Kielen kääntäminen

Runon voi kääntää samalla tavalla kuin humalainen käännetään Kaisaniemen puistossa. Jos toimitus on asiantunteva ja perinpohjainen, kääntäjä poistuu paikalta toisen tamineissa ja vieras, entistä tukevampi lompakko taskussa.

Kuva viittaa Pohjanmaan pikkupoikien lapselliseen hokemaan: meidän sisko on kielenkääntäjän (Atrian) makkaratehtaalla.

Oikeastaan sen nimi oli Itikka, mutta ei ole enää. Eikä sitä moni ymmärtänytkään, koska "itikat" ovat Pohjanmaalla lehmiä.

Eikä kieli ole enää ainakaan menekkituote. Meidän kaupasta sitä saa, tilaamalla. Lapset ja nuoret kauhistuvat naudankieltä, joka muistuttaa syöjää eläimellisestä alkuperästään, siis ruuan ja syöjän. Itse satun pitämään sitä herkkuna, ja oma rajani menee sisälmyssylttyjen kohdalla.

Ainakin Juhani Jaskari-vainaa oli tarkka siitä, että hän oli suomentaja eikä kääntäjä - vai olisiko se ollut päin vastoin. Toisen oli määrä tarkoittaa kirjallisuuden suomen kielelle saattajaa ja toisen taas enemmän tai vähemmän virallista kielenkääntäjää, joka kääntää lähinnä erilaisia asiakirjoja kieleltä toiselle.

Kääntämistä on jostain syystä tapana mystifoida ihan suotta.

Jotkut sanovat, että kääntäminen on mahdotonta.

Roskaa.

Jotkut sanovat, että kääntämisessä katoaa aina jotain - lost in translation.

Totta. Mutta sama koskee kaikkea puhetta ja kirjoitusta. Kun asiayhteys muuttuu, asia muuttuu.

Euroopan ja Yhdysvaltain historia on kääntämisen historiaa. Suuri keskiaika näki kaksi valtavaa muutosta, kaupankäynnin ja siis markkina- ja rahatalouden synnyn ja kansankielten murtautumisen esiin. Latinan rinnalla alettiin jopa kirjoittaa ja sitten ennen pitkää painaa italia, englanti, saksa ja ranska -nimisiä kieliä, eipä aikaakaan kun nämä kielet alkoivat vakiintua.

Suomen kirjallisuus oli alkuun käännöskirjallisuutta, ja Suomen kirjallisuuden historiaan olisi välttämättömästi sisällytettävä suomeksi käännetyn kirjallisuuden historia.

Se on paha puute, että emme oikein tiedä, mitä ihmiset lukivat ja siis tiesivät. Jos tarkoitan "ihmisellä" ylioppilasta tai vastaavan tietomäärän hankkinutta, englanninkielisen tekstin lukeminen oli ennen sotia harvinaista, ja niin oli ranskankin, koska oppikoulun lyhyellä ranskalla ei pitkälle potki.

Englannin puutos näkyy lasten ja nuorten kirjallisuudessa. Olen tainnut tunnustaa ennenkin, että 60-luvulla korjailin maailman parhaiden nuorisonkirjojen suomennoksia, muistaakseni ainakin R.L. Steensonin. Mieleeni on jäänyt erikoisesti herrasrouva Helmi Krohn, jonka suomennokset olivat käsittämättömän huonoja. Arvelin silloin, ettei hänellä ollut edes sanakirjaa.Kunnon sanakirjan mahdollinen puuttuminen ei ole puolustus, koska englantilais-ruotsalaisia sanakirjoja oli.

Voi vapaasti lähteä siitä, että jos joku oli lukenut Keynesin kumoukselliset kirjat kansantaloudesta ennen sotia, niin melkoinen oli tekijä. Epäilen että Ryti olisi lukenut, mutta varma en ole.

Sotien jälkeen englannista kääntäville oli melkoiset markkinat ja suomennoksia syntyi myös hitusen merkilisesti. Esimerkiksi T.S. Eliotin runot saatiin suomeksi talkootyönä, johon osallistujat eivät ole olleet erikoisen halukkaita tähdentämään osallistumistaan.

Romaaneja ja runoja on välttämättömästi suomennettava, koska niin moni todella tärkeä teos on alkukielellä liian vaikea. Ajattelen tässä esimerkiksi Ranskan runoutta, josta viikonvaihteen lehdet kertoivat ilahduttavia uutisia.

