanhaan vieressä seisovaan farmarivolvoon, ja tämä video pyörii sitten jo ryöstöpäivänä suuren lehden uutissivulla kaikkien katseltavana. Toki ajan mittaan sitten monia rosmoja myös saadaan kiinnikin, ei ole tarkoitukseni Ruotsin poliisia mollata, kerron vain faktaa, joka välillä ulkosuomalaista hämmästyttää ja ihmetyttää.
Kemppinen: ”Mankell vastustaa raivostuneesti katteetonta vallankäyttöä pienessä ja suuressa, poliitikkkoja, kaksinaamaisuutta, kähmintää, pelkuruutta - siis kaikki Ruotsin pyhimpiä arvoja. Maailma ei ehkä ole niin paha kuin väitetään, kun sellaiset kirjat saavuttavat suosiota.”
En nyt tähän hätään ehdi lukaista yhtää Mankkelia, mutta eiköhän valveutuneet ruotsalaiset vastusta katteetonta vallankäyttöä pienessä ja suuressa, sekä poliitikkojen kaksinaamaisuutta, kähmintää ja pelkuruutta siksi, että nuo asiat ovat lahden tälläkin puolella niin harmittavan yleisiä. Tiedä sitten niistä pyhimmistä arvoista, nuita kai ne nyt kuitenkaan eivät ole.
Ad Dr. Blind:
VastaaPoistaTarkoitat Tuomas Anhavaa. En tiedä että Martti osaisi lukea.
Hänen luentaansa on paljon 60- ja 70-luvulta ja hän oli kyllä uskomattoman hyvä kaunokirjalisuudessa.
Rupattelimme tästä Matti Suurpään kanssa Aristoteleen kantapäässä taannoin.
Tuomas harjoitteli ja merkitsi hengitykset ja hidastukset tekstiin ja onnistui luomaan vaimeudelle hyvin vahvoja tunnelmia. Se oli tietoinen vastalause ja näyte aikakauden sirkuttelulle ja möykkäämiselle.
Olen kuullut livenä Anhavan lukevan (lausuvan) runoja. Siinä hän oli kyllä Suomen paras, koska hän osasi nostaa esiin sekä kudoksen että värin.
Ad Aurora Borealis:
VastaaPoistaTietyisti kirjoitin liian ilkeästi. Silti: kyllä Ruotsissa on meneillään samanlainen Proportz-järjestelmän purkamiskipuilu, joka iski Itävaltaan ensin. Kun kaksi puoluetta on päättänyt kaikesta eli myös siitä, mitä on pidettävä oikeana ja asianmukaisena, kansalaismielipide rappeutuu infantiiliksi.
Neuvostoliiton sukellusveneet, josita kirjoitettii kymmenen vuotta valtavin otsikoin, on kirjallisesti myönnetty Naton sukellusveneiksi - mutta kuinka moni ruotsalainen on edes kuullut asiasta? Sotilaallinen yhteistyö Naton kanssa 1940-luvun lopulta oli tiivistä, mutta siitä valehdeltiin johdonmukaisesti.
Ruotsilta on myös todellisuudessa tekemättä tosiasioiden tunnustaminen toisen maailmansodan erinäisistä taloudellisista kysymyksistä.
"Myös peruskuvio on naurettava. Ystadissa tapahtunee noin yksi henkirikos 20 vuodessa, ja arvattavasti se selvitetää viidessä minuutissa."
VastaaPoistaTodellisuudenvastainen, muttei mitenkään naurettava. Samahan pätee myös esim. Midsomerin murhiin, Morseen tai vaikka neiti Marpleen. Skoone kai on sitten Ruotsin vastaus noille middle England -idylleille. Kun murha sotkee päiväjärjestyksen vaikka jossain Somersetin kylässä, on se järkyttävämpää ja henkilökohtaisempaa kuin jos joku olisi taas pistetty kylmäksi jossain Itä-Lontoossa tai vaikka Tukholman humussa.
Olihan Petri Salokin tässä poliisin yliajotapauksessa sitä mieltä, että tappajalle pitäisi osoittaa ymmärrystä, hän kun oli kunnon perheen poikia...
