Puusta katsoen

Vanhana oppii vähä vähältä olemaan ajattelematta ikäviä ajatuksia ainakaan loppuun.

On ihmisiä, joille sellainen ei tee tiukkaakaan.

Televisiolla oli eilen musta päivä, koska kysymys sotasyyllisten armahtamisesta ja Karjalan maiden palauttamisesta oli kahteenkin kertaan esillä, aamulla ja illalla.

Asiaväitteet on esitetty monee kertaan. Ei niitä viitsi enää kerrata.

Mutta kaadetaan nyt kylmää vettä niskaan.

Jos Karjala palautettaisiin, kiinteä omaisuus siirtyisi Suomen valtion omistukseen, ei suinkaan vuoden 1944 omistajille.

Tämänkin takia ne henkilöt, jotka ovat kenties masaneet asianajajalle rahaa "omistajanvallinnan palauttamiseksi" (erikoinen ja virheellinen termi tässä yhteydessä), voisivat nyt kysellä rahojaan takaisin.

Toiseksi: sotasyyllisyysoikeuden tuomiota ei voi purkaa korkeimman oikeuden päätöksellä.

Jos rangaistustuomiot haluttaisiin purkaa, siitä olisi säädettävä laki - samanlainen kuin sodan päätyttyä "liittoutuneiden hyväksi toimineiden henkilöiden" päästämiseksi vankiloista ja turvasäilöistä.

Yksikertaista, eikö vain?

Sitä en nyt keksi, miten kukaan ei ole huomannut tätä.

Karjalan menetys rauhansopimuksella merkitsi muun muassa kiinteistöjen poistamista kiinteistöjärjestelmästä. Niihin ei voitaisi myöntää lainhuutoa silloisen lainhuudatuslain eikä nykyisen maakaaren mukaan.

Tämä on saman sukuinen sääntö kuin se, jonka mukaan hautausmaata ei voi myydä. Se ei kuulu kiinteistöjärjestelmään eli ei ole tila, tontti, yleinen alue, katu eikä muukaan lain tuntema yksikkö. Se on oikeudellisesti samassa asemassa kuin tuuli, jota ei voi omistaa, tai linnut, jotka eivät ole kenenkään omia, vaikka niitä voi ampua.

Vielä selvempi esimerkki on ihminen: ihmistä ei voi omistaa.

Lisäksi Karjalaan jääneestä omaisuudesta suoritettiin korvauksia ja maksaja oli valtio. Korvaukset eivät tietenkään määrällisesti kattaneet vahinkoa, mutta korvauksia ne olivat.

Lisäksi Suomen valtio suoritti erittäin merkittävät sotakorvaukset, joka osoittaa, että toimija oli valtio eivätkö kansalaiset.

Jos joku järkeilisi, että tilat kuuluisivat kuitenkin entisille omistajille, niin sitten valtio voisi ryhtyä perimään korvauksia ja sotakorvauksia heiltä takaisin.

Vuoden1944 omistajat olisi myös ongelmallinen kysymys, koska siellä oli paljokin pakkolunastettua maata tai pysyvästi puolustuslaitoksen käyttöön otettuja alueita.

Asian ydin on se, että omistusoikeus ei tosin vanhene, mutta karjalaisille voisi hurjalla mielikuvituksella keksiä jonkin saamisoikeuden eli valtio olisi heille velkaa. Ja saamisoikeus vanheni ennen kymmenessä vuodessa, nykyisin nopeammin.

Rajoitetut esineoikeudet ovat joka tapauksessa mennyttä - vaik haaveileekko joku päseväns takaisin Viipurissa sijaitsevaa alivuokralaishuoneeseen?

Sodan aikana jopa velat lakkasivat kasvamasta korkoa tiettynä ajanjaksona. Sellaista sanotaan moratorioksi.

Joten se siitä.

Tutkijoista muistaakseni ainoastaan H. Kantorowicz on sivunnut näitä kysymyksiä - että mitä tapahtuisi jos Ranskan 1793 viralta pantu kuningashuone rupeaisi kaipailemaan entisiä omaisuuksiaan, Versaillesia ja muuta.

Diktaattorien - Ceausecu - omaisuus yleensä takavarikoidaan valtiolle. Kaipa sitten käänteinenkin takavarikkko on olemassa - omaisuus menetetään vieraalle valtiolle.

Soltasyyllisyysoikeuden ei ole edes väitetty toimineen vastoin sitä erikoislakia, jolla Ryti ja ne muut tuomittiin. Kysymys ei siis koskaan ole ollut lain oikeasta tulkinnasta. Puhetta on ollut lain "oikeudettomuudesta", joka ei kai voi tarkoittaa muuta kuin perustuslain vastaisuutta tai sanotaan nyt yleisten oikeusperiaatteiden vastaisuutta, vaikka ei se 1940-luvulla ollut peruste jättää lakia soveltamatta.

Voisiko korkein oikeus todeta perustuslain säätäisjärjestyksessä annetun lain perustuslain vastaiseksi?

Ei voisi.

Sellaisessa tilanteessa ainoa keino on uusi laki.

Sellainen tilanne ei kuulu tuomioistuimelle.

Se siitä.

Olisi hauska ilmoittautua vielä ylimääräiseksi esittelijäharjoittelijaksi korkeimpaan oikeuteen, mutta eivät ne ottaisi. Siellä tuli joskus vastaan tällaisia jänniä kysymyksiä, kuten esimerkiksi regaalit - kuuluiko lohenkalastusoikeus Oulujoen suulla Oulun kaupungille vai Suomen valtiolle, joka oli ottanut itselleen muinaiset hallitsijan oikeudet.

Sikäli kuin tiedän, Suomenlinnan ja Santahaminan omistusoikeus on edelleen epäselvä. Asian huomanneet tuomarit toivovat, ettei kysymys tulisi koskaan ratkaistavaksi. Piruko senkään tietää, kuuluvatko ne valtiolle vai kaupungille.