Alamaisesti tekijänoikeudesta

Korkeille viranomaisille, kunnioitettaville valtiopäivämiehille ja jalosukuisulle virkakunnalle alamainen esitysehdotus tekijän- ja patenttioikeudesta.

Lait eivät toimi. Saalistajat hyötyvät. Ilkkuen rosvot ja ryövärit kulkee. Veljemme vankila tyrmiinsä sulkee.

Osa - perinteinen osa - tekijänoikeudesta on hyvin tärkeää. Se on keskeinen tavoite ja oikeudenmukaista että kulttuurin, tekniikan ja liiketoiminnan alueilla uusi ja oivaltava saa tunnustuksen ja rahaakin.

Nämä päämäärät muuten eivät toteudu nykysilla laeilla.

Erikoisemmat ja etenkin uudet välineet ja tuotteet eivät istu vakiintuneeseen järjestelmään.

Panen tähän kuvaksi itse värittämäni kartan, jollaisten julkaisemiseen olen hankkinut lisenssin.

Eilisissä Ilta-Sanomissa muan toimittaja täytti lehden sivun väittämällä, että luovutetun Karjalan suomalaisiin, sotaa edeltäneen ajan karttoihin liittyisi jotain jännittävää ja merkillistä.

Tosiasiassa maanmittaushallitus ja yhtiöt, joille sen liiketoiminta on siirtynyt, ovat myyneet näitä karttoja ja karttapohjia jo kymmenen vuotta. Lisäksi CD-levyt ova halpoja ja tiff-tiedostot erittäin hyvin skannattuja.

Karttoihin on tekijänoikeus. Olin nuorena esittelijänä korkeimmassa oikeudessa ratkaisemassa juttua, jossa tämäkin todettiin. Laki mainitsee kartan suojattuna teoksena.

Olkoon tämä urhoollisen jalkaväkirykmentti 61:n taistelualue, Viipurin Tienhaara, esimerkki. Kartoitus oli kallista lystiä. Tuntuu hyvin järkevältä, että vaivan nähnyt ja hyvän reprotyön tehnyt viranomainen tai yritys saa yksinoikeuden tuotteisiinsa ja siis tilaisuden kerätä kulujaan pois.

Johonkin pitäisi vetää raja - siis muuallekin kuin Viipurin ja Imatran välille.

Suomessa on noin seitsemän tekijänoikeuden asiantuntijaa. Minua on epäilty yhdeksi heistä. Minä en tiedä, milloin nämä kartat vapautuvat, koska maanmittauskonttorissakaan kukaan ei tiedä, ketkä ihmiset ovat osallistuneet näiden karttojen tekemiseen 1920- ja 30-luvulla, ja suoja-aika on 70 vuotta viimeisen tekijän kuolemasta.

Järkevä ratkaisu olisi 50 tai 15 tai 20 vuoden suoja-aika kartan ilmestymisestä. Sota-ajan kartat olisivat siten yhtä vapaita ja kauhistuttavia kuin rintamakirjeenvaihtajien ottamat valokuvat. valokuvan suoja-aika oli ennen 25 vuotta kuvan julkistamisesta.

Tietokoneohjelmalla riittäisi 10 vuotta.

Kansainvälisin sopimuksin vakiinnutettu 70 vuotta tekijän kuolinvuoden päättymisestä on mieletön. Se on mielekäs ja reilu eräissä tapauksissa, mutta niitä tapauksia on vähän. Salaisen tiedon mukaan näyttää mahdolliselta, että Otava olisi pääsemässä lähimpinä vuosikymmeninä omilleen Sillanpään ja Kiannon tileissä, ja tuntuu hyvältä, että heidän lukemattomat lapsensa ja näiden lapset saisivat hynää.

Tein Kiannon perukirjan 1970. Yhden lapsen etunimet olivat Viena Karma Sirkka Salama Saarenruusu Pikkuhilkka. Myöhempi Alppilan kirkkoherra ja legendaarinen miehistä huolehtija, rintamapappi oli Otso Tähtivalo - ei Otso Piru Perkele, kuten kaupunkilegenda väittää.

Ehdotan taantumusta. Tekijänoikeus voisi tekijän kuoltua klassisissakin tilanteissa muuttua maksullisesti rekisteröitäväksi niin että rekisteröinti olisi uudistettava kymmenen vuoden välein.

Samalla olisi säädettävä, että "orpojen teosten" käyttämisestä ilman konnuutta ja vilppiä selviytyisi maksamalla suuruudeltaan tavanomaisen hyvityksen. Orpo on esimerkiksi kuvan kartta - sen tekijöissä on ihmisiä, joita ei parhaalla tahdollakaan löydä eikä voi selvittää. Orpo on Dallapén soittaman iskelmän sovitus venäläisestä romansissta, kun levyssä lukee vin "Trad."

Heti kun joku keksii kysyä haastattelussa mielisäveltäjääni ja sanoittajaani, sanon että kaksikko Trad. ja Anon. on kyllä lyömätön.

Tekijänoikeus- ja patenttijärjestelmän hirttäminen kiinni ei johdu ainoastaan tekniikasta ja uusista välineistä ja vimpaimista. Säännöt syntyivät ja ne suunniteltiin tavarantuotannon ehdoin. Nykyisin niin suuri osa on oikeastaan palveluita, kuten elokuva- ja televisioesitykset.

