Kankhan Tauno

Olin siis Kauhavalla ja juhlaväki kuunteli kummissaan puheeni. Sitten alkoi tapahtua. Menimme keittämään kahvia vanhan ystävän luokse tarkoituksena panetella yhteisiä ystäviä, koska sellainen on aina innostavaa.

Ystäväni sanoi että mitä jos soitettaisiin Kankhan Tauno paikalle, kun se aina joskus kyselee isästäni ja minusta kuulumisia. Soitettiin ja Tauno sanoi syövänsä lautasensa tyhjäksi ja tuli vaimonsa Eilan kanssa.

Kinasimme hetken Auvo Maunulan ja Ehrnroothin lento-onnettomuuksista sodan aikana - molemmat olivat näyttämässä, miten ei saa tehdä, ja tulivat pintohin ja henki pois. Tauno sanoi, että tässäpä yksi syy, minkä vuoksi hän ei ole antanut eikä anna haastatteluja. Kun ei muista tarkasti eikä välttämättä tiedäkään, voi sekoittaa ihmisiä ja asioita.

Ja näytti kädellä ampujille tuttua huti-merkkiä. Heilutellaan kämmentä edestakaisin. Hän oli sotien jälkeenkin mestariampuja, pari kertaa Suomen mestari vapaapistoolissa ja kansainvälisissäkin kilpailuissa myös kuvioammunnassa ja isopistoolilla.

Tämä 1919 syntynyt tuttavani on fyysisesti sellaisessa kunnossa, että nousee portaat vaikka takaperin, ja tikkaat varmasti myös. Muisti ja järki toimivat oivallisesti ja asiat ovat hämmästyttävän selkeässä järjestyksessä mielessä.

Hän jäi eläkkeelle everstiluutnanttina ja toimi pitkään pankinjohtajana paikkakunnalla. Hän ja Aimo Huhtala olivat ne kaksi ilmavoimissa sodan aikana korkealle kohonnuuta kauhavalaissyntyistä kadettiupseeria. Huhtala erosi everstinä.

Kangas ei ole millään tavalla erikoisen tunnettu, koska hän ei tuonut eikä tuo itseään esille eikä ole tiettävästi koskaan korskunut kokemuksillaan.

Sitä vastoin hän on ylpeä harvinaisen isosta nenästään, josta hänet on helppo tuntea sota-ajan valokuvista. Joku sanoi, että Taunolle tarjottiin upseerikerholla konjakki liköörilasista...

Lentolaivue 42:n sotapäiväkirjan lakoniset merkinnät ovat kauheaa luettavaa: Laivue pommitti 26.6. kapt. Kankaan johdollla 15 koneella ryhmityksiä Talin luona...30.6. panssareita Portinhoikassa... 4.7. laivue pommitti kapt. Kankaan johdolla Tuppuran saarta, sitten Teikarsaarta, illalla Äyräpään tykistöryhmityksiä, seuravaa päivänä kapteeni pommitti Äyräpään sillanpäätä 11 koneella, osumat hyvin maalialueella, Messerschmittit suojasivat. 10.7. rykmentin 32 konetta pommitti Vuoksen yli päässeitä joukkoja Vuosalmella.

Ja niin edelleen. Lentokone oli 1938 käyttöön otettu Bristol Blenheim, joka oli luonnollisesti täysin vanhentunut ja aivan liian hidas sotatehtäviin. Mutta Blenheimeilla nämä miehet lensivät vielä Lapin sodankin.

Ilmavoimilla oli tietysti pommikoneina myös Junkerseja (Ju-88), joissa muuten isäni lensi, ja se oli jo ihan toista. Dornierit ammuttiin alas heti kättelyssä.

Voi olla, että muistoissa ja muistelmissa suuren sankarin maineen saaneet hävittäjät olivat suuria solisteja. Merkittävä osa pommituslaivueista teki sotatyötä hiukan toisella periaatteella: tehtävät oli suoritettava miehiä ja koneita säästäen.

Saksa ei ymmärtänyt tätä ajoissa: Luftwaffesta loppuivat aika varhain lentäjät, ja lentäjä on erittäin kallis kouluttaakin. Suomessa nämä miehet eivät paljon tienneet eivätkä välittäneet "ilmataistelun hurmasta", koska he olivat jatkuvasti katselemassa konekiväärejä ja tykkejä väärästä päästä, nimittäin siitä päästä, jossa on reikä.

