Tämä ei ole varhainen Suomen lippu, vaan keisarillise Venäjän laivaston lippu, jonka otti käyttöön Pietari Suuri. Kun Togo-poika upotti laivaston Tshushimassa, näitä lippuja meni pohjaan koko joukko.
"Hei! Saksa, Ranska, Ryssän Niku, Italia, Ritannia sekä Rans-Jooseppi!"
Eilisen Mannerheim-jutun tarkoitus oli johdattaa kuohuttavaan päätelmään. Myöhempi Suomen marsalkka C.G.E. Mannerheim ei ollut poikkeus, vaan sääntö.
Mies itse oli mitä ihmeellisin yksilö, ainutlaatuinen poikkeus. Mutta tuon poikkeuksellisuuden taakse on kätketty perinne.
Suomalainen tai oikeastaan "suomalainen" herraspoika menestymässä Venäjän keisarikunnassa oli tavallinen tarina, ja Mannerheimilla oli itse asiassa vaikeuksia päästä vauhtiin. Maitojunaakin tuli kokeiltua, ennen kuin termi oli keksitty.
Tulkintani mukaan maitojuna oli sekajuna, jossa oli mukana ns. maitovaunu, valkoiseksi maalattu ja hitusen lämpöeristetty. Muistan ne vaunut. Hyvinkään rautatiemuseossa näyttäisi olevan vain keltainen postivaunu.
Maitojuna lähti aamulla hyvin varhain, maitojen vuoksi. Arvattavasti ainakin Haminasta RUK:n kurssilta hylätyt luikkivat paikkakunnalta maitojunalla. Ennen oli sellainenkin tapa, että reputtamisesta ilmoitettiin viime tingassa. Kuuluisa Haminan maitojunan käyttäjä oli Kajaanin sissi Kekkonen.
Vuonna 1877 Venäjän asevoimissa palveli 281 suomalaista, joista kenraaleina 40. - Seuraavana vuonna perustettiin Suomen sotaväki, joka ei ollut urakehityksen kannalta houkutteleva vaihtoehto. Sotaväkihän lakkautettiin aste asteelta vuoteen 1905 mennessä, ja ensimmäiseen maailmansotaan osallistui sotamiehinä noin 700 miestä. Isoisäni oli yksi heistä.
Maalmansodan välttäminen oli harvinainen onni. Toisaalta se suoranaisesti vaikutti Vapaussodan tolkuttomuuksiin. Aapo Roselius on nimittänyt tapahtumasarjaa hyvin osuvasti amatöörien sodaksi.
Mannerheimin ja hänen upseeriensa kohditain hankalista väleistä on julkaistu tutkielmia, muun muassa Veli-Matti Syrjö: Mannerheim ja muut kenraalit, s. 7. (Sotahistoriallinen Aikakauskirja 22, 2003).
Koko 1800-luku oli opportunistien vuosisata, eikä nyt ole puhe vain liikemiehistä ja keinottelijoista, vaan nimenomaan virkamiehistä ja sotilaista. Kun arkistoja on alettu pikku hiljaa lueskella, monen suurenkin kirjekokoelman sisältö osoittautuu olennaisesti kollegojen panetteluksi ja pikku suosionosoitusten kärttämiseksi.
Mikään ei ole muuttunut. Paitsi että nykyisin käytetään sähköpostia.
1800-luvun kiipijä-perinteeseen kuului ankara senioriteettiperiaate, jonka tunnen omastakin kokemuksestani. Väitöskirjaani löysin aikoinani paperin, joka koski erään esittelijänviran täyttämistä. Virkaan nimitettiin henkilö, jolla oli virkavuosia nippa nappa eniten. Tosin todettiin, että hakijat K.J. Ståhlberg ja J.K. Paasikivi olivat molempain oikeuksien tohtoreita, mutta heidät arvioitiin siis virkaan nimitettyä heikommiksi hakijoiksi.
