Simpsons is Spoon River

The blogger makes a bold statement claiming to see many characteristics and traits that the TV-buffoonery "The Simpsons" and Edgar Lee Master's rightly revered book of poetry "Spoon River Anthology" share.

Judge Somers

How does it happen, tell me,

That I who was most erudite of lawyers,

Who knew Blackstone and Coke

Almost by heart, who made the greatest speech

The court-house ever heard, and wrote

A brief that won the praise of Justice Breese

How does it happen, tell me,

That I lie here unmarked, forgotten,

While Chase Henry, the town drunkard,

Has a marble block, topped by an urn

Wherein Nature, in a mood ironical,

Has sown a flowering weed?

Barney Gumple on ehkä Simpsonien hyvä ihminen - siis tämä juopporetku, jonka Homer opetti juomaan olutta.

Homer itse ei ole paha, mutta häijy ja kiero kyllä.

Kaikilla muilla on kuvitelmia itsestään paitsi kaupungin juopolla.

Edgar Lee Masters kuoli - uskomatonta kyllä - vasta 1950. Hän oli juristi. Hän oli aloittanut asianajotoiminnan 1800-luvun puolella ja kirjoitti kokoelmansa puoliksi vahingossa. Menestys oli suuri eikä koskaan toistunut.

Nykyäänkin Masters äkkiä unohdetaan luetteloista ja antologioista. Ehkä se johtuu siitä, että hänen kielensä on yhtä helppoa ja suoraa kuin Carl Sandburgin tai William Carlos Williamsin. Myös hänen ideansa oli outo. Illinoisin pikkukaupungin hautausmaan vainajat puhuvat, kukin lyhyesti, ja rakentavat repliikeillään kuvan joukosta.

Tämä "mob rule" yhdistää Spoon Riverin ja Simpsonien Springfieldin. Ihmiset toimivat yhdessä tavalla joka on outo suomalaisille ja ehkä kaikille eurooppalaisille. Ja yksilöllisyyden ja tasa-arvon takana on hirmuja, jotka ovat Euroopassa onneksi tuntemattomia - ykistyinen ydinvoimalan omistaja, esimerkiksi. Viis siitä, että mukana on niin paljon viittauksia kansalainen Caneen eli sanomalehtimagnaattiin.

Suomesta ei tule mieleen kuin yksi samantapainen eeppinen runokokoelma, "Vänrikki Stoolin tarinat", joka ei ole kokoelma, vaan joukko kahdessa erässä kirjoitettuja, hyvin väljästi toisiinsa liittyviä runoja, joiden tarkoitus oli ansaita kirjoittajalle suuri maine ja vahva taloudellinen asema.

Masters tuli tavoittaneeksi kertovuuden ja kokonaisuuden ja paljon viattoman ja kaunaisen Keski-Lännen ilmaa.

Haluaisin ymmärtää, miten se oikein onnistui, mutta en ymmärrä. Toisaalta ei Walt Whitmanillakaan ole oikein vertauskohtaa eurooppalaisessa runoudessa.

Mutta "The Simpsons" ei siis ole ketju huvittavia tapauksia, vaan romaaniin ja historiaan verrattava suuri tarina ihmisyhteisöstä, joka on oikeastaan jo poissa. Vaikka tapahtumien ajallinen epämääräisyys ja ihmisten vanhentumattomuus ovat vanhoja vakioratkaisuja, tarkkasilmäinen katsoja huomaa, että yhteisö, yhteisöllisyys ja henkilöhahmojen mieli on oikeastaan menneisyyttä - paljon enemmän 1980-lukua kuin vuotta 2007.

Masters oli vuosia Clarence Darrowin yhtiökumppani. Darrow on edelleen Yhdysvaltain kuuluisin asianajaja, josta on tehty hyvä elokuvakin, pääosassa Spencer Tracy. Hänen nimestään tuli puheenparsi viimeistään apinaoikeudenkäynnin (Snopes Trial) yhteydessä.

Televisiosarjat rakennetaan yleensä mekaanisen juonikuvien ympärille ja huumorisarjat taas vitsien ja metkujen varaan.

The Simpsons ei ole kumpaakaan. Se on lyyrinen maailma, joka on niin paljon parempi kuin Disney, että vaikka se on kokonaisuutena lyyrinen, viisas satu, sen ei tarvitse paljastaa katsojille edes sitä. Katsojat voivat poimia vain satiirin, joka muuten on sadun keskeinen kerros.

Haluaisin kirjoittaa hautausmaapuheita edellisistä sukupolvista.

Olen kirjoittanutkin.

Mutta se on niin vaikeaa.

Täytyisi kuunnella niin tarkoin, korva kiinni hautakivessä.