Media ja meediot

Media?

Halonen ja Tuomioja olivat kiukkuisia medialle, jolla heidän käsityksensä mukaan on omia ulkopoliittisia päämääriä ajettavanaan.

Oli outo keskustelu ja outo porukka. Ilmassa oli vallankaappauksen tuntua, koska ennen ulkopolitiikasta ovat keskustelleet ne, jotka eivät ole siitä vastuussa. Ne jotka ovat vastuussa, ovat lähinnä vastailleet kysymyksiin tai pitäneet puheita.

Ei tule heti mieleen, että juuri eronnut ja juuri nimitetty ulkoministeri olisivat istuneet julkisesti olemassa eri mieltä asioista.

Vielä oudompaa oli poliitikkojen ja median vetäminen vastakkain.

Mihin unohtui kansa?

Äänestäjillä on ylin valta maassa. Jos äänestäjät viskaavat äänensä porukoille, jotka myyvät aikaisemmasta poikkeavaa ulkopolitiikkaa, niin sitten poiketaan.

Media on nopeasti muuttuva käsite.

Vielä hiljan meillä oli äänenkannattajina viralliset ja epäviralliset sanomalehdet ja epävirallisesti virallinen yleisradio.

Nyt alkaa tuntua siltä, että ihmiset ovat oikeasti jotain mieltä. Tämä yhteinen blogimme ei kelpaa esimerkiksi, koska meitä on kuitenkin vähän ja joukko taitaa olla epätyypillinen. Mutta mitä minä olen katsellut Hesarin poliittisia blogeja, Suomi24-keskusteluja ja sellaisia, niin tekisi mieli sanoa, että media on muuttunut.

Muutoksen ensimmäisiä airuita oli Tuomioja. Teinilehti joutui parempiin käsiin ja syntyi pieni mutta aika merkittävä toisinajattelijoiden lehdistö ja ennen pitkää myös taskukirjasarjoja, jotka ajoivat muun muassa rauhanliikkeen ja kolmannen maailman asioita.

Kuulen korvissani jonkun kuiskaavan että Ylioppilaslehti. No, tavallaan. Mutta kyllä Arvo Salon lyhyttä päätoimittajakautta on liioiteltukin. Ja Ylppäri oli räväkkä kulttuurilehti, vähän niin kuin nuorisopainos Parnassosta.

Eilen sai elämäntyöstään palkinnon mies, joka on ollut mukana kaikessa, Matti Rossi. Hän välitti englannin- ja sitten espanjankielistä kirjallisuutta jo ennen kuin politiikkaa oli keksitty. Tapasin hänet Lontoossa Anselm Hollon kanssa 1965. Sen jälkeen en ole tavannut, mistä olen henkilökohtaisesti kiitollinen. Tuo kulttuurityöntekijöiden kausi oli kunniaton. Mutta Shakespeare-käännökset ovat hienoja.

Se siitä.

Olisivatko Halonen ja Tuomioja tarkoittaneet, että esimerkiksi meidän pronssisoturi-keskustelumme olisi ollut tavalla tai toisella sopimaton? Käsitykseni mukaan nimenomaan keskustella täytyy, ja keskustelussa tuli heti esiin näkökulmia ja arveluja, joita sanomalehdet eivät esittäneet.

Televisiokeskustelussa muuten pisimmän ja komeimman korren veti Ilkka Kanerva. Hänhän sanoa täräytti, että EY:n piirissä patsas ja lähetystön piiritys aiheuttivat toimeliaisuutta, josta julkisuuteen tuli vain vähän.

Kova repliikki ulkoministeriltä, koska se on varmasti totta. Salailu on välttämätöntä. Ei ole mahdollista tilanteen ollessa päällä kertoa julkisesti, että nyt me porukalle yritämme keksiä, että piruako sille Putinille keksittäisiin. Sellaista ei pidä sanoa. Sitten kun on keksitty, sitten sanotaan.

Ainakin Yhdysvalloissa ja osittain Englannissa lehdet ja televisiot ovat onnistuneet jallittamaan ihmisiä vuosikymmenestä toiseen. Ellei muu auta, johdetaan mielenkiinto johonkin parveketupakointiin eli siis toisarvoiseen mutta intohimoja nostattavaan aiheeseen, jotteivät kansalaiset keksisi ihmetellä ensiarvoisa asioita.

En lakkaa ihastelemasta parlamentaarista demokratiaa. Tuomioja oli ammattitaidoltaan varmaan Hj. Procopén ja nuoren Holstin ohella etevimpiä ulkoministereitämme, ehkä ylimalkaan etevimpiä ministereitämme.

Historia, josta oppii paljon, osoittaa tarpeelliseksi, että vain tuomarit ovat erottamattomia ja että kun puolue häviää vaaleissa, pätevätkin henkilöt pakkaavat kassinsa ja tilalle tulee toisia, mahdollisesti taitamattomampia.

Meillä on ainakin kaksi esimerkkiä liian kauan hallinneista mestareista, nimittäin Kekkonen ja Tanner, jonka 1960-luvun poliittinen kausi oli mielestäni suuri onnettomuus. Vastaavasti Mannerheim-ihailuni syvin syy on se, että asianomainen ymmärsi lähteä kalppimaan hävittyään presidentinvaaleissa Ståhlbergille ja että hän ymmärsi olla kaappaamatta valtaa 1930.

Älkää lukeko väärin. En minä rinnasta eläviä ihmisiä kuolleisiin suurmiehiin. Patsaissa ja muistomerkeissä on se hyvä perinne, että niitä ei yleensä pystytetä eläville; urheilijapatsaat jäävät viihteen puolelle.

Kun tuli sanotuksi poliittisesta järjestelmästä, jonka pohjoismainen muoto on enemmän englantilaista kuin ranskalaista perua, niin jatketaan vielä lyhyesti. (Ranskan valistusfilosofien hienoissa oivalluksissa oli sama vika kuin Hegelin aatteissa – ne johtivat sekä hyviin ja moraalisesti puolustettaviin tuloksiin että terroriin ja giljotiiniin. Locke ja puolihuolimaton englantilainen perinne eivät johtaneet sellaiseen.)

Vasemmisto tuli kehiin, kun liberalismi – poliittisista aatteista ilman muuta paras – osoittautui noin vuoteen 1850 mennessä toimimattomaksi. Taustana olivat työläiset ja huono-osaiset talottomat-pojat. Organisaattoreja olivat runoilijat ja lehtimiehet.

Kun työläiset kärsivät vyötärölihavuudesta ja media on muuttumassa hajautetuksi, olisiko niin, että vasemmistolaisuus olisi siirtymässä kauniiksi (ja vähemmän kauniiksi) muistoksi?

Jos jotain tällaista olisi tapahtumassa, poliittisen eliitin osan kiukku olisi hyvin ymmärrettävissä.

Eihän tilanne ole enää sama kuin ennen – vasemmisto sanoo, että tehdäänpä kuulkaa uusia virheitä, ja konservatiivinen oikeisto sanoo, että ei korjata vanhojakaan erehdyksiä.

Ranskassa tuli presidentiksi telaketjulinjan oikeistolainen, Saksassa on Ossie-taustainen CDU:n poliitikko liittokanslerina, Englannissa Blairin poistumista näyttämöltä odotetaan kovastikin, ja Ruotsissa Göran Person käyttää mediaa maksaakseen potut pottuina, kun oikeisto on vallassa.

Että sellaisia aikoja.