Itsenäisyyspuhe Kauhavalla

Aloitan kovin kummallisesti.

Freud oli väärässä, Darwin oikeammassa.

Tämä väite liittyy Suomen itsenäisyyteen ja itsenäisyyden juhlimiseen.

Freudin vuosisata eli 1900-luku oli pahuuden vuosisata. Saimme kokea järjestelmällistä pahuutta enemmän kuin kukaan olisi välittänyt ja enemmän kuin 1600-luvulla, jolloin keskeinen Eurooppa oli tuhoutua turhiin sotiin, enemmän kuin 1500-luvulla, jolloin vieraan mantereen valloitus toi mukanaan taudit ja tappoi yhdeksän asukasta kymmenestä, ja enemmän kuin 1300-luvulla, jolloin Jumalan lähettämäksi käsitetty tauti eli rutto oli kuitenkin läheisesti ihmisten tekojen eli kaupunkien ja kaupankäynnin matkaansaattama.

Viime vuosisadalla, jolloin Suomi itsenäistyi, Hitlerin, Stalininin ja Maon nimessä harjoitettu julmuus ja tappaminen tavoitti tieteellisen tarkkuuden ja teolliset mittasuhteet.

Silti keskityimme yksilöön. Löysimme Freudin ja muutamien muiden opastuksella ihmisyksilön lapsuuden ja sen ratkaisevat vaikutukset ihmisen myöhempään kehitykseen.

Niin me keskityimme yksilöihin ja annoimme tuhoisille joukkoliikkeille mahdollisuuden. Onneksi ei tarvitse sanoa, kumpi oli pahempi, Tsheka (NKVD) vai Gestapo. Mutta kansakuntien myöhemmistä vaiheista päätellen Neuvostoliitto oli paljon pahempi. Saksa nimittäin toipui, vaikka aikaa siihen meni.

Oma itsenäisyytemme alkoi huonoimmissa mahdollisissa merkeissä eli väkivallan ja valheen keskellä. Väkivalta oli vapaussota sivuilmiöineen ja valhetta oli itsepintainen halu olla tunnustamatta, mitä puolin ja toisin oli tullut tehdyksi.

Tästä raskaasta perinnöstä meidät tuli vapauttaneeksi Talvisota, jonka monia merkityksiä esimerkiksi ulkomaalaiset tutkijat eivät onnistu tajuamaan.

Darwinin teoria ymmärrettiin väärin. Se näyttää olevan kaikkien uusien, hienojen ajatusten kohtalo. Tässäkin tapauksessa asialla olivat opetuslapset. Darwinin sanoista "survival of the fittest" tuli "vahvimman henkiinjääminen" pienellä silmänkääntötempulla. Darwin oli kyllä ajatellut englannin sanaas "fit" sellaisessa yhteydessä kuin peipposen nokka, joka sopii ja soveltuu tietynlaisten siemenien nokkimiseen tietynlaisista kävyistä. Siis parhaiten sopivan henkiinjääminen.

Vahvuuden eli voimakkuuden nostaminen bioligseksi tosiasiaksi ja sen siirtäminen poliittiseksi aatteeksi oli yksi viime vuosisadan synkkien suuntausten kauheuksista.

Takaisin biologiaan palauttaen on ihan helppo nähdä, että sotaurhojen yhteisö kuolee sukupuuttoon nopeasti, kun nuoret miehet keskittyvät kolhimaan toisiaan hengiltä.

Sellaisen menon estää kulttuuri, tuo usein mainittu ja merkitykseltään hyvin hämärä sana.

Työnjako on sellainen, että nuoret ihmiset jatkavat eli pitävät yllä sukua ja vanhat ihmiset jatakavat eli pitävät yllä kulttuuria, siis sellaisia elinolosuhteita, joissa lapsilla on tilaa varttua ja soveltuvimmilla taas vuorollaan jatkaa sukuaan.

Saavutettuani itsekin melkoisen iän olen, kuinka ollakaan, tullut tuumineeksi, että nykyisessä elämänmenossamme sekä lapset että ikäihmiset joutuvat kokemaan vääryyttä.

Olemme nyt elelleet nuorten aikuisten maailmaa parisenkymmentä vuotta, ja nämä nuoret aikuseit ovat onnistuneet meillä kaatamaan suurimman osan pankeista, tuhoamaan kokonaisia elinkeinoja ja toimittamaan eri tavoin puille paljaille suuren määrän muita.