Lisäksi tietysti nuo keskiluokkaisen elämäntavan ihanneyhteisöt (kirjoittajan kannalta) mukavasti ja yksinkertaistetusti symboloivat koko yhteiskuntaa - niistä löytyy pappi ja poliisi, kylän lääkäri, nuori kapinallinen hippi, joskus jopa vanha mutta vaaraton laitapuolen kulkija, kauppias ja vanhus... Ja sitten ne epäilyttävät ulkopuoliset...
Tässä mikrokosmoksessa voidaan sitten pyöritellä konkreettisena näytelmänä kaikki yhteisöllisyyden ja yksityisyyden, muukalaisuuden, normaaliuden ja luottamuksen jne. teemat, joita kirjailija kulloinkin haluaa käsitellä.
Mielenkiintoinen kontrasti on näillä kaikilla Clancyn, Remeksen jne. edustamaan teknotrilleriin, joissa on maailman kovimmat kommandot maailman nopeimmissa helikoptereissa jahtaamassa maailman pahimpia terroristeja. Näissä katsoja/lukija etäännytetään omasta maailmastaan ja tuhansienkin sivullisten uhrien menetys on pientä, kunhan karismaattinen päähenkilö selviää pahan voittajaksi. Noissa pastoraalirikosdraamoissa vastaavasti jo heinähangolla saadaan aikaan peruuttamatonta vahinkoa...
Ad TH:
VastaaPoistaOlen tietysti aivan samaa mieltä ja kuten kirjoitan, pidän suuresti näistä idylli-thrillereistä. En jaksa lukea teknokamaa.
Haluan vain kiinnittää huomion siihen, että tuollainen Mankell-tyyppinen juttu on satu ja luultavasti sillä on sama merkitys kuin esimerkiksi vitseillä - mahdottomuus ja nurinkurisuus tuntuu hyvältä.
Satuja on monenlaisia. Minulle kelpaavat oopperat ja etenkin uskonnolliset sepitteet, kuten passiot ja kantaatit. Niissähän ollaan olevinaan vakavissaan, vaikka kysymys on asioista, joilla ei ole mitään yhteyttä todellisuuteen.
Mielikuvitusta, ystävä hyvä, ei Henning Mankellin kirjat vedä vertoja tietenkään Alibille tai Pohjolan poliisi kertoo-pläjäyksille. Luojan kiitos! Nehän dokumentoivat kaipaamaasi todellisuutta.
VastaaPoistaKyllä minusta sopii "ilkeillä", jos se auttaa sanoman perillemenoa, tai vaikkei auttaisikaan. :-)
VastaaPoistaVenäläisten sukellusveneiden vaihtuminen NATON vastaaviksi varmaan löisi keskivertohurrin ällikällä. Mahtaisikohan sillä tiedolla saada iltapäivälehden lupaaman palkkion etusivun jutunaiheesta? Vinkkinä vaan niille jotka tietävät, missä asia on kirjallisesti myönnetty.
Minkkien ja NATOn lisäksi pinnan alla on todistetusti uiskennellut ainakin yksi venäläinenkin sukellusvene, joka ajautui karille Karlskronan lähellä 1983.
Maan tarkoituksiin sovellettu virallinen tiedotustoiminta lienee todellisuutta myös Ruotsin rajojen ulkopuolella.
Minua nyt vain mietityttää yksi juttu näiden skandinaavisten, mm. Mankelin hyvin menestyneistä kirjoista.
VastaaPoistaNiitä puolustellaan sillä, siis myyvyyttä, että ne ravistelevat vanhaa kansankotia. Ja kai Stoltin kirjat Norjan kansankotia, jonka olemassaolosta en ole ihan varma.
Kirjat ovat dekkareita ja perustuvat jännitykselle.
Minä kaipaan ihan kamalasti takaisin Delfiini- ja Huutomerkki-sarjoja, jossa yhteiskunnalliset epäkohdat (kuten kansankotien korruptoituneisuus, Suomi ei taida olla korruptoitunut, koska se ei ole ikinä ollut kansankoti?)otettiin syynättäväksi yksi kerrallaan ja muistan oikein hyvin että niistä keskusteltiin.
