Kuka tappaisi asianajajat?

Oikealla oleva merkki, "oikeuden puolustaja", on Suomen asianajajaliiton jokseenkin virallinen sinetti. Se lienee peräisin 1920-luvulta.

Kaikki tuntevat lainauksen:

"The first thing we do, let's kill all the lawyers..."

Shakespeare, Kuningas Henrik II, Toinen osa.

Tämä tervejärkinen ajatus sisältyy kuitenkin tiettyyn asiayhteyteen. Näytelmän henkilöt suunnitelevat varsin roistomaista vallankaappausta, jolloin juristit eli itsenäiseen ajatteluun kykenevät henkilöt on raivattava tieltä.

Kuten tunnettua, hyvän tavan mukaan vallankumouksissa hirtetään ensin runoilijat, lehtimiehet ja asianajajat.

Sain aiheen kirjoittaa tästä, kun kommentoija kysyi, eikö suurpääoman parjaaminen sovi huonosti asianajajalle.

Luovuin siitä ammatista 34 vuotta sitten ja niin valitettavaa kuin se onkin, virkatuomarin tehtävien takia sivuansiot oikeudellisesta neuvonnasta ja lausunnoista ovat olleet johdonmukaisen viheliäisiä - yhtä viime vuosien poikkeusta lukuun ottamatta.

En siis ole asianajaja. Isäni oli ja veljeni on. Asianajotoimisto Borenius & Kemppisen toimista tiedän hyvän vähän, korkeintaan sen, ettei minun palveluksillani ole kysyntää, ja kun viimeksi pyysin heitä auttamaan eräässä perintöasiassa, kieltäytyivät.

En ole koskaan toiminut välimiehenä, vaan virkaan kuulumattomat tehtävät ovat olleet ilmaisia tai valtion kustantamia, luokkaa 10 euroa tunti.

Tästä on kieltämättä keskusteltu, koska juristiprofessoria, joka onnistuu olemaan vauraustumatta, pidetään outona lintuna. Mutta se on tieteellinen nimeni, outo lintu - rara avis.
Omistan asunto-osakkeen ja puhelinosakkeen ja yhdessä lasteni kanssa kesämökin. Tietysti olen hyväosainen, koska professorin palkka on korkea. Noin 2 5oo euroa kuussa netto.

Asianajajien arveleminen roistoista suurimmiksi on osittain perusteletua, osittain huolimattomasti Amerikasta omaksuttua.

Meillä on muutamia kymmeniä advokaatteja, jotka eivät ole köyhiä eivätkä kipeitä. Ei tarvitse ollakaan. Jos tietää, miten perustetaan paperitehdas Borneolle tai selvitetään Wärtsilän meriteollisuuuden konkurssipesä, se saakin maksaa.

Asianajajia on ainakin kahta pääryhmää. Toiset käyvät oikeudessa ja hoitavat pieniä asioita. Toisia ei näy koskaan viranomaisten puheilla. He ovat ulkoistettuja lakiasianosastoja, jotka hoitavat usein hyvin vaativia suuryritysten asioita. Perinteisesti viimeksi mainitut ovat olleet ruotsinkiekielisiä, sellaisia kui Roschier-Holmberg & Waselius. Suuri yleisö ei ole kuullut niistä puhuttavankaan.

Näkyviä juristeja ovat sellaiset kuin Matti Wuori -vainaja, Heikki Salo, Aarno Arvela ja vastaavat. He ovat usein mukana huomiota herättävissä oikeudenkäyntiasioissa.

Tietämäni mukaan heidän tulotasonsa on täysin järjellinen ja työmääränsä suunnaton.

Sitten ovat nämä "tähtiasianajajat", joiden taitoa ja luotettavuutta vakuutellaan lehdissä. Yleensä he eivät ole ammatitaidoltaan edes keskinkertaisia.

Suomen asianajajakunta romahti ensimmäisen maailmansodan jälkeen ja etenkin toisen maailmansodan jälkeen. Sukutoimistomme - silloinen Asianajotoimisto Heikki Borenius - oli vielä piilottamassa Suojeluskuntien ja Lottien rahoja bolsevikeilta, mutta minun aikanani, 1965-1972, toiminta ja asiakaskunta oli aika nuhjuista ja tavanomaista.