Tämä nyt ei ole mikään oivallus, mutta useimmiten se esitetään moralisoiden eli paheksuen sormi pystyssä.

En moralisoisi. Teen pahempaa eli sanon että nuorten aikuisten ylivalta on tuhoisa resepti.

Kaikki on kiinni lapsista eli siis sellaisista kestävistä rakenteista, joiden turvin lapset aikuistuvat ja kouliintuvat.

Me emme esimerkiksi tarvitse huippututkimusyksikköjä, vaan peruskoulua ja ammatillista koulutusta.

Ellette satu tietämään sitä, edustan itse huippututkimusta ja olen päätynyt tehtäviin, joissa koulutan aivan ihmeellisiä osaajia tohtoreiksi. Tämä on helppo todeta juhlapuheessakin, koska ei se minun ansioni ole eikä valintani. Kunhan nyt olen sattuman kauppaa päätynyt sellaisiin tehtäviin, että Nokian pojat haluavat Berkeleyhin mukaan ja kysyvät välillä aivan vakavissaan, että mitäs seuraavaksi tehtäisiin.

Mutta olen siis sitä mieltä, että nämä huiput ovat kuin ongen korkkeja. He pulpahatavat pintaan omalla painollaan niin ettei heissä ole niin kovin paljon opettamista, pikemmin perään katsomista, etteivät tärvele itseään - ja toisia.

Jatkuvuutemme riippuu siitä, että kaikki lapset saavat sopivaa opetusta ja tietenkin ennen sitä elämise kannalta välttämättömän ravinnon ja suojan. Tämä ei toteudu. Maassamme on alaikäisiä eli lapsia heitteillä enemmän kuin ennen. Henkinen ja yhteisöllinen heitteilläolo on ehkä pahempi asia kuin uniin tunkeutuva sodanvaara tai elämää repivä nälkä - näihin kahteen on lääkkeet.

Jatkuvuutemme riippuu myös siitä, että me vanhat, jotka olemme jo suorittaneet biologiset tehtävämme, voimme suorittaa yhteisölliset tehtävämme, jotka painottuvat elämän viimeisiin vuosiin.

Meidän tehtävämme on välittää sitä yhdeksääkymmentäviittä prosenttia kokemuksesta, tiedosta ja viisaudesta, jota on mahdoton vangita kirjoihin tai muihin tietoverkkoihin. Tehtävämme ei ole vaalia omaa ruumistamme nuorten tavoin eikä myöskään kierrellä päämäärättömästi keksimässä itsellemme vähemmän keinotekoista viihdytystä.

Näyttäisi että juuri meillä pikapuoliin eläkkeelle siirtyvillä olisi tähän mahdollisuuksiakin, koska emme ole oikein oppineet nuorimpien johtavaa ajanviettä, joka näyttää olevan kaupoista osteleminen eli kulutus. Me olemme vielä tekemisen aikakauden edustajia, joista monille on arvokasta tehdä jotain omin käsin ja omasta päästä, vaikka sitten tulos olisi vähän huonompikin.

Tämä ajatus olkoon nimeltään villasukkateoria. Kaupoista ja toreilta saa vaikka kuinka halvalla villasukkkia, kenelle ne nyt Goretexin rinnalla kelpaavat. Itse kudotuissa sukissa on kuitenkin jotain. Ja jotain on siinäkin, että meillä on tapa ja taito miettiä, että neulotaanko sukkia vai kudotaan, kun niitä ei kumminkaan ommella eikä käytännössä edes parsita. Toisin sanoen kielemme säilyttää täsmällistä tietoa tavoista ja teoista, ja olisi hyvä, että tuokin tieto siirtyisi seuraaville sukupolville.

Puhun villasukista korostaakseni, ettei vanhuus ole arvo sinänsä ainakaan esineissä tai työtavoissa. Risuaita on yhtä tarpeeton kuin risukarhi. Ja sivumennen sanoen aitaaminenkin kohdistuu nykyisin ihmisiin eikä elukoihin.

Nuorilla on tapa ja tahto väheksyä vanhojen varoituksia, ja hyvä että on. Kyllä jokaisella sukupolvella on lupa tehdä itse omat erehdyksensä. Olisiko vanhojen hiljainen tieto sitten todella omaksumisen arvoista tällaisessa maailmassa, jossa muutokset ovat olleet niin mahdottoman suuria?

