Ainakin Kaliforniassa Kangaroo Court tai "Mickey Mouse Court" tarkoittaa tuomioistuinta, jonka menettelytavat eivät ole ihan kohdallaan.
Ollaan tietävinään, että termi havaittiin ensimmäistä kertaa Kalifornian kultaryntäyksen aikaan 1850-luvulla tai sitten Texasissa. Mielenkiintoista miettiä, mistä termi. Huvittava selitys on tervejärkinen arvio: tuollaista ei ole olemassakaan. Kengurutuomioistuin on siis jotain täysin uskomatonta.
Hm.
Kuten ette tiedä, Yhdysvalloilla on omat tuomioistuimensa ja osavaltioilla omansa. Sama koskee poliiseja.
Siksi esimerkiksi syvässä etelässä on esiintynyt hyvinkin persoonallisia lainvalvojia ja oikeuden toteuttajia.
Omissa kirjoissani Federal Courts on todellinen mielenkiinnon kohde. Tekijänoikeus ja patenttilaki ovat liittovaltion juttuja.
Jatkuvasti Suomenkin lehtiin pääsevät mielipuoliset amerikkalaiset vahingonkorvausasiat ovat lähes poikkeuksitta osavaltioiden lakeihin perustuvia.
Joskus kaipailen Hamilton-vainajaa, joka hävisi 1800 taistelun Jeffersonin porukalle. Federalistit eivät pärjänneet osavaltioiden oikeuksia ajaneille.
Suomessa perustiedot USA:n poliittisesta järjestelmästä ja poliittisesta historiasta eivät valitettavasti kuulu koulukurssiin eivätkä yleissivistykseen. Monikaan ei edes osaa painottaa oikein FBI:n nimeä - Federal Bureau of Investigation. Erään version mukaan gangsteri Machine-Gun Kellyn keksimä "G-man" eli government-man on siis jotain samanlaista kuin U.S. Marshall, joka on ihan erilainen poliisi kuin sheriffi, vaikka molemmista käytetään samaa suomennosta.
"G-man" on tiettävästi J. Edgar Hooverin mainostoimiston keksintöä ja Hoover puolestaan oli oman käsitykseni mukaan yksi vuosisadan niljakkaimmista henkilöistä, todellinen Dzershinskin ja Goebbelsin kollega.
Suomessa on kieltämättä ollut raastuvanoikeuden osastoja ja kihlakunnanoikeuksia, joita järkevät asianajajat koettivat kiertää, koska tuomari oli liiankin vahva "persoonallisuus".
Tulee mieleen muuan menneisyyden laamanni, joka raivostui, kun vangittu syytetty pyysi puheenvuoroa. "Kaiken sen jälkeen, mitä olette tehnyt, kehtaatte vaatia puheenvuoroa! Ulos!"
Puhuimme eilen lautamiehistä, eikä aihe jäänyt mielenkiintoa vaille.
Tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitean mietintö 2003:3 ("Arposen komitea") sisältää todella tietoa koko järjestelmästä ja lautamiehistä eritoten, ja löytyy sopivina palasina Googlella.
Mietintöön ei suuremmin kirjattu keskusteluja "oikeudenkäynnistä mediassa".
Se ilmiö on niin iso, että kirjoitan siitä jatkuvasti, vähän väliä. Käsitin tilanteen asuessani Kaliforniassa. O.J. Simpsonin oikeusjuttu oli meneillään, ja oikeustalon pihassa Santa Monicassa päivysti yli kymmenen televisioyhtiöiden lähetysautoa. Ohjelmaa tuli aamusta iltaan.
Tämähän on periaatteessa hyvä asia ja edistää lainkäytön julkisuutta.
Käytännössä se on paha asia, koska itse kukin ryhtyi tuomariksi tai valamieheksi, ja kannat olivat sitä varmempia, mitä huterammin tosiasiatiedoin mielipiteen esittäjä oli liikkeessä.
Suomen tiedotusvälineet ovat lopultakin aika vastuullisia. En ole vieläkään nähnyt kännykkä- tai internet-äänetystä "Oliko Jämsän tuomio oikea".
Kyllä sellainenkin ennen pitkää nähdään.
