BWV 80 Ein feste Burg ist uns der Gott

2. Tess. 2: 3 - 8 - - - Ilm. 14: 6-8

"Älkää antako kenenkään vietellä itseänne millään tavalla. Sillä se päivä ei tule, ennenkuin luopumus ensin tapahtuu ja laittomuuden ihminen ilmestyy, kadotuksen lapsi, tuo vastustaja, joka korottaa itsensä yli kaiken, mitä jumalaksi tai jumaloitavaksi kutsutaan, niin että hän asettuu Jumalan temppeliin ja julistaa olevansa Jumala.

Ettekö muista, että minä, kun vielä olin teidän tykönänne, sanoin tämän teille? Ja nyt te tiedätte, mikä pidättää, niin että hän vasta ajallansa ilmestyy. Sillä laittomuuden salaisuus on jo vaikuttamassa; jahka vain tulee tieltä poistetuksi se, joka nyt vielä pidättää, niin silloin ilmestyy tuo laiton, jonka Herra Jeesus on surmaava suunsa henkäyksellä ja tuhoava tulemuksensa ilmestyksellä..."

Tämä kantaatti on sävelletty uskonpuhdistuksen muistojuhlaan. Teksti on Lutherin. Uskonpuhdistuksen muistopäivä oli Suomessa eilen, 4.11..

Ein’ feste Burg ist unser Gott,
Ein gute Wehr und Waffen;
Er hilft uns frei aus aller Not,
Die uns jetzt hat betroffen.
Der alt’ böse Feind,
Mit Ernst er’s jetzt meint,
Gross’ Macht und viel List
Sein’ grausam’ Ruestung ist,
Auf Erd’ ist nicht seingleichen.

Mit unsrer Macht is nichts getan,
Wir sind gar bald verloren;
Es steit’t für uns der rechte Mann,
Den Gott hat selbst erkoren.
Fragst du, wer der ist?
Er heisst Jesu Christ,
Der Herr Zebaoth,
Und ist kein andrer Gott,
Das Feld muss er behalten.

Und wenn die Welt voll Teufel wär’
Und wollt’ uns gar verschlingen,
So fürchten wir uns nicht so sehr,
Es soll uns doch gelingen.
Der Fürst dieser Welt,
Wie sau’r er sich stellt,
Tut er uns doch nicht,
Das macht, er ist gericht’t,
Ein Wörtlein kann ihn fällen.

Das Wort sie sollen lassen stahn
Und kein’n Dank dazu haben;
Er ist bei uns wohl auf dem Plan
Mit seinem Geist und Gaben.
Nehmen sie den Leib,
Gut, Ehr’, Kind und Weib:
Lass fahren dahin,
Sie haben’s kein’n Gewinn,
Das Reich muss uns doch bleiben.

F.E. Sillanpää oli oikeassa. Luther lienee ollut Saksan merkittävin kirjailija.

"Vanha vainooja" oli Lutherille Paavi. Suomessa kai on käsitetty, että se on Neuvostoliitto, vaikka ei papisto aivan näin ole sanonut. Olemmehan mekin valittu kansa ja auttaahan Jumala meitäkin lataamaan ja laukaisemaan.

Nykyisen virsikirjan suomennos on kyllä hieno. Ihmisillä ei ole tapana ajatella tekstiä edes laulaessaan eikä lukea laulujen sanoja. Tämän saisi lukea.

1.
Jumala ompi linnamme
ja vahva turva aivan,
on miekkamme ja kilpemme
ajalla vaaran, vaivan.
Se vanha vainooja,
kavala, kauhea,
on kiivas, kiukkuinen
ja julma, hirmuinen.
Vain Herra hänet voittaa.

2.
On turha oma voimamme
vääryyden valtaa vastaan.
Me turman vallat voitamme
Herrassa ainoastaan.
Hän, Kristus, kuningas,
on voitonruhtinas,
lyö joukot helvetin,
ne tallaa jalkoihin
ja voiton meille saattaa.

3.
Jos täyttyisikin maailma
nyt valheen enkeleistä,
niin pimeys ei voittoa
kuitenkaan saisi meistä.
Ne olkoot raivoissaan
ja syöskööt kiukkuaan.
Nyt valheen vallat on
jo saaneet tuomion.
Ne yksi sana kaataa.

4.
Se sana seisoo vahvana,
ne ei voi sitä kestää.
Kun kanssamme on Jumala,
ken meiltä voiton estää?
Jos veis he henkemme,
osamme, onnemme,
ne heidän olkohon,
vaan meidän iät on
Jumalan valtakunta.

Bach sisällyti kantaattiin kokonaista kolme neljästä säkeistöstä. Kakkonen tuli mukaan sekoitettuna bassoaariaan.

Kantaatin rakenne on epäselvä. Säveltäjä itse on muuttanut sitä. Monille tutuin versio, se jonka alussa on todella repäisevä meininki raikuvien trumpettien alla.

