Dshurnalismi

Journalismi on toimintaa, jossa kootaan, arvioidaan, järjestetään ja eritellään tosiasioita päivän tapahtumista (current events). Journalismi esittelee kehityssuuntia, kiistakysymyksiä ja ihmisiä.

Jotenkin näin se määritellään.

Eilisen keskustelun jälkeen haluaisin itse ymmärtää termit alkeellisesti. Journalismi olisi sitä, mitä painetaan sanomalehtiin ja aikakauslehtiin. Kirjallisuus olisi kirjoja ja esimerkiksi blogit Internetiin kirjoitettua.

Eri maininnatta kuvat kulkevat mukana ja kuuluvat asiaan.

Tuo määritelmä, jota käytetään alan opetuksessa, on epäilemättä väärä tai ainakin hyvin yksipuolinen.

Koko lehdistö ja etenkin sanomalehdistö tapaa piiloutua niin sanottujen laatulehtien taakse. Ehkä jonkin Suomen Kuvalehden jatkuvan olemassaolon tarkoitus onkin julkisivun säilyttäminen. Mutta ihmeemmin ilkeilemättä - Suomessa on perinteisesti aika paljon laatulehtiä, ja ykkönen on perinteisesti Helsingin Sanomat. Mielestäni myös molemmat iltapäivälehdet ovat paljon mainettaan parempia, joka tapauksessa verrattuna ruotsalaisiin, saksalaisiin ja etenkin englantilaisiin tabloideihin.

Äkkiä puhkeavassa tietokilpailussa valistunut kaljaveikko ei luultavasti osaisi nimetä yhtään suomalaista journalistia; televisiotoimittajat tietenkin ovat journalisteja mutta näkyvien henkilöiden tehtäväkenttä on kuitenkin aika erilainen kuin lehtimiesten ja -naisten. Sekään ei ehkä tule heti mieleen, että uutistenlukijat tekevät muutakin kuin posottavat paperista toisten tuottamaa tekstiä.

Jos kysyttäisiin, ketkä ovat suomalaisen journalismin kymmenen kärjessä nyt tai kautta aikojen, en tietäisi. Jos kysyttäisiin suomalaisen lehdistön suuruuden aikoja, ryhtyisin puhumaan henkilökohtaisten mieltymysteni vuoksi etenkin 1930-luvun patkulilehdistä eli porvarillisen liberaaleista painotuotteista, jotka uskalsivat asettua ajan uhkaavaa oikeistolaisuutta vastaan. Oikeistolaisuudella tarkoitan nyt äärioikeistolaisuutta Lapuan liikkeestä natsi-ihailuun.

Meillä on ollut aikakauslehdissä historiaan jääneitä kirjoittajia, kuten "Pekka Peitsi" eli useimmiten Urho Kekkonen, ja Wolf Halsti. On ollut kiivaita journalistisia taisteluja, kuten Ilmari Turjan sota milloin minkin hyvän asian puolesta tai vastaan. On ollut syvän alennuksen aikoja, kuten Urpo Lahtisen ura Hymy-lehtineen.

Oudosti silti lehtimiehen ja kirjaiijan ammatit ovat sekoittuneet. Perinteemme on erilainen kuin Englannissa tai Yhdysvalloissa.

Snellman oli pitkään nimenomaan lehtimies, joka perusti itse aina uuden julkaisun edellisen lakkauttamisen jälkeen. Topelius oli ehkä ennen kaikkea lehtimies. Eino Leino ja Juhani Aho olivat erittäin merkittäviä journalisteja, jotka onnistuttuaan kirjailijoina vaihtoivat kiireesti ammattia. Joel Lehtonen oli pitkään lehtimies. Maiju Lassila toimitti "Työmiestä" kunnes lahtarit tulivat ja tappoivat. Mika Waltari oli Suomen Kuvalehden toimitussihteeri ja tiettävästi mestari siinäkin ammatissa.

En viitsi listata umpikirjallisten aikakauskirjojen toimittajia. Se on jotenkin itsestään selvää että Erno Paasilinna oli kirjallisuuslehdessä, kunnes sai potkut, ja että Tuomas Anhava oli voima Suomalaisen Suomen ja sitten Parnasson takana, samoin kuin Jarkko Laine hänen jälkeensä. V.A. Koskenniemellä oli "oma" lehtensä (Valvoja - Valvoja/Aika).

Ja sitten oli tämä erikoinen, venäläinen perinne - pakina. Päätoimittajat ja toimittajat olivat hyvinkin kuuluisia pakinoitsijoita, jotka julkaisivat juttujaan kirjoinakin. Uuden Suomen Olli ja Helsingin Sanomien Arijoutsi profiloituivat pelkiksi pakinoitsijoiksi - mutta heitä ennen oli noussut suureen kuuluisuuteen "Tiitus" (Ilmari Kivinen), joka toimi Hesarissa 1914-1940.