En kuvittele, että lakimiehet tai tuomarit olisivat yhtään sen fiksumpia kuin ihmiset keskimäärin. Mutta oikeudenkäynnin yksi syvällinen, oikeudenmukaisuuden toteutumiseen tähtäävä periaate on oikeudenkäyntiaineisto.
Juttu ratkaistaan lain mukaisesti sen oikeudenkäyntiaineiston nojalla, joka on esitetty. Tätä aineistoa ovat todisteet. Mitä oikeudenkäynnissä ei ole esitetty, sitä ei voi ottaa huomioon (lukuun ottamatta niin sanottuja notorisia tosiseikkoja eli itsestäänselvyyksiä).
Tämänkään takia murhatuomioista ja muista ratkaisuista ei voi äänestää lehdissä eikä netissä. Jotta voisi ottaa järjellisen kannan, olisi tunnettava oikeudenikäyntiaineisto. Sen jälkeen se olisi analysoitava ja punnittava.
Kun olen sitä työtä niin paljon tehnyt, vakuutan että se on usein iso urakka, viikkojen työ.
Siksi hyväänkään lehtijuttuun tai jopa kirjaan perustuva arvio ei voi olla asiallisesti perusteltu. Oikea se tietenkin voi olla - sattumalta.
= = =
P.S. klo 11.30 - lukekaapa Ilta-Lehdestä Aarno "Loka" Laitisen kolumni venäläisistä ja hautojen häpäisemisestä. Koittaakohan koskaan sellainen päivä, että suomalainen poliitikko tohtisi mainita asiasta? - Kirkkkonummelaisena tiedän, ettei hautakivien kaatamien ja rikkominen ole suomalainen nuorisoilmiö.
"eivät valitettavasti kuulu koulukurssiin eivätkä yleissivistykseen"
VastaaPoistaJotain on jossain tapahtunut lehtien päätoimittajille kun moista roskaa pääsee levitykseen. Kyseessä on Iltalehden pääkirjoitus nettiversiona. En tiedä onko painetussa lehdessä sama vika, mutta epäilen että on. Lehtien pääkirjoituksia on joskus käytetty tutkimuksen lähdeaineistona. Ehkä se aika on ohi.
http://lyhytlinkki.net/?uxgm9jne
Faktat pitäisi aina ensin tarkistaa. Onko kyseessä Geneven sopimukset vai sittenkin Wienin?
Saksa ei tainnut olla Rapallon sopimuksessa vai oliko?
Ei ole Ribbentrop-sopimusta mutta Molotov-Ribbentrop -sopimus löytyy. Sekin on oikeasti hyökkäämättömyyssopimus Saksan ja Neuvostoliiton välillä.
Ennen lehtiin saattoi luottaa kun faktat eli asiatiedot tarkistettiin. Nykyään taitaa olla liian kiire päästä julkaisemaan. Tai jotain.
Tuomioiden arvostelussa unohdetaan toisinaan, että osapuolet - tai heidän lakimiehensä määrittelevät tuomioistuimelle pelikentän, eikä tuomioistuin voi heitä neuvoa. Muutoksenhakuvaiheessa aineisto ja kysymykset muuttuvat ainakin hienokseltaan. Joskus otsikoissa revitellään KKO:n tuomioilla - perehtymättä siihen, mistä KKO:ssa oli enää kysymys.
VastaaPoistaTärkeintä lehtikirjoittelussa näyttää olevan liike (lehtipisteeseen).
Ad Anonyymi:
VastaaPoistaJuuri niin. Kokoelmissani on tosin esimerkkejä myös professoreiden KKO:n ratkaisuista kirjoittamasta, vaikka professorin arvostelema asia ei ole ollut lainkaan muutoksenhaun kohteena KKO:ssa. "Ei kys."
Kyllä Jämsä pitäisi tuomita ensin menetettäväksi valtiolla.
VastaaPoistaAd JK
VastaaPoistaLausuntoja tehtailevat proffat olivat luku sinänsä. Kannat samaan kysymykseen saattoivat vaihdella jutusta toiseen. Taloudellisesti kannattavaa oppimista uskottavuuden kustannuksella.
Ei sellaista päivää taida koittaa ...
VastaaPoistaEikös se Gogol kuollut nälkään?