Tässä ei halkea hius vaan ollaan kaulavaltimolla. Tavaroiden hallintaan on helppo liittää oikeudellisia seikkoja. Jokainen koulutettu juristi osaa selittää, saako rautakaupan auto hakea betoniraudat työmaalta takaisin, kun lasku on maksamatta ja konkurssi uhkaa urakoitsijaa.

Jos kauppa menee pieleen, edessä on purku, jossa kumpikin osapuoli ottaa omansa takaisin ja vahinko korvataan rahalla.

Palveluissa esimerkiksi jo leikattuja hiuksia ei saa takaisin päähän eli "suoritusten peräyttäminen" ei käy päinsä.

Tavarankaupassa rahoitus ja vakuusjärjestelyt ovat rutiinimaisen selviä. Palvelupuolella nuoret firmat kuolevat jääkaapin eteen nälkään eli siis rahat loppuvat kun luottoja ei saa. Ei ole mitä kanittaa. Vakuudet puuttuvat. Niin sanottu palvelukonsepti on olemassa vain luennoitsijoiden puheissa. Pääomasijoittajia ja pankinjohtajia ne eivät paljon lämmitä.

Olen kirjoittanut tästä asiasta kirjassani "Digitaaliongelma" ja lisäksi muutamia oppineita ja useita puolivillaisia artikkeleita.

Yllytän poliitikkoja ottamaan nämä asiat kiireesti esiin ja pyydän Paasilinnan Reksaa miettimään tätäkin asiaa nyt, EY:n palveludirektiivin jälkeen. Yleismaailmallisesti on erikseen tavarankauppaan liittyvä TRIPS-sopimus ja syntyvä GATS-sopimus palveluista (trade services).

Tekijänoikeuksien ja patenttien puolella lainsäätäjä syö haarukalla lihalientä.

Ohjelmisto- ja liiketoimintamallipatenteissa vaikein ongelma ei ole näiden ilmiöiden erikoisuus ja mutkikkuus, vaan se, että patenttioikeus on ajateltu tavarantuotantoon, ja näissä kahdessa palvelut painavat enemmän.

* * *

Kirjoitin eilen rumasti ja sivistymättömästi nimitellen tekijänoikeusjärjestöjen ihmisiä sopimattomasti kusipäiksi ja ties miksi.

Valitettavasti en kadu. Sen sijaan mietin kauhistuneena, olenko livennyt blogin kirjoittajana liiaksi satiiriin.

Kirjallisuutemme kuuluisat satiirikot olivat Erno Paasilinna ja suuressa osassa tuotantoaan Veikko Huovinen, Joel Lehtonen ja Volter Kilpi.

Antiikin kirjallisuudessa satiirit - Martialis, Juvenalis, Petronius - on usein selvää vittuilua. Renessanssin suuri satiirikko oli Rabelais, joka piti pilkkanaan etenkin pappeja ja juristeja. Pitää pilkkanaan on ymmärrettävä samalla tavalla kuin "pilkkaan ampuminen".

Alan kaikkein suurin nimi oli kai Jonathan Swift.

Satiirissa on yksi surullinen puoli. Kirjallisuutena se menettää merkityksensä. Silmäilin juuri Paasilinnaa ja Lehtosta. Haukotuttavaa ärhentelyä enimmäkseen. Ohi menneitä asioita ja virheellisesti kohdistettuja pelkoja. Paasilinnan miljoona merkonomia eivät milloinkaan vallanneet maata.

Veikko Huovinen osaa taidon sekoittaa pilkkaan hulluttelua niin paljon, että ainakin minun ihanteisiini kuuluu edelleen Jutta Granin uusi mies - joka oli piilossa sängyn alla ja huuteli sieltä vaimon ystävättärille rumia. Taisi vielä irvistelläkin. Ja Miss Suomi, joka ajeli onnikalla työpäivän päätteeksi kotiin, penkoi sukset hangesta ja hiihti lypsämään elikot.

Mietitään. Miettikää tekin, poliitikot. Ja R. Paasilinna, mitä Brysseliin tulee niin ei ole täälläkään hääviä.

Lukijoille: tiedän että tässä kirjoittamani ei ihmeemmin kiinnosta monia lukijoistani. Juuri sitä varten hiiri on keksitty. Klikatkaa toisille sivuille.

Epäilen kohtuullisin perustein, että oppineet ystäväni pitävät silmällä tätä blogia, ja käytän hyväkseni sähköistä tiedonvälitystä. Lehteen kirjoitettuna tällaisen ilmestymiseen menee monta kuukautta, joiden kuluessa ehdin vaikka muuttaa mieltäni.

* * *

SUMMARY

Blaming once again copyright and patent acts as insufficient, cumbersome and counterprodcutive the blogger suggests differentiation of protection. In some cases copyright would end - as it once did - after 20 or 20 years of first publication. In all cases copyright should be renewed and registered after the original creator's death, and a fee should be collected. This might advance useful arts.

The suggestion means some kind of hybride between copyright and patents (registration) and trade-marks.

The legislators should even consider the possibility of ad hoc -registrastion of patents and trade-marks. The office should start a full-fledged examination only after a protest against an application.

That kind of system functioned well in Switzerland and France even after the Second World War.