Rajoituksista huolimatta he olivat mukana aika uskomattomissa tempuissa. Juuri tämä Kepsun laivue toteutti helmikuussa 1944 viekkaan sotajuonen - Blenheimit liittyivät Helsinkiä pommittaneisiin punaisen tähden koneisiin, letkan perään, ja kun neuvostolentäjät laskeutuivat hyökättyään enemmän tai vähemmän sankarillisesti siviilikohteen kimppuun Leningradin lentokentillä, meidän pojat sytyttivät laskuvalot ja tulivat perässä mutta pudottivat pommikuormansa laskeutuneiden tovereiden niskaan.

Jälki oli pahaa, teho suuri ja sekaannus tavaton.

Keskviikkoinen juttukaverini oli mukana ohjaajana - ja ennen tätä hän oli käynyt saksalaisten pyynnöstä ilmakuvaamassa Leningradin, koska ilmatorjunnan takia kaupungin päälle ei päässyt, siis saksalaisten käsityksen mukaan.

Tauno Kangas palasi kuvien kanssa.

Se oli merkillinen kosketus menneisyyteen. Jutustelulla ei tuntunut olevan esteitä, ja sain tietoja, kuvia ja katsauksia upseerien elämästä myös sodan jälkeen.

Meillä on aika hyvä dokumentaatio, etenkin Kalevi Keskisen kirjasarja Suomen ilmavoimien historia, jossa tiedot esitetään yksittäisten lentokoneiden tarkkuudella, ja Jaakko Hyvösen kirjat "Kohtalokkaat lennot", joihin on koottu tiedot kaikista sellaisista lento-onettomuuksisa, joissa joku menetti henkensä.

On siellä tosin mukana myös se käsittömätön tapaus, jossa Blenheimin moottorit sammuivat harjoituslennolla Pohjanmaalla ja miehistö hyppäsi laskuvarjolla ja pelastui - kun taas lentokone fysiikan lakien vastaisesti ja ainutlaatuisesti laskeutui tyhjänä ja ohjaamattomana pellolle pyörilleen.

Kirjallisuudessa Risto Pajarin historiateokset ovat omaa luokkaansa eli täysi asiallisia ja jopa hiukan kuivia. Luettava, kertomuksellinen ilmavoimien historia kuitenkin puuttuu. Kirjoittajaksi tarvittaisiin joku henkilö, jolla olisi riittävä koulutus ja tausta. Pitäisikö yllyttää Isosompin Sakaria, joka on hänkin ev.ltn. ilmavoimista? Ei taitaisi onnistua. Hirveä työ ja turhan viisas mies ryhtymään sellaiseen souviin. Toisaalta kirjoittajalle olisi sauma nyt kun Kangas taitaa olla viimeinen mohikaani, joka pystyisi suoralta kädeltä oikomaan erehdyksiä.

Ilmiöt pyörähtelivät keskustelussa. Asioiden suuri, suunnaton sattumanvaraisuus, suunnitelun voimattomuus ja sitten miehet, jotka jaksoivat vuodesta toiseen tehdä tätä henkensä kaupalla.

Se kai ei ole kovin tunnettua, että koulutus- ja siirtolennoilla kuoli paljon ihmisiä. Sodan hirvittävyys on sitäkin, että edes hitusen tarkoituksenmukaiselta tuntuvat kuolema ei ole todennäköinen. Niin monet kuolivat mielettömästi - hyvä lentäjä eksyi huonossa säässä ja teki järkevän pakkolaskun, mutta silti meni henki. Sattui vastaan yksinäinen vihollishävittäjä, joka ampui alas. Kone meni pahasti ympäri laskussa. Moottori sammui nousussa. - Vaikka mitkä määrät karmean ymmärrettäviä asioita.

Ja - itsenäisyyspäivän hengessä - sotien jälkeen vaikeneminen.

Luulen että ne nuoret tutkijat erehtyvät hiukan, jotka näkevät armeijan ja sotaveteraanien unohtamisen nuoren sukupolven ilkeytenä. Oli siinä sitäkin, että monet mukana olleet eivät halunneet muistaa, koska muistaminen oli liian raskasta.

Metodisena vihjeenä nuorille historiantutkijoille: parhaat ja suulaimmat lähteet ovat epäluotettavimpia. Ne henkilöt, jotka riensivät kuvailemaan muistojaan, eivät olleet välttämättä tyypillisiä eivätkä edes kovin uskottavia. Ilmavoimien historiassa nämä "räkänä taivaalle" -hengen täyttämät tyypit saattoivat olla, kuten eräs mukana ollut tuli sanoneeksi, "taivaalla korvaamattomia ja maassa sietämättömiä".