Mahtaa noita merkitsemättömiäkin hautoja olla siinä maailmankolkassa aika paljon.
80-luvun loppupuolella sikäläisessä lehdistössä käytiin hetken aikaa keskustelua Stalinin ajan poliittisissa vainoissa kärsineiden määrästä;
40 miljoonaa vangittiin ja 15 miljoonaa kuoli. Silloin arvion antoi sikäläinen historioitsija Roy Medvedev.
Gorbatshov arvioi samoihin aikoihin useiden tuhansien kärsineen.
Läntiset arviothan puhuvat noin 20 miljoonasta ruumiista.
Jaltallahan ne Stalinin valtapiirin rajat piirrettiin.
Siinämielessä minua kiinnosti tuo Ylen arkistostakin löytyvä Churchillin sihteerin Hugh Lungin haastattelu ( tekijänä oli Pentti Ruohonen)
Stalinin syntymäpäivä oli kirkonkirjoissa 6. joulukuuta, mutta vanhaa lukua.
Tämmöinen näyttäisi löytyvän:
VastaaPoista"Also, the earliest known citation of the term is American and appears in a collection of magazine articles by Philip Paxton (the pen name of Samuel Adams Hammett), which were published in 1853 under the title of A stray Yankee in Texas:
"By a unanimous vote, Judge G-- was elected to the bench and the 'Mestang' or 'Kangaroo Court' regularly organized."
Eipä muuten riittäisi Lokankaan aineisto oikeudenkäynneissä.
VastaaPoistaVielä vähän siitä Laitisen kirjoituksesta, eli seuraavasta lauseesta;
VastaaPoista"Viime aikojen tapahtumia katsellessa, Venäjän uhoa ja pienten naapurien terrorisointia seuratessa voi odottaa, että neuvostoliiton terrorikoneiston luoja Feliks Dzerzinski palaa pian paikalleen Lubjankan edustalle."
Jäi mietityttämään ja katsoinpa vielä Wikipediasta;
Feliks Edmundovitš Dzeržinski (ven. Феликс Эдмундович Дзержинский, puolalaisittain Feliks Dzierżyński, 11. syyskuuta 1877 – 20. heinäkuuta 1926) oli bolševikkivallankumouksellinen, joka perusti salaisen poliisin Tšekan. Hänen lempinimensä oli Rauta-Feliks.
Dzeržinski kuului syntyjään puolalaiseen szlachta-ylimystöön. Hänen isänsä Edmund opetti gymnasiumissa Taganrogissa ennen jäämistään eläkkeelle perheen huvilalle nykyisellä Valko-Venäjällä.
Äiti Helena Januszewska oli aristokraattisesta perheestä. Isän kuoleman 1882 jälkeen äiti kasvatti pojasta katolilaisen ja nationalistin. Hän toivoi pojastaan pappia, mutta Feliks erotettiin gymnasiumista kaksi kuukautta ennen valmistumista radikaalin toiminnan vuoksi.
Dzeržinskin toiminta Liettuan sosiaalidemokraattisessa puolueessa päättyi pidätykseen 1897. Hänet karkotettiin Siperiaan kaikkiaan kolmeen otteeseen ja hän pakeni joka kerta.
Vuonna 1899 hän perusti Puolan kuningaskunnan ja Liettuan sosiaalidemokraattisen puolueen Varsovassa.
SDKPiL yhdistettiin Venäjän sosiaalidemokraattisen työväenpuolueeseen 1906 ja Dzeržinski sai paikan sen keskuskomiteasta.
Dzeržinski pidätettiin viimeisen kerran 1912 ja tuomittiin kovaan pakkotyöhön. Hänet vapautettiin maaliskuussa 1917 samalla kun muutkin poliittisen vangit keisarinvallan kaaduttua.
Pietarissa hän liittyi bolševikkien keskuskomiteaan ja toimi olennaisessa osassa lokakuun 1917 vallankaappauksessa. Hän vastasi bolševikkien päämajan Smolnan turvallisuudesta, jota seurasi tehtävä Tšekan johdossa. Tšeka toimi paitsi terrorivälineenä vallankumouksen vihollisia vastaan, se myös hallinnoi rautatietä, tuotantoa, hyväntekeväisyyttä ja terveydenhuoltoa.