Jo mainitsemassani uudessa Snellman-elämäkerrassa on herkullisia kuvauksia äänestyksistä ylioiston konsistorissa, jossa virkaiältään kovin nuori Snellman oli pöydän alapäässä - häntähän oli pidetty ennen hallitsijanvaihdosta vaarallisena kommunistina (!) eikä hän ollut saanut säällisessä iässä hakemaansa professuuria vaan joutunut etäisiin maakuntiin koulun rehtoriksi.
Ehkä palaan kollegiaalisen järjestelmän piirteisiin jossain vaiheessa. Hallussani on sekä Turun että Viipurin hovioikeuden asiakirjamalleja (toimittaneet A Käpy ja O. Petäys), joissa suosikkini on äänetyspöytäkirja virkaehdotuksesta - kolme ja puoli sivua katkeamatonta virkettä, herrat hovioikeudenneuvokset ja asessorit aina virkaikäjärjestyksessä lueteltuina.
Mannerheim ilmestyi Vaasaan kuin tyhjästä tammikuussa 1918 venäläisenä kenraalimajurina. Kun sitten armeijaa ruvettiin tosissaan luomaan, kävi heti ilmi, että upseeriston keskuudessa oli sammumattoman keskinäisen vihan täyttämiä ryhmäkuntia kuten jääkärit, ruotsinkieiset jääkärit, suojeluskuntataustaiset ja ryssän upseerit. Kun palkka oli huono ja tasavallan presidenttinä väärä mies (monien upseerien mielestä siis), seurauksena oli vakavia levottomuuksia, jotka kestivät vuosikausia.
Mannerheimilla oli ongelmia häntä virkaiässä vanhempien Venäjällä palvelleiden upseerien kanssa. Näitä tyyppejä pyöri kuvioissa vielä toisen maaimansodan aikana, tosin yleensä jakamassa kunniamerkkejä sotasairaaloissa. Mutta merkittäviä "ryssän upseereja" olivat Wilkama ja Kivekäs ja tietysti Nenonen, joka yhteydessä kukaan ei halua muistaa, että hän ehti Venäjän armeijassa rykmentinkomentajaksi ennen kuin matruusit mukiloivat hänet tajuttomaksi kiväärin perillä.
Olettaen kohtuudella, että Mannerheimin sana painoi virkaylennyksissä, hän näyttäisi omaksuneen tyypillisen 1800-luvun suosikkijärjestelmän, jota tietenkin nimitettiin ylentämiseksi todellisten ansioiden mukaan. Niin sitä on aina nimitetty. Mikkelin päämajan kenraalikunnassa on joitakin aika mielenkiintoisia virkaikäasetelmia, ja vielä sotien jälkeen tehtiin erinäisiä ratkaisuja - en esimerkiksi voi kuollaksenikaan ymmärtää, miksi Taavetti Laatikainen ylennettiin täydeksi kenraaliksi 1947. Talvela ylennettiin 1966 mutta Airoa ei koskaan. Todellinen suosikki Heinrichs oli saanut kolmannen leijonan jo 1941.
Suosikkijärjestelmään liittyy inhokkijärjestelmä. Mannerheimin kanssa kunniasa kilpaillut Aarne Sihvo sai istua sotavuoden käytännössä kädet ristissä. Tarinat hänen aloitekyvyttömyydestään ja juoppoudestaan eivät vakuuta. K.M. Walleniuksen parkkeeraaminnen sivuraiteelle taas saattoi olla perusteltua, vaikka hänen komentamistaan Lapista Viipurin lahdelle Talvisodan loppuvaiheessa on vaikea nähdä muuna kuin nyrkkiin juoksuttamisena.
Nyrkkiin juoksuttaminen... Mannerheimin aika avoimesti inhoama Kekkonen oli senkin alan suvereeni mestari.
Kun nyt katselee ja miettii Kekkosen suosikkeja, on hyvä palauttaa mieleen, että 70-luvun alussa meillä oli maailman nuorimmat ministerit, sellaisia kuin Paavo Väyrynen (29 v.) ja Ulf Sundqvist (s. 1945, ministeri 1972). Lipponen ja Tuomioja eivät ollet korkeassa asemassa, puhumattaaan Halosesta.