Mutta ei se ole sillä hyvä. Eri porukoilla on salaisia kulttikirjoja, joista äkkinäiset eivät saa selvää. Tietojenkäsittelytieteen, matematiikan ja musiikin harrastajat esimerkiksi ovat piilottaneet kukin hyllyynsä D.R. Hofstaedterin kirjan "Gödel, Escher, Bach: an Eternal Golden Braid".

Kirjoittaja oli nuorukaisnero - 34-vuotias fysiikasta väitellyt tyyppi ja amerikkalaiseksi siitä outo, että hän osaa kieliä, muun muassa ruotsia. Hänen myöhemmät kirjansa eivät ole aiheuttaneet samanlaista hälinää. Tämä tuli niin oikeaan saumaan.

Katselin kirjaa hyllystäni. En suosittelisi. "Break it up, son - the joke is over."

Ajattelen lukea taas kerran Egon Friedellin "Uuden ajan kulttuurihistorian", joka näyttää olevan kirja-alennusmyynnissä kahtena pehmeäkantisena niteenä à 7,90. Siinä on kirja, joka piti suomentaa - Erik Ahlman, 1930. Teos on sisällöltään melkein kokonaan perusteetonta höpötystä ja sisältää silmänkantamattoman määrän virheellisiä tietoja ja katteettomia väitteitä. Mutta se on niin innostava, että sitä lukee lukemasta päästyäänkin. - Tosin kehotan hyppimään ikävien kohtien yli. Friedellillä oli omat kaappijumalansa, joista hän innostui vähän liikaa.

Gibbonin "Decline and Fall" eli Rooman valtakunnan rappio ja tuho ilmestyi 1700-luvulla ja lienee edelleen eläväisin antiikin historioista. Kirjoittaja riehaantuu erikoisesti kuvaillessaan erilaisten keisareiden hullutuksia.

Tämäkin kirja on kova pala englaniksi. Sen alkupäästä on ilmestynyt suomeksi 200-luvulla kaksi nidettä, jotka eivät luultavasti ole saaneet sanottavasti huomiota.

Sitten on sellaisia kirjoja, jotka ovat ilman suomennosta täysin tavoittamattomissa - Sveik, esimerkiksi. Rabelais ja Montaigne ovat saaneet viime vuosina korvaamattomia lisiä. Rabelais kirjoitti sille päälle sattuessaan ihan omiaan, ja Montaignen tekee vaikeaksi latinan ja kreikan kielisten sitaattien suuri määrä.

Mielestäni tuollaisten teosten suomentaja rinnastuu kirjailijaan ja oman kokemukseni mukaan työ on tiedollisesti ja taidollisesti vaativampaa kuin runokirjan tai proosateoksen murjaiseminen omasta päästä.

Suomennokset olisi liitettävä ansioluetteloihin. Arvostusten olisi muututtava. Kimmo Pietiläiselle olisi myönnettävä professorin arvonimi.

Kun ajattelen yhtä omista aloistani, nimittäin juridiikkaa, kadun karvaasti, etten ole suomentanut esimerkiksi Grönforsin kahta vihreäkantista kirjaa sopimusoikeudesta tai Hellnerin vahingonkorvausoikeutta. Tiedän jopa pari immateriaalioikeudellista kirjaa, jotka ovat parempia kuin meidän Suomessa aikaansaamamme. Kyllä kustantaja sen sallisi, että niihin liittäisi hiukan suomentajan huomautuksia.

Tämä viimeksi esittämäni tarkoittaa sitä, että olemme lipeämässä amerikan kielisen oikeuskirjallisuuden armoille, ja se on turmioksi. Siellä yhteiskunta ja mittakaava ovat niin toisenlaisia, että säännöt ja tulkinnat eivät kertakaikkiaan sovellu meille - eivät esimerkiksi patenttioikeudessa tai tekijänoikeudessa, saatika sitten vahingonkorvauksissa, joka on ihan eri maailma.

Täytyisi pitää huoli siitä, että hyvä suomennos noteerattaisiin tärkeämmäksi kuin huono oma tutkimus virkoja täytettäessä ja apurahoja myönnettäessä.

Ja vielä viimeinen väite tähän ajatussarjaan, joka jatkuu - en näe mitään outoa siinä, että lukee kirjoja välikielen kautta. Antiikin klassikkoja ja esimerkiksi Venäjän kirjallisuutta on hyvin englanninkielisinä pokkareina.

On silti syytä muistaa, että jopa psykologia, sosiologia, historia ja tietysti juridiikka ovat ainakin englannin, saksan ja ranskan kielialueille kovin erilaisia tieteitä.

Informaatiososiologiassa se on melkein märkivä haava, ettei meillä edes tunneta saksalaisten ja ranskalaisten vallan mainioita kirjoja, kun kaikki puputtavat englantia.