Sisällissodan jälkeen Dzeržinski toimi Buharinin, Rykovin, Tomskin ja Smirnovin oikeisto-opposition kanssa ja kannatti uutta talouspolitiikkaa toimiessaan kansantalouden korkeimman neuvoston puheenjohtajana vuodesta 1924.
Hän sai sairauskohtauksen kesällä 1926 puolustettuaan voimakkaasti politbyroon enemmistön kantaa.
Dzeržinski järjesti mekaanisten laskukoneiden tuotannon Neuvostoliitossa; koneen tyyppinimi oli Feliks ja lempinimi luonnollisesti rautafeliks. Hän järjesti myös Leica-kameroiden kopiointia ensin orpolasten työprikaatissa, myöhemmin erillisessä tehtaassa Ukrainassa. Kameran mallinimeksi tuli F.E.D.
Joo, en nyt väitä, että kaveria ihan naapurikseni haluaisin, mutta minusta tämä seuraava herra oli melkein itse pääperkele. Wikipediasta siis;
Lavrenti Pavlovitš Berija (georg. ლავრენტი ბერია, ven. Лавре́нтий Па́влович Бе́рия, 29. maaliskuuta 1899 – 23. joulukuuta 1953) oli vastuussa Neuvostoliiton sisäisestä turvallisuudesta vuodet 1938–1953.
Hänet muistetaan erityisesti Josif Stalinin suurten puhdistusten organisaattorina 1930-luvulla, vaikka oli vastuussa vain "loppusiivouksesta" 1938–39.
Hänen valtansa oli vahvimmillaan toisen maailmansodan aikana ja sen päätyttyä. Stalinin kuoltua hänet syrjäytettiin ja Stalinin seuraajat teloittivat hänet.
NKVD:n johtajana Berija oli 1938–1953.
Berija oli syntyisin Merheulista, Abhasiasta, Gruusiasta (nyk. Georgia). Hän kuului mingreelien heimoon.
Berijan liittymisvuodeksi bolševikkeihin on ilmoitettu 1917, jolloin hän oli opiskelijana. (On väitetty että Berijan liittyminen on väärennös, ja hän liittyi puolueeseen vasta 1919). Vuonna 1920 tai 1921 hän liittyi Tšekaan, bolševikkien poliittiseen poliisiin. Menševikkien hallitsemassa Gruusian tasavallassa tapahtui bolševikkien vallankaappaus Puna-armeijan tukemana, jossa Tšeka oli vahvasti mukana. Vuonna 1922 Berija oli Gruusian Tšekan seuraajan, OGPU:n varapäällikkö.
Berija oli varhain maanmiehensä Josif Stalinin tukena hänen valtaannousussaan kommunistisessa puolueessa ja neuvostohallituksessa. Vuonna 1924 Berija johti kansallismielisten kapinan tukahduttamista Tbilisissä, jossa sanotaan teloitetun 5 000.
Tästä hänet nimitettiin palkinnoksi Transkaukasian SFNT:n OGPU:n salaisen poliittisen osaston johtoon. Vuonna 1931 hänestä tuli Gruusian kommunistisen puolueen pääsihteeri ja koko Transkaukasian 1932. Tässä toimessa hän oli vastuussa Stalinin puhdistuksista ja pakkokollektivisoinnista.
Kun Stalinin puhdistukset alkoivat 1934 Sergei Kirovin murhasta, Berija toimitti puhdistukset Transkaukasiassa, nujertaen poliittisesti myrskyisät tasavallat.
Elokuussa 1938 Stalin nimitti hänet sisäasiain varakansankomissaariksi, vastuuseen sisäisestä turvallisuudesta ja poliisivoimista. Nikolai Ježovin alainen NKVD syytti ja puhdisti valtion vihollisia suurissa puhdistuksissa, jotka vaikuttivat miljooniin ihmisiin.
Marraskuussa 1938 Berija asetettiin NKVD:n johtoon (Ježov teloitettiin 1940). NKVD itse puhdistettiin, ja puolet sen väestä korvattiin Berijan luottomiehillä, monet Kaukasiasta.