Olen itse tämän paikkakunnan poikia. Sitten nousin junaan ja matkustin muualle, eikä ole tehnyt mieli takaisin. Joku näyttää hävittäneen isoisäni talonkin. Hyvä niin. Aika mahdoton kapine se olikin.

Kun lähdin täältä nuorena, Kauhavan yhteiskoulun ja armeijan käyneenä, en käsittänyt toimivani muodin mukaisesti. Muoti oli silloin niin sanottu maaltapako, joka yltyi raivokkaisiin mittoihin 1960-luvun lopun suuressa murroksessa.

Edelleenkin osa porukoista käy korkeammat koulut kaupungeissa, myös Helsingissä, ja jää niille teilleen, ansaitsemaan leipäänsä valtakunnallisen mittakaavan asioissa, kuten itsekin tein, tuomarina eri ylioikeuksissa. Toiset tovereistani palasivat, esimerkiksi opettamaan matematiikkaa yhteiskoulussa ja hoitamaan alueellisia asioita. Kolmannet tekivät työnsä, monissa tapauksissa hyvin menestyen, ja ilmaantuivat viettämään eläkepäiviään seudulle, joka viehättä tuttuudellaan.

Tätä nykyä juurien etsiminen tai kumminkin niiden tunnustaminen näyttää olevan muotia. Voi olla, että se on väistyvä piirre, mutta voi olla niinkin, että se on vastaus kovin ohueen kansainvälistymiseen, jota näemme joka puolella ympärillämme. Itse olen ainakin niitä, joiden mielestä on hyvä onni ja hieno asia, että on jostakin kotoisin, ja ihan mahdoton onnenpotku on se, että miehellä on sekä kotipaikkakunta että asuinkunta. Olen ollut neljättäkymmentä vuotta kirkkonummelainen, ja sitä on oudoksuttukin, vaikka sattumahan siinäkin seppänä oli. Lapsillani on kotiseutu, tuo sama Kirkkonummen kunta, ja näyttäisi siltä, että myös lapsenlapset liittyvät samaan etuoikeutettujen piiriin.

Mutta en olisi tässä juhlapuheessa enkä todellisuudessakaan taipuvainen nostalgiaan eli en halua herkistellä menneiden muistojen vuoksi enkä ole katselemassa itselleni tontinmaata täältä. Kirkkonummellakin on oikein kaunis hautausmaa.

Aloitin Freudista ja Darwinista koska halusin päätyä kielen viisauteen: meillä on isän maa ja äidin kieli. Isänmaa ei tarkoita peltoja eikä parselleja, vaan tätä Suomen valtiota, joka on nähdäkseni nyt itsenäisempi kuin koskaan. Itsenäisyys kun ei tarkoita erakoitumista eikä liittoutumatta. Kyllä ihminenkin voi olla hyvin itsenäinen ja silti asioida osuuskaupassa. Me asioimme Euroopan Yhteisöissä, koska siinä on jotain samaa kuin osuustoiminnassa sata vuotta sitten. Oikeastaan osuusmeijeri olisi parempi esimerkki, mutta niitä ei oikeastaan enää ole. Ajatus on kumminkin yksinkertainen: panemalla lantit samaan pinoon kavereitten kanssa pärjää kukaties paremmin.

Osuustoiminnan mainitseminen edellyttää mainintaa yrittäjyydestä. Ehkä viittaan tässäkin omiin kokemuksiini. Yksi varhaisista valokuvista, joissa esiinyn, on otettu tuossa kirkonristillä kulkueesta. Järjestäjänä oli Kauhavan yksityisyrittäjät r.y., olen kuvassa isoisäni sylissä. Isä saattoi olla Helsingissä opiskelemassa tai missä lienee ollut riennoissa.

Yrittäjyys melkein katosi kielestä sanana, ja joittenkin korvissa sillä oli huono kaiku. Tämä on kuitenkin siitä erikoien maakunta, että täällä on osattu arvostee sekä yritystoimintaa että yritteliäisyyttä.

Juuri ainuttakaan Kauhavalta vuosikymmenien takaa muistamistani liikeyrityksistä ei ole enää olemassa. Se on täysin luonnollista.

