Tekijänoikeuden moraalinen oikeutus

As far as I know this excellent paper on the justification of copyright has never before been brought to the attention of modern lawyers. It was published by Johan wilhelm Snellman, one of the greatest figures in our 19th century history, in the nespaper Morgonbladet on Oct. 19 th 1877 and had effect in the first Finnish Copyright Act from 1880.

Mr. Snellman, newspaperman, originally a very Hegelian philosopher, a professor, senator responsible for the treasury and the leading figure in bringing the Finnish language forth, was a very old man on 1877 and participated in the sessions of the four estates as a member of nobility. Originally he was a son of a sea-captain from Ostro-Bothnia.

My impression is that Mr. Snellman exceeds von gierke and Savigny, Pollock and Bentham. Actually his concern was the problem of a bilingual country, but his ideas about copyright are something to be carefully listened by our young generation.

The original is Swedish. I translate some excerpts. The text is very easily found in the Helsinki University Library, where all our newspapers are digitally stored for each and everbody. This paper happens even to pbe pirnted in antiqua, not the gothic font that some people claim is difficult to read.

"Että kirjailijan omistusoikeus tuotteisiinsa poikkeaisi kenen tahansa ihmisen oikeudesta henkisen ja ruuiilisen työnsä tuotteisiin, on ajatus, jota ei ole koskaan voitu eikä milloinkaan voida todistaa. Ero on vain omaisuuden laadussa. Toinen laji on työn aineellinen tulos. Mutta kirjailijan työssä se aineellinen ilmiö, jossa teos ilmenee,kuten käsikirjoitus tai kirjan kappale, on pelkkä muoto, sinänsä työn tulos ja erikoislaatuisen omistusoikeuden kohde.

Kirjaiijan työn tulos on aineeton, mutta siitä voi tehdä sopimuksia kuten muistakin omaisuusesineistä, ja siten omaisuusoikeus siirtyy henkilöltä toiselle.

Voisi väittää, että omaisuus tuleviin tuotteisii olisi kauttaaltaan samanlainen ja sellaisena luovutettavissa. Omistusoikeus patentoituun keksintöön n sellainen oikeus.

Mutta kirjallinen omaisuus on sikäoiu erikoista, että se on ainutlaatuinen nii että uutta samanlaista ei voi tuottaa, ei edes alkuperäinen tekijä; ja sen vuoksi omistusoikeus teokseen on helpompi osoittaa kuin muihin valistuviin tuotteisiin.

Kirjailija voi toki lukea toisten teoksesta minkä mitäkin niin että voi olla vaikea päätellä, kenen oma uusi teos oikeutta myöten on. Mutta vastaavia kollisioita ilmenee kaikissa omistusoikeuteen liittyvissä asioissa, eikä omistusoikeuden luonne eikä pätevyys vähene siitä...

Ja silti kirjallinen omistusoikeus on ollut niin kauan oikeudellista suojaa vailla. Syy ib sem että kirjallisuus ja taide on käsitetty niin myöhään yhteiskunnallisen järjestyksen perusteiksi, kansakuntien rakenneosaksi.

Sillä kaikki yksityinen omistusoikeus perustuu pohjaltaan yhteiskunnan yleiseen oikeuteen. Ellei myönnetä, että tämä on perheen pysyvyyden ja siten siveellisen järjestyksen välttämätön edellytys ja äin muodoin osa kansantalouden kasvua, tällaiseen lainsäädäntöön ei olisi järkeviä perusteita.

Kirjallinen luomistyö vaatii lain suojaa myös tästä syystä. sitä on varjeltava, koska kirjallisuuden säilyminen ja edistyminen riippuu siitä.

On helppo käsittää, että tekijänoikeus on saanut lain suojan vasta kansallisen kirjallisuuden synnyttyä. Sellainen lainsäädäntö, joka ei koskettele tätä omistusoikeutta, jää hataraksi ja mielivaltaiseksi.

On tunnettua, ettei näitä näkökohtia ole yleensä otettu huomioon alan lainsäädännössä. Meidän aikanamme juhlitaan alastonta persoonallisiisperiaatetta, vaikkei sellaisella voi perustaa yhteiskunnassa mitään oikeuksia. Henkilön, kirjailijan, taitelijan oikeus kytketään mutkattomasti hänen tuotteeseensa. Mutta kun yhteiskunnan etua ei tässäkään kuten ei muissakaan samanlaisissa asioissa voi jättää aivan syrjään, syntyy toiselta puolen yleisen sivistyksen oikeus, joka näkyy siten, että teokset saatetaan mahdollisimman helposti yleisön saataville.

Joudumme näin tekemisiin kahden keskenään ristiriidassa olevan oikeuden kanssa, henkilön ja yhteiskunnan, ja lainsäätäjän on toimittava tässä välittäjänä. Kun lakia säätävät yleensä kulutajat, tuottajien oikeudet jäävät varjoon. Muissa omistuisoikeutta koskevissa asioissa lakia säätävät yleensä tuottajat, joiden edut otetaan siten visusti huomioon.

Näin käy tässäkin tapauksessa, mutta kysymys ei ole kirjallisen ja taiteellisen luojan eduista, vaan taiteellisen tuottajan oikeudesta, kuten kirjankustantajien ja kappaleen valmistajien.

Tästä ajattelutavasta lähtee myös käsillä oleva esitysehdotus..."

Kirjoittaja jatkaa vapaan kilpailun edistämisestä ja toteaa säännösten tukevan kilpailua vamistajien kesken, ei luovien taiteilijoiden.

Viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden aikana kysymys yleisen edun ja yksityisen edun tasapainottamisesta ja "siveellisyyden" (sivistyksen ja talouden) edistämisestä säännöksin, on tullut puheeksi vain muutaman harvan kerran.

Snellmanin huoli alastoman persoonallisuusperiaatteen ("minulle kaikki") turmiollisuudesta on osoittautunut erittäin aiheelliseksi.

Ihme mies. Mutta Snellman taisi olla viimeisiä poliittisia toimijoita, joka tiesi, miten kovaa on elättää itseää ja perhettä kynällään ja taistella siinä sivussa kirjanpainajarosvojen kansssa.

Olen muuttanut mielipidettä. Ihmettelin aika lailla Snellmanin koottujen teosten kaksikielisen laitoksen puuhaamista.

Olen lakannut ihmettelemästä. Tämä luultavasti aika epämiellyttävä ja äksy herra oli maassamme 1800-luvulla ehkä ainoa nero.

Sellaista sanaa siihen aikaan käytettiin ihmisistä, jotka opettelivat ajatteleman ihan itse ja sitten elivät ajatustensa mukaan niin että hupsummat tempautuivat mukaan ihan huomaamattaan.

En aio hyväksyä yhtään väitöskirjaa, jossa ei ole alaviitetta Snellmanin kaksiosaiseen kirjoitukseen. - Komitean mietinnöllä ei ole niin väliä, vaikka herra Montgomery a Wrede oliva esittäneet erinäisiä näkökohtia.