Berijan nimi yhdistetään läheisesti puhdistuksiin, vaikkakin hän vapautti leireiltä 100 000 epähuomiossa vangittua, joista syy vieritettiin Ježoville. Pidätykset ja teloitukset jatkuivat kuitenkin lähes entisenlaisina ja 1940 niiden tahti kiihtyi taas. Berija valvoi myös väestön pakkosiirtoja Puolan itäosasta ja Baltian maista.
Maaliskuussa 1940 järjestettiin 25700 puolalaisen teloitus.
Maaliskuussa 1939 Berijasta tuli ehdokas kommunistisen puolueen politbyrooseen.
Vaikka hänestä ei tullut jäsentä ennen kuin 1946, hän oli jo yksi Neuvostoliiton käytännön johtajista. Helmikuussa 1941 hänestä tuli kansankomissaarien neuvoston puhemies (pääministeri) ja heinäkuussa 1941 Saksan hyökkäyksen jälkeen valtion puolustuskomitean (GKO) jäsen.
Toisen maailmansodan aikana hän oli vastuussa sotatuotannosta vankityövoimalla. Hän oli vastuussa erityisesti ammusten ja Georgi Malenkovin kanssa lentokoneiden ja lentokoneiden moottorien tuotannosta.
Vuonna 1944, kun saksalaiset oli ajettu Neuvostoliiton maaperältä, Berija järjesti erilaisten natsien kanssa yhteistoiminnasta syytettyjen kansalaisuuksien pakkosiirtoja, mukaan lukien tšetšeenien, inguušien, krimin tataarien ja volgansaksalaisten. Kaikki nämä kansat karkotettiin Keski-Aasiaan, jossa yhteydessä huomattava osa kuoli.
Joulukuussa 1945 Berija luopui asemastaan sisäisten asioiden ministeriössä (MVD, NKVD:n seuraaja), mutta säilytti hallintansa kansallisen turvallisuuden asioissa asemastaan varapääministerinä. Stalinin lähestyessä 70 ikävuottaan, piilotettu vallanperimyskamppailu hallitsi sodanjälkeisiä vuosia.
Sodan jälkeen Stalinin todennäköisin seuraaja oli Andrei Ždanov, Leningradin puolueen johtaja sodan aikana ja kaikkien kulttuuriasioiden vastaava vuodesta 1946.
Vuonna 1946 Berija liittoutui Malenkovin kanssa Ždanovia vastaan. Leningradin intellektuellit, kuten Anna Ahmatova saivat kokea vainon.
Ždanov kuoli äkillisesti elokuussa 1948 ja Berija ja Malenkov pönkittivät valtaansa Ždanovin tukijoiden puhdistuksella.
Yli 2000 teloitetun joukossa olivat Ždanovin varamies Aleksei Kutzenov, talousjohtaja Nikolai Vozneseski, Leningradin puoluejohtaja Pjotr Popkov ja Venäjän SFNT pääministeri Mihail Rodionov.
Ždanovin kuoleman jälkeen Nikita Hruštšovia alettiin pitää mahdollisena vaihtoehtona Berijan–Malenkovin akselille.
Sodan jälkeisinä vuosina Berija valvoi neuvostotyylisten salaisten poliisijoukkojen perustamista Varsovan liiton maihin.
Neuvostoliiton ja Jugoslavian Titon välirikon jälkeen hän järjesti Unkarin László Rajkin ja Tšekkoslovakian Rudolf Slánskýn pidätykset ja näytösoikeudenkäynnit.
Salaisen poliisin suoran kontrollin hän jätti alaisilleen kuten Viktor Abakumovilla ja Vsevolod Merkuloville, pitäen kuitenkin yleisin vastuun turvallisuusasioista.
Heinäkuussa 1945 hänestä tehtiin Neuvostoliiton marsalkka, vaikka hän ei ollut ikinä ollut sotilaskomentaja. Hänen organisaatiollaan oli kuitenkin ollut merkittävä osa Neuvostoliiton voitossa toisessa maailmansodassa.
5. maaliskuuta 1953 Stalin kuoli neljä päivää siitä kun oli menettänyt tajuntansa Berijan ja muiden neuvostojohtajien kanssa vietetyn, aamuviiteen kestäneen päivällisen jälkeen.