Tuon version peruslevytys on Karl Richterin. Fischer-Dieskau laulaa toisen jakson, bassoaarian "Alles was von gott geboren". Jos haluaa ostaa yhden ainoan kantaattilevyn esimerkiksi vanhalle sedälleen, joka on sotaveteraani, tämä on aika varma valinta. Ja helpommin kaupasta löytyvä Rillingin versio on käypäinen. Yksinkertainen Google-haku tuottaa kolmisenkymmentä eri levytystä.

Kantaatti on kuitenkin jokseenkin varmasti Wilhelm Friedemann Bachin peukaloima. Tämä Bachin pojista ehkä lahjakkain oli myös lahjakas juoppo, ja erään kerran hän pelasti nahkansa esityttämällä faijan kantaatit omanaan lisättyään siihen "bells and whistles" eli yhtä ja toista koristetta.

Niinpä tavallisin levytetty ja esitetty versio, esimerkiksi Gardinerin, on trumpetteja vailla.

Ainakin musiikin professori Philip Spitta (1841-1894), joka palautti isä-Bachin unohduksen pimeästä metsästä ja julkaisi edelleen lukukelpoisen Bach-elämäkerran, samoin kuin Albert Schweitzer, joka ennen kuuluisaksi ryhtymistään oli todella etevä urkuri ja julkaisi hänkin perusteoksen Bachista, kiinnittävät huomion tämän kantaatin jyrkkiin vastakohtaisuuksiin.

Alun laaja kuoro on todellinen uskonpuhdistuksen vallankumouslaulu, tunnelmaltaan samanlainen kuin "Vapaa Venäjä". Petturit vaviskaa! Punalippukin liehuu, kuten kantaateissa usein, Kristuksen veren värjäämä viiri.

Neljäs jakso, sopraanon "Tule sydämeni taloon" on sykähdyttävän herkkä ja viaton, vaimea ja vaatimaton. Jos tuolla äänellä olisi kutsuttu, Luther ainakin olisi sulkenut kirjan, keksinyt Katharinalle jonkin sopivan tekosyyn ja mennyt juosten. Hänhän oli ahkera korostamaan perusiloja ja kova myös oluen perään. Miehuuden muotokuvissa hän on koreilemattoman lihakauppiaan näköinen - paitsi jos katsoo ilmettä Cranachin maalaamissa muotokuvissa. Jätkät olivat kavereita tuossa merkillisessä saksaa puhuvan maailman vaiheessa, joka kirjaimellisesti vilisi neroja. Kehässä pyöri myös hollantilainen Erasmus, yksi maailman ensimmäisiä julkkiksia.

Koraali toistuu yksinäänisenä (oktaavissa) ja kantaatti päättyy suhteellisen tavallisena orkesterin säestämänä kuorona. Bachin aikana jaottelu kuoroteoksiin ja konserttoihin oli outo, eikä vokaalimusiikin ja soitinmusiikin erokaan ollut olennainen.

Kantaateista on väitetty, että niiden koko ja soitinnus olisi riippunut siitäkin, millaista väkeä Leipzigissa sattui olemaan saatavilla. Kiertävät trumpetistit tai käyrätorven soittajat ovat kuulemma tulossa - paiskataanpa sekaan lisää ääniä.

Tämä ei tunnu tavattoman vakuuttavalta.

Leipzig oli ihmeellinen musiikkikaupunki, jossa oli käytettävissä käsittämätön määrä erittäin ammattitaitoisia muusikkoja. Monet kantaatit, kuten esimerkiksi tämä, ovat raivoisan vaikeita ammattilaisellekin. Avaus, yli kaksisataa tahtia pitkä polyfoninen kudos sisältää jokseenkin kaiken, mitä musiikissa oli siihen mennessä keksitty, ja yhdistää vaikeasti käsitettävällä tavalla aggressiivisen yksinkertaisuuden suunnattoman monimutkaiseen kudokseen.

Hartaus ja hurskaus on asetettu sellaiseen yhteyteen, että uskopuhdistuksen voitonvarmuus ja vihamielisyys tulevat täysin esiin. Nykyaikananikin kuulija vilkuilee kantaatin päätyttyä ympärilleen katsoakseen, että missähän piilisi paavilainen, jota voisi vetää olutpullolla päähän (tyhjällä, koska olut on Jumalan lahja).

Kantaatin "todellinen" tai "lopullinen" muoto on siis hiukan epätietoinen. Runsaista lähdeteoksistani Whittaker selostaa ja ylistää laaja muotoa mainitsematta lainkaan Wilhelm Friedemannin otaksuttua osuutta. Dürr taas väittää trumpetteja "kaikkien yhteisen mielipiteen mukaan" jälkeenpäin lisätyiksi.

Ehkä laajin ja etevin lähde, Christoph Wolffin ja Ton Koopmanin "Die Welt der Bach Kantaten I-III (1998-2006)" on jäsennetty aiheittain. Wolff lienee aikamme etevin Bach-tuntija ja Koopman puolestaan on levyttänyt mm. kaikki kantaatit hyvin etevästi, eikä hänen oma mestariurkurin taustansa ole ainakaan haitannut tässä puuhassa.