Ihan tavallisetkin ihmiset puhuivat kirjoista, eivät dekkareista. Anteeksi, joo, ovat ne kirjoja, mutta ei niitä voi ottaa NIIN vakavasti kuin joidenkin reippaiden sosiologien tekstejä.
ad keijo ahlqvist
VastaaPoistaSama pätee musiikkiin. Siinäkin "kirjoitettu kertomus" syntyy kuulijan mielessä. Moni muukin asia kuin sävelmä, nuotit järjestyksessä, vaikuttaa. Missä kuuntelet, mitä, kenen kanssa.
Minulla oli juuri järisyttävä kokemus, kun David Oistrahhin musiikkifestivaaleilla Pärnussa virolainen huippuorkesteri vetäisi konserttinsa päätteeksi ylimääräisenä yllättäin Sibeliuksen Andante Festivon.
Piti ihan pidätellä, ettei olisi alkanut hytkyä liikutuksesta. Ei minua sama kappale kotimaassa sentään itketä, vaikka se hieno onkin! Täällä se meni luihin ja ytimiin.
Andante festivo
VastaaPoistaPidin kappaletta aivan mitäänsanomattomana kunnes se alkoi puhutella kontekstissaan: teoksen soidessa Yliopiston lukuvuoden avajaisissa konsistori astelee arvokkaasti paikoilleen, johdossa regaalien perässä kansleri vitjoissaan ja rehtori kaavussaan.
Vieläkin pyrin hankkiutumaan vuosittain tuolla hetkellä päärakennuksen Senaatintorin puoleiseen aulaan, kylmät väreet joka kerta.
Sibeliuksen Music Religieusessa on tiettävästi samaa voimaa omassa käyttöyhteydessään (vapaamuurariloosissa), valitettavasti siitä ei tullut kunnon levytystä edes BIS:n kokonaislevytykseen. Leo Funtekin orkestroimana RSO ja tenori Risto Saarman ovat tehneet kantanauhan, sain sen rahisevalle c-kasetille 1980-luvun puolivälissä, tässä muodossa koin sen olevan samaa sarjaa Mahlerin ja Richard Straussin orkesterilaulusarjojen kanssa.
Hamilton (1998)
VastaaPoistahttp://www.imdb.com/title/tt0119249/
Leffassa on yksi mainio kohtaus, joka tapahtuu jossain Kuolan ja Suomen Lapin välillä Venäjän puolella. Hamilton tapattaa ryhmänsä kanssa venäläisporukan, joka kuljettaa ydinkärkeä. Yksi pakenee, Åke Stålhandske lähtee perään, mutta päästää köyhän reppanan karkuun kun ei voi tätä F2F tappaa (ks. myös "On Killing"). Hamilton käyttäytyy kuin käänteis-evankeliumin antikristus Åke-Juudasta kohtaan: "miksi sinä minut petit?" (=et tapa, vaikka minä niin vaadin). Ko. kohtauksen takia muuten suht epäonnistunut leffa kannatti katsoa.
Andante festivo säveltäjän johtamana.
VastaaPoistaEräät omaiseni ovat lipsahtaneet lain väärälle puolelle ja toimivat sitten väkivallan virkamiehinä muutamassakin valtiossa eri puolilla vesiä.
VastaaPoistaNäin olen kuullut sotajuttuja virantoimituksesta seitsemältä vuosikymmeneltä, myös Svea-mamman likaisista helmoista.
Vaikka Ruotsin väkivaltarikostilastot ovat sievemmät kuin meidän, on heilläkin tapauksensa.
ad Kemppinen:
VastaaPoista"Ruotsilta on myös todellisuudessa tekemättä tosiasioiden tunnustaminen toisen maailmansodan erinäisistä taloudellisista kysymyksistä."
Jo vain. Asiahan tuli jälleen kerran mutkan kautta julkisuuteen kun Vetehisen upottama sts 305 löytyi Ahvenanmereltä. Suomalaiset jahtasivat venäläisiä, jotka jahtasivat saksalaisia rahtialuksia, joiden lastina oli ruotsalaista rautamalmia. So it goes!
Vetehiset iskivät Ahvenanmeren pimeydessä