Ulkoministeri Vjatšeslav Molotov väitti 1993 julkaistuissa muistelmissaan Berijan ylpeilleen myrkyttäneensä Stalinin, vaikka mitään tähän viittaavaa ei ole tuotu ilmi. Berijan kerrotaan kuitenkin estäneen lääkärinavun saamisen "nukkuvalle" Stalinille. On mahdollista, että muutkin neuvostojohtajat pysyivät passiivisina, antaen Stalinin kuolla.
Stalinin kuoleman jälkeen Berija yhdisti entisen NKVD:n (maaliskuusta 1948 MVD) ja NKGB:n yhdeksi MVD:ksi, jonka johdossa hän oli. Hänen liittolaisensa, Malenkov, nimitettiin pääministeriksi ja hän oli aluksi voimakkain mies Stalinin jälkeisessä Neuvostoliitossa.
Berija nousi ensimmäiseksi varapääministeriksi, ja oli toiseksi voimakkain johtaja, ja ottaen huomioon Malenkovin todellisten johtajankykyjen puutteen, olisi saattanut nousta johtoasemaan.
Hruštšovista tuli puolueen pääsihteeri, mikä oli vielä pääministeriyttä alempi asema.
Huolimatta Berijan historiasta Stalinin julmimpana apurina, hän oli eturivissä aloitettaessa Stalinin kuoleman jälkeistä vapautumista. Berija keskeytti vasta aloitetun juutalaisvainon ja vapautti suuren määrän poliittisia vankeja. Huhtikuussa hän allekirjoitti määräyksen, jolla kiellettiin kidutus Neuvostoliiton vankiloissa. Vähemmistökansojen asemaa parannettiin ja presidium (entinen politbyroo) ja ministerineuvosto suostuteltiin sallimaan Itä-Saksalle poliittisia- ja talousuudistuksia.
Useat kirjoittajat uskovat Berijan vapaamielisyyden johtuneen suosiontavoittelusta, jotta hän saisi itsensä valtaan. Hänen menneisyytensä uskotaan kuitenkin estävän sen, että hän olisi voinut olla uskottava vapautumisen keulakuva.
Olennainen osa Neuvostoliiton uudistuksia oli tuoda salainen poliisi valtion ja puolueen valtaan, ja Berija ei voinut tehdä tätä, koska poliisi oli hänen valtansa takeena.
Useat puolueen johtajat epäilivät Berijan motiiveja. Hruštšov vastusti Berijan–Malenkovin liittoa, mutta oli aluksi kykenemätön haastamaan sitä. Tilaisuus tuli kesäkuussa 1953, kun Itä-Saksan levottomuudet puhkesivat Itä-Berliinissä. Tämä vakuutti Molotovin, Malenkovin ja Nikolai Bulganinin, että Berijan politiikka oli vaarallista ja heikensi Neuvostoliiton asemaa.
Päiviä Berliinin tapahtumien jälkeen, Hruštšov suostutteli puolueen muut johtajat kaappaukseen Berijaa vastaan, jonka pääliittolainen Malenkov nopeasti hylkäsi.
Kuvaukset Berijan viimeisistä hetkistä vallassa vaihtelevat huomattavasti. Viimeisimpien kuvausten mukaan Hruštšov kutsui presidiumin kokouksen 26. kesäkuuta, jossa hän hyökkäsi Berijaa vastaa ja syytti tätä brittien agentiksi.
Berija oli syytöksistä täysin ymmällään. Molotov ja muut puhuivat myös Berijaa vastaa, ja Hruštšov ehdotti hänen välitöntä erottamistaan. Malenkov painoi nappia pöydällään, jolloin marsalkka Georgi Žukov ja ryhmä aseistettuja miehiä ryntäsi huoneeseen ja pidätti Berijan.
Berija vietiin Lefortovon vankilaan ja sitten Moskovan ilmapuolustuksen komentajan ja Hruštšovin sota-ajan ystävän, kenraali Kiril Moskalenkon päämajaan. Hänen pidätyksensä pidettiin salassa kunnes hänen lähimmät luottomiehensä saatiin vangittua.