Vanhat ajattelumallit ovat osoittautuneet puutteellisiksi. Jotkut olivat sitä mieltä, että maa on ainoa pysyvä - että maa on ikuinen. Ei se ole, ainakaan toimeentuloa ajatellen. Toiset olivat erikoisen kiivaasti sillä kannalla, että työ on kaiken perusta ja työn ääntä on siksi kuunneltava. Sekin oli liian yksipuolinen ajatus. Toistaiseksi ei ole osattu panna selvästi päivältä sitä ajatussuuntaa, jonka mukaan pääoma olisi kaiken muun perustus eli että raha vähän niin kuin ratkaisi. Useat ovat jo oivaltaneet, että ei se rahakaan ratkaise, vaan käytännössä taito päätellä ja arvata, mihin ne rahat pannaan.

On tullut tavaksi sanoa, että elämme tietoyhteiskunnassa, ja se on ihan hyvä sana sellaisille, jotka lukevat lehdistä vain otsikoita. Tietoyhteiskunta ei kuitenkaan tarkoita internetiä ja matkapuhelimia, vaan tiedon ja osaamisen merkityksen oivaltamista ja kuka ties niiden merkityksen kasvamista.

Oivallinen tieto ei ole yhden ihmisen eikä pienen joukon saavutettavissa. Viimeksi kuluneet kymmenen tuhatta vuotta on silti perusteltu porukoita, jotka ovat tavoitelleet erikoislaatuista, usein salaista tietoa, noituuden, uskonnon tai esimerkiksi kansallisuuden merkeissä.

Ei siitä ole paljon mitään tullut.

Hyödyllinen tieto kertyy ja kasvaa sopivissa ryhmissä, ja yksi sellainen sopiva ryhmä on Suomi.

Tällä haavaa jopa amerikkalaiset, ainakin liikkeenjohdosta kirjoittavat, ovat havahtuneet ihmettelemään, että mikä siinä oikein on, kun suurvallat natisevat vaikeuksissa, mutta sitten on pieniä maita, joilla näyttäisi pyyhkivän hyvin. Usein mainitaan Taiwan, Hongkong ja Suomi.

Kun pidän luentoja, käytän joskus sellaista sanaa kuin "mittakaavaetu". On erinomainen asia, jos valtio on sopivan kokoinen, ei liian suuri eikä liian pieni, vaan parahultainen.

Tällä hetkellä näyttäisi siltä, että Suomi on. Mutta on tämä kyllä pelottavan harvaan asuttu maa, ja sotilaslentäjät ja ilmamatkustajat ovat yksimielisiä siitä, että heti Helsingin lentokentältä noustua Suomi näyttää olevan jokseenkin pelkkää metsää ja suota.

Olemme tavattoman riippuvaisia toisistamme.

Itsenäisyyspäivän isänmaallisuutta voisi olla se, että samalla kun mahdollisimman avoimesti osoitamme arvostavamme edellisten sukupolvien työtä, rauhassa ja sodassa, pyrimme tekemään itsellemme selväksi, että yltiöpäinen yksilöllisyys ja epätavallisten suoritusten ihailu on harhaa.

Tarvitsemme toisiamme arkisissa asioissa ja olemme rakentamassa kukin kohdaltamme - me vanhat lähinnä puhumalla mukavia, niin kuin minä tässä - arjen yhteiskuntaa, tavallisen ihmisen Suomea.

Juhlapuheilla on aikansa ja seppeleillä on paikkansa, mutta arki se jyllää ja maailma tasii.

Tämän itsenäisyyspäivän sankari ei ole menneisyyden suurmies eikä sellaiseksi tähtäävä aikalaisemme, mies tai nainen, vaan tavallinen ihminen. En ole nostamassa jalustalle peräkamarin poikaa tai tyttöä, vaikka on sieltä peräkamareista tullut hienoa joukkoa, ja tulee.

Itsenäisyyspäivä on suomalaisen ihmisen päivä, jolloin juhlinnan kohteena ovat myös isän maa ja äidin kieli. Siitä en hiiskahda sanaakaan, onko sen kielen oltava juuri suomi ja mikä on toisten kielten merkitys. Sanonpa vain, että yksi pärjäämisemme syy on ollut se, että meillä on ollut myöhään kehittynyt ja siksi yleisesti ymmärrettty kieli ja kaikille virallisiin tehtäviin tähtääville on lisäksi opetettu toista kotimaista kieltä ja tätä nykyä kolmatta kansainvälistä.

Onneksi olkoon.