Nyt mummi on kuollut

Aino, lasteni mummi, kuoli eilen. Kun hän syntyi ankaran satakuntalaisen suvun jälkeläisenä kunnollisen ja jumalisen ylikondunktöörin perheeseen, ensimmäinen maailmansota ei ollut vielä syttynyt.

Hänen lapsuutensa kaupunki oli Rauma. Viimeisen kerran omin jaloin kulkiessaan, erään pienokaisen ristiäisissä, hän tunsi ja muisti ympäristöä. Rauma on siitä ainutlaatuinen paikka Suomessa.

Perhe kuului suomalaisuuden toiseen aaltoon. Kolme ylioppilastytärtä koulutettiin sairaanhoitajiksi ja poika papiksi. Pappi-poika oli erikoisen lahjakas. Hän päätyi Kaliforniaan Berkeleyhin professoriksi.

Aino-mummin puoliso Viljo kuoli jo 1971, mutta hänpä oli syntynyt 1896. Hän kuului suomalaisuuden ensimmäiseen aaltoon - rautatien varastonhoitajan poika, joka väitteli lääketieteen ja kirurgian tohtoriksi 1920-luvulla ja teki elämäntyönsä yleisen sairaalan ja sitten keskussairaalan ylilääkärinä.

Kun Tampereen ratapiha sai pahoja osumia talvisodan pommituksissa, pariskunta eli isoisä ja mummo, hänen ylihoitajansa, evakuoivat sotasairaalan kaupungin kansakouluille ja jatkoivat toimintaa. Pehmeitten paikkojen kirurgina Viljo oli erikoistunut ampumaleesioihin. Kerran hän sanoi, ettei tarvinnut lukea lehtiä, kun kesällä -44 haavoittuneita tuli Tampereen keskussotilassairaalaan junakuormin jopa vailla ensisiteitä.

Mummi eli Tampereella. Saatuaan kaksi tytärtä jatkosodan aikana hän ryhtyi rouvaksi ja jatkoi siten puoli vuosisataa. Olohuoneen erkkeristä näkyi Hämeenpuistoon, kahteen suuntaan.

Tämän jutun valokuva on vuodelta 1961, väridia. Paikka on Ruovesi, kesänviettopaikka vuodesta 1942 viime vuosiin asti. Miesten kesken muisteltiin kapinaa, johon useat naapurit olivat osallistuneet. Rintamalinja oli kulkenut täsmälleen siitä. Pekkalan kuskina ollut Janne kertoi menneensä muiden miesten kanssa Väärinmajalle tappeleen, "kun tahlottiin". Vasta Vilppulassa tai Länkipohjassa oli käynyt ilmi, että siellä oli toisia suomalaisia vastassa.

Isoisän maailma on aivan uskomattoman kaukana. Hänen pikkuveljensä kaatui koulupoikien mielettömässä hyökkäyksessä Tampereen Ratinanniemeen huhtikuussa 1918. Itse hän oli ystävystynyt Alvar Aallon ja ties kenen kanssa matkustaessaan sisävesilaivalla ylioppilaskirjoitusten suulliseen kuulusteluun Helsinkiin.

Kun puhun suomalaisuuden aalloista, tarkoitan siis sivistyneistön eli lukeneiston aaltoja ja viittaan "pohjoisiin reserveihin", maaseutukaupunkien klassisiin lyseoihin.

Mutta myös Aino maailma on kadonnut täydellisesti. Sukulaiset ja ystävät ovat kuolleet melkein yhdettömiin. Elämänmuoto on kuollut.

Mummi ei sanonut mitään, mutta isoisä oli erittäin kiusaantunut Täällä Pohjantähden alla-romaanin toisen osan luettuaan. Hän oli ollut itse sanitäärinä Suomenlinnassa. Hän sanoi omasta aloitteestaan minulle, että kyllä silloin mentiin liian pitkälle, ja alkoi kertoa opettajastaan Robert Tigerstedistä. Kaivoin Helsingissä esiin Tigerstedin raportin Tammisaaren vankileiristä - sen vuodattaminen Ruotsin lehtiin vaikutti ratkaisevasti oloihin. Lähdeviittauksista päätellen tämä lääkärin ja fysiologin selvitys on aika pahasti unohtunut.

Mummin asunnossa oli pari viikkoa sitten epämiellyttävä tapaaminen, jossa koettiin porvariston hillitöntä charmia. Nykyajan porvaristo on demaritaustaista, oppinut tavoittelemaan aina oikeutta aina jonkun toisen kustannuksella ja lompakolla. Tarkoitan nauravia sukulaisia, jotka eivät huomanneet edes kysyä, kuinka vanhus voi, mutta sitäkin terävämmin, missä ovat luettelot vanhuksen irtaimesta omaisuudesta, ja onko varma, että muistoesineet muutetaan rahaksi täysin tasapuolisesti.

Entinen porvarillinen porvaristo oli omalla jäykällä ja hiukan ulkokohtaisellakin tavallaan vastuullista väkeä. Heillä oli käsitys, mitä heiltä vaadittiin elämässä, ja he toteuttivat sen karvaaseen loppuun asti, kuten eilen kuollut mummo. "Porvaristo" särähtää hiukan heidän yhteydessään. He pitivät itseään epäpoliittisina, ainakin sen jälkeen kun edistyspuolue oli riutunut.

Nykyisestä porvaristosta en olisi niin varma. Elleivät he ole hankkimassa itselleen välitöntä aineellista etua, he ovat toteuttamassa toista tarvettaan, mestaroimassa muita ihmisiä ja selittämässä, miten näiden tulee kulloinkin toimia.

Olen päättänyt, että en enää koskaa ihmettele, mistä DDR:n hallinnon kaaderit tulivat. Sitä paitsi nämä ihannoivat heitä pari vuosikymmentä sitten ja sanoivat, että siinä vasta yhteiskunta.

Nuoremmilla ihmisillä eli heillä, joiden aikaan tuleminen osuu 1980-lukuun tai peräti 1990-luvulle, on toiset tunnot, jotka aiheuttavat iloa ja toivoa.

En viitsi enempää, kuolemantapauksen tunnelmassa, enkä kiistä, ettenkö olisi itse tuota samaa sakkia.

Vanhan ihmisen kuolema osoittaa kauniisti, ettei ihmisen elämän päämäärän perään kyseleminen ole tolkullista. Elämä osoittaa suureksi osaksi sattuman määräämän sisältönsä vasta kun sen voi laskea yhteen.

Jos sanoisi että murheen sijasta mielessä on arvonantoa ja halu kiittää, sanoisi ehkä oikein.