Minulla on hänen valitut pakinansa ja olen ne jopa lukenut. Suosikkini on "Kommunistien kokous Pöllölässä".

Huumorivitsikkyyden vaikean alan osasivat Origo ja Bisquit, joka ei näytä vielä jääneen eläkkeelle. Ennustelisin kirjoitustyypin kuolemaa eli vedenpaisumusta Bisquitin jälkeen samoin kuin otaksun, että kolumnit menevät maanrakoon Loka-Laitisen lopettaessa.

Olkaa rauhassa eri mieltä ja loukkantukaa, mutta minun silmissäni lehtikolumneista on keskimäärin kadonnut idea. En tiedä, paljonko niitä luetaan, mutta arvaisin että vähän.

Ja taas tullaan blogiin - tämä kirjoittamisen muoto voi antaa sitä hetken huvia ja mieletöntä viihdettä, jota lukeva yleisö on hakenut pakinoista ja kolumneista.

Journalistien blogeja moittisin liiasta asiallisuudesta.

Verkkopäiväkirja on pakosta surkea, vaikka kirjoittajana olisi millainen poliitikko. Katsokaa, ihmiset, maailmankirjallisuuden kuuluisia päiväkirjoja, kuten Samuel Pepysiä tai Goncourtin veljeksiä. Tekstit ovat mainioita, mutta ne etenevät normaalin elään vauhtia eli tuskallisen hitaasti polveillen kuten Luiro-joki yläjuoksullaan.

Goncourteilta kannattaa muuten kaivaa esiin jokin tiivistelmä; niissä on rajuja juttuja. Turgenjev esimerkiksi kuului käsittäneen aktiivisen seksuaalisuuden ja romaanien kirjoittamisen olennaisesti samaksi asiaksi, mikä aiheutti välittömästi sen, että rouva Zola vai Emilen korvasta kotiin kuuntelemasta tällaisia jumalattomia puheita. Goncourteilla on myös silminnäkijän kertomus siitä, miten Maupassant tuli hulluksi ja mitä sitten tapahtui.

Tarkkaavainen lukija huomannee (sanomlehtikirjoittelijan tyylikeino tämäkin), että sivuutan aina Kurjensaaren. Se on pahasti tehty. Luin taannoin hänen kirjojaan, muun muassa henkilöjutut Jörn Donnerista (Patriisin kapina) ja Erkki Tuomiojasta (Politiikkaan syntynyt) vusoilta 1968 ja 1971.

Muistan kun Erkki voitti pääpalkinnon Kirsti Rautiaisen Tupla tai kuitti -tietokilpailussa aiheenaan kansainvälinen politiikka vuonna 1962. Ensimmäinen kysymys, jota en olisi itse tiennyt, oli Israelin kulttuuriministeri: Abba Eban. Tämä saattoi olla se ratkaiseva kysymys. Pääministerin olisin tiennyt, Levi Eshkol.

"Kun Erkki Tuomioja vonna 2008 julkaisee poliittiset muistelmansa, hänellä on aihetta hymähdellä nuoruutensa toilauksille... Jouduttuaan sittemmin valtioneuvoston jäsenenä itse pariin otteeseen kukistamaan nuorison mielenosoituksia hänen torjuntamekanisminsa on häivyttänyt lähes täydellisesti hänen mielestään muistikuvat siitä närkästyksestä, jota hänen oma esiintymisensä aikoinaan herätti..."

Tuossa se on journalismin suuruus ja surkeus.

Sanomalehdistön vetonaulat ovat olleet 1600-luvun lopulta seksi ja väkivalta, joita on sitten naamioitu eri keinoin. Vetoaminen yleisön sensaation nälkään on ollut vuosisatoja varma keino. Asialliset analyysit päivän tapahtumista ovat jääneet vuosisatoja lukematta tai Tuomiojan kaltaisten luettaviksi ja kirjoitettaviksi.

Uutistempaukset tulivat muotiin 1800-luvulla. Muun muassa Stanleyn ja Livingstonen löytöretket ja oikeastaan koko löytöretkihuuma oli taitavaa sanomalehtien myynninedistämistä. Ja laatulehdistä - Yhdysvaltain 1900-luvun alun kaksi johtavaa lehtimogulia, W.R. Hearst ja Joseph Pulizer, olivat paatuneita roistoja vailla vähintäkään journalistista omaatuntoa, poliittista vastuuta tai alkeellisintakaan säädyllisyyttä.

Koska tämä on blogi, osoitan viimeiseksi ylle kirjoittamani vääräksi.

Esimerkki journalismista, jolla on pysyvä arvo ja kestävä merkitys, on The Paris Review, jonka vanhemmat kirjailijahaastattelut siis ovat parhainta, mitä alalla esiintyy, ja ovat lisäksi enimmäkseen verkosta ladattavissa.