Kai tätä ikäkysymystä on osoitettava sormella. Henkeäsalpaavan nuorten nimittäminen korkeisiin poliittisiin tehtäviin taisi osoittautua pahaksi virheeksi. Siihen ei ole palattu. Sitä oli kyllä kokeiltu aikaisemminkin. Ryti nimitettiin Suomen Pankin pääjohtajaksi vähän yli 30-vuotiaana, rauhan oloissa.
Mannerheim oli Talvisodan syttyessä eläkevaari ja täytti siis kokonaista 75 vuotta 1942.
Tuli jotenkin mieleen - olisiko oma lehmä ojassa - että kiinteä ja pakollinen eläkeikä ei ehkä ole maailman järkevin järjestely.
Jos nyt tämän kerran lyhyesti.
VastaaPoista"Meillä", pidetään täysikäisyysrajana noin kahtakymmentäkahdeksaa. "Noin" sen vuoksi, että siinä muutama vuotta aikaisemmin aletaan katsoa, tuleeko siitä mitään.
Pakollinen eläkeikähän on hanurista, eikä se soi kyllä mitenkään puhtaasti.
Sic transit gloria mundi - kaikki me ylenemme lopulta eläkeläisiksi. Oman ajankäyttömme johtajiksi - kun olis vain tarpeeksi taskuhienoa sitten. Katoamme ajan virtaan kaikki tyynni.
VastaaPoistaEn ole koskaan ollut kiinnostunut sukututkimuksesta. Kun serkkuni ko. puuhan aloitti joskus 15 v. sitten, sanoin happamesti, että siinä on sitten pitkä lista Antti Antinpoikaa. Sukunimenä oleva rusthollin nimikin vaihtuu Mäkilään, ja talo pienenee. Olin hämmästynyt, kun paljastui sukulaisuus amiraali Theodor (ven. Fjodor) Avellaniin. Ko. herra oli korkea-arvoisin ammattiupseeri Venäjän merivoimissa juuri silloin, kun Tshushimassa kävi köpelösti. Kun sukulainen on ollut mukana oikein maailmanluokan katastrofissa, pelko omista mokista on turhaa. Samoin häviää ylpeys siitä, että joku suomalainen on ollut 12. YK:n alipääsihteeri. Ja kaikein hienointa on tietysti mahdolinen sukulaisuus Viivi A:lle, hänhän on TV:ssä!
VastaaPoistaLinkkiä selaamalla näkee täyskenraaleja ja -amiraaleja olleen pitkän rivin. http://dbgw.finlit.fi/kenraalit/?id=24
Joo, postivaunu on, ja vanha kolmannen luokan vaunukin. Jokin Helsinki-Mikkeli -väli oli jo tuskallinen istua.
VastaaPoistaMeirän suvussa on kuulemma Iivana Julman verta, joku lehtolapsi...
VastaaPoistaon puheita nuoremmistakin tsaarin lapsista
PoistaOlen kuvitellut että "maitojuna" liittyy Suomen Suuriruhtinaskunnan viimeisiin vuosikymmeniin, jolloin Etelä-Suomen maatalous oli kannattavaa vientitoimintaa, kun junapäivässä, parhaassa kaksi, vei maitojalosteita Pietariin.
VastaaPoistaPietariin, oman aikansa metropoliin sitten lähdettiin kauempaakin, ei niin suurin elein ja odotuksin, kuin Amerikkaan, mutta menestystä hakemaan kuitenkin.
Niin poikani äidin kuin nykyisen vaimoni esivanhemmat ovat sitä kautta kulkeneet. Toiset tuli kyllä toisesta suunnasta, mutta Suomeen päättyivät hekin. kun tie Pietarissa katkesi.
Ja monet niistä, jotka siltä tieltä palasivat, palasivat kai samoissa junissa, jotka edellisenä päivänä olivat vieneet voita ja kermaa Pietarin pöytiin.