Ehkä sain asianajosta hiukan romantisoidun kuvan, koska etenkin Heikki Borenius nuorempi oli ammatikunnan huippuja, ja toimistolla oli asiakkaina suuri määrä korkeimpien oikeuksien jäseniä ja yliopistojuristeja. Se kertoo jotain.

Meillä ei koskaan päästy normaaliin käytäntöön eli siihen, että parhaita asianajajia kutsuttaisin korkeimpien oikeuksien jäseniksi. Heitä on siellä malliksi - tällä hetkellä Mikko Tulokas ja Timo Esko, molemmat harvinaisen päteviä ja lisäksi tohtoreita.

Monissa muissa maissa asianaja pääsee riittävästi rikastuttuaan siirtymään rauhallisempaan elämään ylituomarina.

En muista yhtään tapausta, jossa asianajaja olisi päässyt hovioikeuteen. Saattaa niitä olla, mutta on se harvinaista.

Ammattikunnan romahdus johtuu siitä, että parhaat asianajajamme työskentelivät Pietarissa ja sitten Viipurissa vientiteollisuuden asioissa. Sotien jälkeen oli muutamia epätavallisen päteviä henkilöitä, jotka hoitivat suuryrityste vaikeita asioita - Lasse Hornborg, Arne Waselius, Åke Roschier-Holmberg, Bertel Åkermarck, Mauri Hakapää, Heikki Haapaniemi, Tobias Obstbaum ja muutamia muita. Niin ja Kalle Ståhlberg, joka kyllä siirtyi hovioikeuden presidentiksi.

Korkeimmat nimet olivat Hj. Procopé ja Antti Hackzell.

Tämä on tavallaan outoa, mutta sellaiset lupaavat asianajajat kuin Väinö Tanner ja Väinö Hakkila siirtyivät muihin tehtäviin. Paasikiven, Kekkosen ja Ståhlbergin en tiedä ajaneen asioita, ja Svinhufvud ajoi vain joitakin poliittisia juttuja vuosisadan alussa, puolustaen mm. prokuraattori Soisalon-Soinisen murhaajaa.

Tarja Halosen vastapuolella olen itse ollut, mutta ne olivat kyllä rutiiniasioita, työsuhderiitoja, enkä muista, että Tarja olisi varsinaisesti niittänyt mainetta näissä tehtävissä. Ja aika rupista se oli Matti Wuorenkin alkutaival.

Risto Ryti oli loistava asianaja, mutta siirtyi vähän yi 30-vuotiaana pankkiiriksi. Aikansan mielipidejohtajia olivat asianajajat Lauri Kivekäs ja Jalmar Castrén.

Nykyisten valtiomiesten asianajoa edustanee Juhantalo, joka käsitykseni mukaan on perusammatiltaan advokaatti, kun taas Sauli Niinistö oli taustaviraltaan hovioikeuden esittelijä, joka ylennettiin neuvokseksi, kun hän oli todellisuudessa jo kiinnittynyt julkisiin tehtäviin.

Näin on. Yhdysvalloissa sormituntumalta sanoen joka toinen presidenti Abraham Lincolnista Clintoniin on entinen asianajaja. Ison Britannian tuomarikunnan huipulla istuu melkein pelkästään entisiä asianajajia.

Meillä on toisin.

Älkää pitäkö minua asiantuntijana. En ole saanut kiinnostavia tarjouksia asianajajilta enkä liikeyrityksiltä. En olisi ollut hyvä asianajaja enkä liikejuristi. Oikeudenkäynneissä olisin pärjännyt, mutta se on vain osa työtä. Tuomioistuimissakin on oltu lähinnä tyytyväisiä, kun olen lähtenyt vapaaehtoisesti nostelemaan. Korkeimman oikeuden jäseneksi olisin voinut lapsellisuudessani halutakin jossain vaiheessa, mutta kukaan ei koskaan inahtanutkaan siihen suuntaan, mikä osoittaa hyvää jäsenten arvostelukyvystä. Siten vastoin runojen ja muun sellaisen kirjoittelua paheksuttiin avoimesti - myös väitöskirjan. Jos olisin kohtalon oikusta päätynyt sinne, olisin osoittautunut niihin tehtäviin huonoksi. Helsingin hovioikeudessa ainakin yhdessä äänestyksessä osa kollegoista ja silloinen presidentti olivat nimenomaan tuolla kannalla - ei sovellu sisätöihin.