Seksiä ja väkivaltaa

Gustave Doré kuvitti raamatun 1843 ja sitten paljon muuta, kuten Perrault'n Punahilkan. Ohessa esimerkkejä eläin-ja lapsiseksistä, joita ei nykyisin pidetä ongelmattomana.


Raamattu oli useita vuosisatoja kirjapainon keksimisen jälkeen kirja, jota ilman oppimattoman rahvaan oli papiston mielestä tultava toimeen.

Runsaasti kuvitettuja kirkkoja, sellaisia kuin meillä Lohjan Pyhän Lauri kirkko, on pidetty keskiajan raamatunhistorian katsauksina.

On annettu ymmärtää, että uskonpuhdistuksen vuoksi kirkoissa maalattiin peittoon kuvia, jotka olivat omiaan viemään hartauden harjoittajien huomion pyhistä aiheista. On myös mainittu, että urut lyötiin halki ja musiikki jaettiin herralle otolliseen ja siihen toiseen.

Minua monesti häiritsee, kun puhutaan keskiajan, renessanssin tai barokin yhteydessä "hengellisestä musiikista".

Hengellisyyden käsite syntyi vasta, kun sille ilmeni vastakohta, maallisuus. Se puolestaan oli 1700-luvun loppupuolen kehitystä eli ns. valistusta.

Kun Jumalasta ja ylettömästä hurskaudesta oli päästy onnellisesti eroon, ne luiskahtivat takaisin. Sekä hallitsijat että luultavasti merkittävä osa porvaristosta ja kansasta arveli Ranskan vallankumoussotien ja Ranskan kuninkaan teloittamisen johtuneen hengellisten arvojen hylkäämisestä. Arvelu oli sinänsä aivan oikea.

Ja niin syntyi sunnuntaiuskonnollisuus, joka on etenkin Amerikassa edelleen vallassa.

Vallankumousvuosien jälkeinen aika nosti pintaan myös henkilökohtaiseen uskonelämykseen perustuvat suunnat, joita nimitetään pietismiksi tai sitten vain herännäisyydeksi.

Suomessa körttiläisissä oli jokin määrä oman aikansa "stalinisteja", varakkaitten pappissukujen vesoja, jotka oivalsivat oikotien onneen (Lagus jne.)

Suuret, unohtuneet väittelyt käytiin uskonnollisten kiivailijoiden, kuten Kivekkäiden kantaisän Lars Stenbäckin, ja J.L.Runebergin kesken. Z. Topelius, yliopiston rehtori ja mielipidejohtaja, edisti tunteellista uskonnollisuutta.

Harvempi edes tietää, että J.V. Snellmanin taustalla oli mitä ihmeellisimpiä lahkokuntia pohjalaisista vasulaisista aina Swedenborgiin. Snellman suhtautui uskonnon harjoittamiseen ikänsä päivät arvostavasti eikä mennyt kelkkaan, vaikka tunsi hyvin saksalaisen teologian uudet tuulet ja myös luonnontieteiden raamatulliselle uskolle antamat iskut.

Uusi venäläinen esivalta piti kohtuullista viileyttä syvään esivallan kunnioitukseen yhtyneenä sangen sopivana uskonnollisuutena, ja arkkipiispat, kuten Tengström ja Melartin, ajoivat tätä aatetta innostuneesti. Teologia pysyi yliopistollisena aineena. Yliopistojen ja koulujen menoihin integroitiin kirkossa käynti. Kirkkomme pysyi sekä valtiollisena että sangen julkisena.

Mahtaako Halonen toivottaa kuulijoille vielä Uudenvuoden puheessa "Jumalan siunausta"? Eduskunta kumminkin aloittaa työskentelynsä istahtamalla kirkossa. Olen itse ollut lukuisia tai mahdollisesti lukemattomia kertoja aloittamassa tuomioistuimen istuntokautta rukkoushetkellä, johon osallistuminen ei tosin ollut pakollista. Ja maalla kihlakunnanoikeuksissa käräjät aloitettiin käräjärukouksilla, joissa pyydettiin Herralta varjelusta muun muassa oikeutta väänteleviltä asianajajilta.

Jo vanhassa Turun akatemiassa oli kirjoiteltu Vanhasta testamentista juutalaisten heimouskontona, joka oli jo voitettu kanta, ja Jeesuksesta esimerkillisenä opettajana, josta ei kuitenkaan tarvinnut välttämättä piitata sen enempää.

Vaikka kriittinen teologia ja sitten R. Bultmann tekivät sangen selvää jälkeä raamatun tutkimuksessa jo sata vuotta sitten, Heikki Räsänen pääsee esittelemään tätä tutkimusta ikään kuin uutuutena vähän väliä - viimeksi pari vuotta sitten.