Puna-armeijan yksiköt riisuivat aseista Berijan alaiset NKVD:n joukot Moskovassa. Pravda ilmoitti Berijan pidätyksestä 10. heinäkuuta, antaen kunnian Malenkolle ja viitaten Berijan rikoksiin puoluetta ja valtiota vastaan.
Joulukuussa ilmoitettiin, että Berija ja kuusi rikoskumppania olivat olleet ulkomaisen tiedustelun palkkalistoilla ja juonineet jo vuosia ottaakseen vallan Neuvostoliitossa ja palauttaakseen kapitalismin.
Berija tuomittiin erityistuomioistuimessa, eikä hänelle sallittu edustajaa tai valitusoikeutta. Kun kuolemantuomio julistettiin, Moskalenkon mukaan Berija anoi polvillaan armoa, mutta hänet ja hänen alaisensa teloitettiin välittömästi. Hänen vaimonsa ja poikansa lähettiin työleirille. Berijan kuoleman jälkeen MVD hajotettiin, ja salainen poliisi alennettiin ministeriöstä komiteaksi (nimellä KGB), eikä kukaan tiedustelujohtaja enää saanut samanlaista valta-asemaa kuin Berija.
Berijan kuoleman jälkeen Hruštšov käytti häntä syntipukkina vuosien 1955–1964 destalinisaatiokampanjassa. Hruštšovin ajan jälkeen Berijasta ei juuri kuultu ennen Neuvostoliiton romahdusta 1991.
Sittemmin arkistojen avautuminen ja silminnäkijöiden haastattelu on paljastanut koko kuvan Berijan urasta. Vuonna 1999 historioitsija Anton Antonov-Ovsejenko julkisti kirjansa, Berija, joka on ensimmäinen henkilökuva. Kirjassa Berija paljastettiin myös sadistiksi.
Berija etsi Moskovasta teini-ikäisiä tyttöjä, jotka hänen apurinsa toimittivat hänelle, joskus viisi, kuusi tai seitsemänkin kerrallaan. Tytöt pakotettiin strippaamaan, jonka jälkeen Berija raiskasi heidät.
Berijan myös oletetaan henkilökohtaisesti kiduttaneen ja tappaneen monia puhdistusten uhreista, etupäässä naisia. Hänen entisestä asunnostaan, joka on nykyisin Tunisian lähetystönä, on löytynyt uhrien hautoja. Vuoden 2001 remontin yhteydessä keittiön seinien takaa löytyi ihmisluita. Kellarissa, jossa Berija käytti puhalluslamppua uhriensa kidutukseen, seinät ovat hiiltyneet mustiksi.
Maaliskuussa 2000 Venäjän federaation korkein oikeus hylkäsi Berijan sukulaisten anoman vuoden 1953 tuomion kumoamisen. Vaikka oikeus totesi, että syytteet maanpetoksesta ja vakoilusta olivat perusteettomia, se perusti päätöksensä hänen tunnettuihin henkilökohtaisiin ja poliittisiin rikoksiinsa. Berijan pojan, Sergo Berijan mukaan hänen isänsä maine on loattu valehtelemalla ja vailla pohjaa olevalla panettelulla.
Söin kengurua eilen.
VastaaPoistaSE on todellista oikeutta.
Senkin kengubaali! Ei kenguruja saa syödä.
VastaaPoistaMutta mulle myydään aina kengurbensaa - se ei ole oikeutta se.
lukekaapa Ilta-Lehdestä Aarno "Loka" Laitisen kolumni venäläisistä ja hautojen häpäisemisestä.
VastaaPoistaJos aihe kiinnostaa niin täällä olisi muuutama valokuva Pitkärannan ja Sortavalan hautausmailta, sekä Salmin kirkosta vuodelta 2003:
Agricolan uutis- ja keskustelufoorumit/
"Vaarallinen yhdistelmä: monumentit ja historiantulkinnat"
http://agricola.utu.fi/keskustelu/viewtopic.php?p=1701#1701
Siellähän oli kiinnostava juttu valvontakomission käskystä vuonna 1946 tuhotun saksalaissotilaan (patsas paljastettu 1921) elvyttämisestä Hangossa. Tämä onkin dilemma - patsaan raunio on "muistomerkki" jostakin samoin kuin alkuperäinen. Mikä nyt avuksi.
VastaaPoista