Huomioita

Mitä ministeri N.N. teki hallituksessa? - Huomioita.

Sisäasiainministeri Kari Rajamäki esiintyy julkisuudessa kerran toisensa jälkeen välikädessä. En tiedä, lieneekö kysymyksessä Konsta Pylkkäsen pohtima välikäsi.

Tätä kirjoittaessani sisäasiainministeriön urhoollinen edustaja luottaa television katsojien asiantuntemattomuuteen selitellessään tietojärjestelmäongelmia. On vähän vaikea uskoa korviaan, tekniikkaa ajatellen. Hätäkeskuksen tietokoneet tilttaavat vähän väliä, ja tätä luonnehditaan "normaaliksi" uusia järjestelmiä käyttöön otettaessa.

Joskus ajatellaan, että kun rupeaa löytymään paljonkin erotettavia alaisia, myös johtajalla on ongelmia. Jo kauan sitten useimmat pataljoonan ja rykmentin komentajat ymmärsivät olla kovin suurella äänellä valittelematta, miten huonoja komppanianpäällikköjä heillä on.

Johtaminen lienee kyky houkutella alaisista esiin enemmän kuin he arvasivat heissä olevankaan.

Nyt poistettiin hälytyskeskuspuolelta johtaja. Suojelupoliisin johtaja on poissa kuviosta. Liikkuvan poliisin johtaja jäi yllättävästi eläkkeelle, puhuttuaan järkeä.

Poliisiylijohtaja Salmista on sanottu menestykselliseksi johtajaksi. Se on yllättävä näkökohta. Täytyy miettiä.

Ministeri Rajamäestä ei sellaisia puheita ole levitelty.

Julkisuudessa juuri kukaan ei seuraa virastoja. Esimerkiksi rahoitustarkastus on ongelma. Sillä ei liioin ole kauhean paljon tarkastettavaa, kun rahoituslaitoksista aika merkittävä osa on lakannut olemasta Suomen viranomaisten toimivallan alaisia. Hiiskahdastukaan ei ole kuulunut yhteispohjoismaisesta rahoituslaitosten seurannasta. EY-tasoiset toimet ovat ongelmallisia mittakaavan vuoksi ja myös yhteisön infektoituneen tilan takia.

Kun Antti Herlin nousee uutisten mukaan oikeutetulla paikalleen elinkeinoelämän liitoissa, voi muistuttaa mieleen, että rahoitustarkastus munasi raskaasti häntä koskeneessa asiassa, ja lisäksi tiedot tuulesta temmatuista epäilyistä päätyivät ison valokuvan kanssa sanomalehteen.

Seuraamuksista tai järjestelyistä viranomasipuolella ei ole kuulunut mitään. Syyttäjän lopulliseksi jäänyt lausunto oli asiasssa se, että mistään moitittavasti menettelystä ei ollut jälkiä. Rahoitustarkastus oli kuitenkin sitkeästi väittänyt juuri tätä.

Luin eilen Baudrillardia vuodelta 1982. Merkittäköön aikakirjoihin: olin yhtäjaksoisesti kaksi tuntia hiljaa. Isäni kirjoitti erään paperin, yhdellä sormella. Minä istuin sängyn reunalla ja olin vaiti ja lehteilin kirjaa, jossa esitettiin tositelevision teoria - siis noin kauan sitten. Jean Baudrillard väittää, että ihmiset eivät kuluta tavaroita, vaan merkkejä ja merkkeihin liittyviä viitteitä.

Hän ei tiennyt eikä ehkä olisi piitannut suomalaisista poliitikoista. Aikamme ja "julkisuuden rakennemuutoksen" outo piirre on kuitenkin se, että jos julkista luottamustehtävää hoitava henkilö osoittautuu kyvyttömäksi, se ei tahtia haittaa. Jos hän tekee - kuten Ruotsissa - jonkin kirpun kokoisen virheen, nousee hirvittävä metakka. Tyypillisesti virhe tai erehdys ei liity viran hoitamiseen millään lailla. En ole ajatellut unohtaa Mona Sahlinin luottokorttijuttua, jollainen ainakin minulle voisi sattua milloin vain. Olen tottunut ajattelemaan, että erehdyksen tapahduttua rahat maksetaan takaisin ja mahdolliset korvaukset suoritetaan ja sillä siisti.

Historiakin jää joskus vinksalleen. Useampikin vankka oikeistomies on todistellut minulle, että Aarre Simonen oli kaikkien aikojen paras oikeusministeri. Hän oli mutkaton, paha suustaan ja äärettömän nopea ymmärtämään. Kun hän sanoi, että jotain tehdään, se myös tapahtui. Jos hän epäili, hän sanoi että ei.

Legendaksi hämärtynyt tieto kertoo, että kun luutnantti Simonen siirtyi Äänisen rannikkopuolustuksesta muihin tehtäviin, hänen paikalleen oli otettava neljä ihmistä; "Sapeli" oli suoriutunut niistä virkatoimista tunnissa.

Uskottavan lähteen mukaan viime vuosien paras korkea virkamies oli Hemilä. Menneinä vuosikymmeninä aikaansaannoksista mitaten huippumies oli Esko Rekola.

Muisti on lyhyt. Olin kieltämättä juristina katselemassa Mauno Saaren eilen ilmestyneen kirjan käsikirjoitusta ennen lomia. Kirjassa kerrotaan korkeiden poliitikkojen edesottamuksista, niistä jotka kantoivat vastuun ja niistä jotka keräsivät pisteitä.

Nyt en halua esittää moitetta vaan huomion - yleisesti kohtalokkaat päätökset ja pankkikriisi liitetään Mauno Koivistoon. Miksi kaikki ovat unohtaneet, että tasavallan presidenttinä 1994-2000 ei ollut Koivisto eikä Halonen eikä edes Kekkonen, vaan Martti Ahtisaari. - Perustuslakikin oli silloin toisenlainen kuin nyt.