Pikku-Paavo sanoi, että asemalta lentokentälle päin hautakiviveistämön jälkeen kiskoissa on punainen rauta, johon kaikki junat kaatuvat. Ihmisiä kuolee koko ajan.
Uskoin koska hän tiesi kaatumisesta. Kävimme välillä katsomassa hänen isänsä hautakiveä. Jalat väsyivät polkupyörän tarakalla, koska niitä täytyi pitää harallaan. Takarengas vuoti, tai ehkä venttiili. Hautakiviä oli paljon. Ruoho ei oikein kasvanut niiden ympärillä vaan jäi laikkuiseksi niin kuin yhden pojan pää. Hänellä ei ollut tukkaa melkein
ollenkaan vaan pälvitauti.
Kävelin muuna päivänä rautatieaseman ohi ja siellä oli punainen rauta. Kysyin tädiltäni, kaatuvatko kaikki junat, ja hän sanoi, että eivät ne kaadu. En kuitenkaan oikein uskaltanut ajatella junamatkoja pohjoiseen. Isä tuli töistä sekajunalla Lapualta eli vastakkaisesta suunnasta.
Tuo juna-asia tuli mieleen, kun pelkäsin Linnanmäen vuoristoradalla ja ajattelin, että antaisin mitä tahansa, jos nyt voisi olla teltassa yksin ja aurinko paistaisi teltan kattoon. Tämä oli kuitenkin kuusi tai seitsemän vuotta myöhemmin. Minusta ei tullut huvipuiston laitteiden ystävää. Olin saanut selville, että lentokoneessa oli samanlaista, varsinkin jos ryssä ampui.
En tiedä vieläkään sen punaisen raudan nimeä, vaikka tiedän, että se on tavarajunille tarpeellinen pakkovaihde, jossa junanpyörä itse työntää vaihteen oikein. Ehkä se on niin, että sitä käytettiin tavaravaunujen ohjaamiseen Osuuskaupan viljamakasiinille. Jarrumiehiä ei ollut Takamaan lisäksi monta. Kaikki olivat kuolleet sodassa.
Elokuva ”Silta” tuntui isoisän teatterissa vähän liian pahalta, pahemmalta kuin "Yö ja usva". Olin samanikäinen eli 15 kuin ne pojat, jotka ampuivat elokuvassa pikakiväärillä amerikkalaisen sotilaan, joka käveli kohti ja huuteli, ettei me taistella lapsia vastaan.
Kirja oli ilmestynyt samana vuonna, 1959, ja olin lukenut sen. Kirjoittaja, jonka oikea nimi on Dorfmeister, oli ollut 15. Hänen taiteilijanimensä oli Manfred Gregor.
Franfurt oli hyvin sekava kaupunki, jossa ei ollut 1970-luvun alussa muuta mielenkiintoista kuin pyökkimetsä ja pornokaupat. Kirjamessuilla oli Hildegard Knef, jonka muistelmakirjan nimi oli ”Lahjahepo”. Hän oli hyvin kaunis ja näyttelijä ja laulajatar. Kirjasta käy ilmi, että hän näytteli Berliinissä sodan loppuvaiheessa ja viimeisen elokuvan nimi oli ”Siltojen alla”. Hän oli tavannut jopa Goebbelsin, joka oli yrittänyt liehitellä.
Hän pelastautui puna-armeijan vallatessa Berliinin pukeutumalla Volksturmin univormuun, samanlaiseen kuin ne pojat. Kun hän oli ollut jatkuvassa tulituksessa poterossa lähes kaksi päivää ilkeän ja pelottavan tuntuisen SS-korpraalin kanssa, hän lopulta kusi housuihinsa. SS-mies huomasi sen ja nauroi kauheasti. Sitä korpraali ei huomannut, että hän oli nainen, tyttö.
En ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että nainen voisi tehdä niin. Ei amerikkalainen nainen olisi sitä tehnyt eikä ainakaan kirjoittanut muistelmiinsa, paitsi ehkä Lauren Bacall.
Tämä ei liity kyllä päivän aiheeseen yhtään.
VastaaPoistaSitä vaan , että luin tuossa Elämän varjoa ja huomasin, että alku oli ihan samanlainen kuin Sinuhessa.
"Nyt on kuitenkin niin , että minun olisi hoidettava eräitä asioita ja saatava samalla, tavalla tai toisella, selko eräästä kaksinaisuudesta. Siihen en tiedä muuta neuvoa kuin yrittää pyydystää asioita kirjoittamalla."
(Elämän varjo)
Ja Sinuhe:
"Minä, Sinuhe, Senmutinja hänen vaimonsa Kipan poika, kirjoitan tämän. En ylistääkseni Kemin maan jumalia, sillä jumaliin olen kyllästynyt. En ylistääkseni faaraoita, sillä heidän tekoihinsa olen kyllästynyt. Vain itseni tähden tämän minä kirjoitan."
Sinä Kemppinen olit ainakin silloin 1995 (?) voisi sanoa Sinuhen jäljillä.
Elämän varjo on hieno ja koskettava kirja ja myös rohkea. Oman sisimpänsä julkinen paljastaminen on aikamoinen urotyö. Josta ei varmaan selviä kipua tuntematta ja ilman eräänlaista jälkikrapulaa?
Determinismiin en ole koskaan uskonut, mutta oliko se sitten eräänlaista johdatusta, että A.D. 2002 kesken syvääkin syvemmän harmauden löysin käsiini kaksi kirjaa; Elämän varjon ja Linqvistin: Kuolemaakin väkevämpi.
Herra tietää.
Kiitän kuitenkin kirjasta, joka antoi uskoa eteenpäin. Se , että olen palaamassa kirjaan takaisin, kertonee syksystä ja myös elämän syksystä.
Mutta selvisikö mestari Kemppinen melankoliastaan ilman kemiallisia täsmäaseita ?
Huomaan käyttäväni blogianne osittain henk.kohtaiseen terapiaan, joten nyt lienee aika lopettaa.
Piste.
"Kaikki olivat kuolleet." Oliko Emil Kemppinen sukulaisia?
VastaaPoistaNaiset eivät "kuse" housuihinsa. Jokainen gentleman tietää, että ne "pissaavat".
VastaaPoista