Viime aikoina etenkin Matti Klingen on tuonut ansiokkaasti esiin 1700-luvun pappien - siis muidenkin kuin Anders Chydeniuksen - taloudellisen ajattelun ja eri kirkkoherrojen suuren henkilökohtaisen osuuden koskien perkaamiseen kulku- ja uittokelpoisiksi ja soiden ojittamiseen viljelylle.

Ikuinen kunnia Klingelle. Kirkkohistorian tutikimus on ollut korkeatasoista, mutta niveltäminen talous- ja aatehistoriaan on useimmiten jätetty tekemättä. Olen erottavinani, että Klinge paiskoo Iisalmi-kirjassaan puukirveitä mm. Ylikankaan suuntaan.

Suormen suuriruhtinaanmaan liikuntasaumaan sattui tarmokas Raamattujen levittäminen, jota siis ei voitu oikein kieltääkään. Ja Raamattujen menekki oli tavaton. Tarjolla oli, kerrankin, seksiä ja väkivaltaa, joita käytiin läpi sangen syventyneesti pirttien hämärissä.

Raamattu - koirankorville luettu, perinnöksi jätetty, ilmestyi suomalaiseen esineistöön 1800-luvun alussa, ja toimi merkittävänä lukutaidon edistäjänä. Vanhan testamentin selvittäminen on toisen vaikeusluokan ongelma kuin aapelus-kirja tai katekismus.

En tiedä, mikä mahtaa olla nykyinen tilanne. Ennen kyllä - etenkin Dorén kuvituksen ansiosta - Raamatun erilaiset hirmutarinat tunnettiin hyvin, ja moni oli perillä Ukko Noan dokailusta, Susannasta kylpemässä, Lootin perheen suuresta häpiästä, Iisakin ihmeellisestä uhrauspuuhasta ja kuningas Davidin kirjavista naisjutuista.

Tarjosin itse taannoin esikoisoikeuttani nuorimmalle veljelleni tölkistä Jalostajan hernekeittoa, mutta kauppoja ei syntynyt. Voi olla, että veljeni raamatunhistoria on päässyt ruostumaan.

Tämän hetken Raamattu painottuu evankeliumeihin ja kirjallisin perustein valikoituneisiin teksteihin. Sellainen on vihkikaavan sisältävä ensimmäinen korinttolaiskirje. Vanhan testamentin ydinsisältönä pidetään psalmeja, Jesajaa ja Jeremiaa. Jotkut tuntevat viisauskirjallisuuden, eli Raamatun yhteydessä yllättävät Korkean veisun ja Salomon Saarnaajan.

Tarinat ovat väistyneet. Raamatun kertomusten rinnalle ja ohi ovat nousseet ensin kansansadut ja sitten kaupallinen / taiteellinen kirjallisuus.

Spektaakkeli-käsityksemme, jonka yksi ilmentäjä on amerikkalainen elokuva, näyttäisi olevan edelleen vanhatestamentillinen. Myös neuvostoliittolaisissa sotaelokuvissa Kurskin panssaritaistelussa oli Googin ja Magoogin taistelun piirteitä, eikä Harageddon ole koskaan ollut kaukana mielikuvitukseltaan rikkaiden valtiomiesten ajatusmaailmsta.

Juuri nyt ei-kristillinen tarinasto eli hengellinen ja pelkästään mielikuvitukseen perustuva mytologia menestyy niin hyvin, että keskimäärin voi huoleti lähteä siitä, että puhekumppani ei alkuunkaan tiedä, mitä kaikkea Raamatussa on. Ihmistä joka on lukenut Raamatun läpi, pidetään helposti vähän omituisena.

Raamatun kielellinen ja tyylillinen vaikutus tunnetaan hyvin. Käsityksemme hyvin sanomisesta on pohjia myöten Raamatun muokkaama.

Se on vähemmän tunnettua, että myös sisältöjen mallit ovat samasta lähteestä.

Iltapäivälehtien ja "Seiskan" sensaatiojuttujen etäisiä esikuvia ovat Kuningasten kirja, Tuomareiden kirja ja reteät kertomukset Joosefin uskomattomista seikkailuista.

Eikä Raamattu ole tietenkään lähtökohta. Pikakatsauksen Lähi-Idän rikkaasta ja tuhansia vuosia Raamattua vanhemmasta kirjallisesta perinteestä antaa nyt suomen kielellä Jaakko Hämeen-Anttilan uusi kirja, joka sisältää paljon hyödyllistä ja yllättävää.