Muistuma, DDR

Herättyäni keskellä yötä siitä unesta ajattelin asiaa ja se oli helppo palauttaa mieleen, kun aurinko ja televisio julistivat yhtä luottavaisina aamun avatuksi, nyt samaan aikaan.

Arvelen että olisi tyylikästä ja moraalisesti oikein mennä kauas metsään ja viipyä siellä viikko.

Ajatus on lakannut miellyttämästä. Sitä paitsi isäni teki sitä aika systemaattisestikin. Sitä paitsi tein sitä itsekin, hyvin kauan sitten. Meillä oli suon keskellä mäki, johon teimme yöretkiä. Isosompin Sakarin kanssa olemme nyt havainneet, että elimme yhteisessä mielikuvitusmaailmassa ja ne olivat tärkeitä retkiä, jotka jäivät sitten lukiovuosina.

Ei meillä ollut sinne metsään mitään asiaa. Kannoimme repuissa tavaroitamme, menimme sinne metsään, olimme siellä yön tai joskus kaksikin ja tulimme pois likaisina ja savunhajuisina. Se oli suurta. Elämä oli tietysti niin nuhteetonta, että kaikki olisi kelvannut rippikoulun rainasarjaksi. Julkijumalisia emme kyllä olleet, koska paikkakunnalla tuettiin sangen arkista suhtautumista kirkkoon ja "uskovaiset" oli erillisryhmä. Ehkäpä se oli körttiläisyyden jälkivaikutusta.

En tiedä miksi pojat jättävät usein partiolaisuutensa noin 16-vuotiaina. Selitys "tytöt" on totta mutta ei koko totuus. Vastaavasti tytöt siirtyvät hevosista muihin vaivalloisiin olentoihin samassa vaiheessa.

Haluan mennä kaupunkeihin. Nyt yritän selvittää kirjoittamalla, haluanko mennä Berliiniin. Tähän mennessä en ole halunnut, mutta olen usein toistellut, että olisi ihan hyvä mennä tutustumaan Müncheniin tai Wieniin.

Berliini on ollut unen kaupunki.

Olen koettanut varovasti sevlittää, kuka olin alle 20-vuotiaana, mutta en ole oikeastaan kauhean kiinnostunut siitä. Kaikki muistamani ja selvittämäni johtaa samaan vastaukseen - tavallinen. Se oli tavallisuuden aikaa - 1950-luku ja puolikas 1960-lukua. Kun nuorilla oli kuitenkin hyvin suuria eroja, etenkin hyvä- ja huono-osaisuuden ero, niitäkin pyrittiin peittämään ja vähättelemään.

Eräänä kesänä 1960-luvun alussa toimin kuitenkin aivan erikoisesti, ja nyt yöllä ymmärsin, että jokin silloin syntynyt vaikuttaa edelleen. Menen oikeastaan hyvin mielelläni vieraisiin kaupunkeihin, ellei minulla ole sinne asiaa. En ole oikein halukas matkustamaan asioille vaan olen jotenkin harmistunut, jos joutuisin käymään esimerkiksi Pariisissa hätäisesti.

Kenties tuo valokuva on sielunmaisema. Matkustin junalla Helsinkiin ja siitä vanhanaikaisella laivalla Saksan rannikolle ja junalla DDR:n läpi Länsi-Berliiniin. Se oli kesä 1962. Berliinin muuri oli nimittäin rakennettu edellisenä kesänä.

Siihen aikaan ihmisillä oli kirjeenvaihtotovereita. Minulla oli kaksi. En tullut kysyneeksi, mitä mieltä saksalainen ystäväni Manfred ja matkan jälkeen toinen ystäväni todellisuudessa olivat vitseistä, huumorijutuista ja murrepakinoista, joita käänsin heille lähettämiini kirjeisiin englanniksi ja saksaksi. Ehkä he eivät kummastelleet liikaa, koska Berliinissä luin hartaasti esimerkiksi Wilhelm Buschin murrejuttuja ja katselin hänen kuviaan muinaisista työläisistä. En ollut tiennyt, että Busch oli piirtänyt muutakin kuin Maxin ja Moritzin.

Joskus myöhemmin ymmärsin, että Busch oli yhtä merkityksellinen piirtäjä kuin Gustave Doré Ranskassa ja ettei hänen elämänsä ja työnsä liittynyt millään erikoisemmalla tavalla Berliiniin.

Asuin siis siellä muutaman viikon Manfredin perheessä, kunnes lähdin edelleen ja matkustin liftaamalla Marseilleen ja sieltä aikanaan takaisin Hampuriin ja laivalla kotiin.

Nyt tuntuu että se oli hiukan erikoinen matka 17-vuotiaan yksin tekemäksi.

Koska Berliinissä muilla oli toimensa ja Manfred oli minua muutaman vuoden vanhempi, sain olla paljon yksikseni. Olen kertonut aikaisemmin, että sain kiihko Saksan 1900-luvun historiaan tuon perheen kotiapulaiselta, joka oli vanha ja lihava ja kertoi iltaisin muistojaan Berliinistä keväällä 1945, jolloin hän yritti pitää perheen kolmea herraslasta hengissä ja onnistui. - Perhe oli hyvin korkeaa keskiluokkaa tai mahdollisesti yläluokkaa - isä oli kirurgi, professori ja "von" ja osallistunut jo ensimmäiseen maailmansotaan ratsuväessä. Hän suhtautui yllättävän suopeasti. Istuin monta iltaa kuuntelemassa radiosta Bruckneria hänen kanssaan. Itse asiassa hän oli hiukan Brucknerin näköinen.

Kävin yhden kerran Itä-Berliinissä, joka tosin näkyi Manfredin kodin kadunkulmasta Tempelhofin läheltä. Sinne mentiin Checkpoint Charlien kautta, mutta berliiniläisillä ei ollut pääsyä sinne ja länsi-saksalaisillakin saattoi olla vaikeuksia. Laaja raitiotiejärjestelmä S-Linie risteili idän ja lännen alueilla ja maanalainen samoin, mutta portit oli joko tukittu tai niillä oli tiukka tarkastus. Raitiotie oli Itä-Berliinin hallinnassa, joten sitä kuului boikotoida.

Heti Checkoint Charlien jälkeen oli sodassa palanut kirkko raivaamattoman aukean keskellä. Alttarilla kasvoi leppää ja joka paikassa oli piikkilankaa.

En ollut nähnyt paljon kaupunkeja niin että en osannut kovin ihmetellä, mutta Länsi-Berliiniin verrattuna itä oli raunioitunut aavekaupunki. Kävin Humboldt-museossa; siellä oli jo silloin tai taas silloin erittäin laaja antiikki-kokoelma. Kävin syömässä hyvää ruokaa, joka ei maksanut paljon mitään. Kun tulin takaisin, oli vaikeuksia, koska minun olisi täytynyt esittää kuitit tullessa vaihtamastani rahasta, jota oli nykyrahassa arvioiden korkeintaan kymmenen euroa. Ravintolan kuittia en ollut ymmärtänyt säästää.

Rajalla ja kaikkialla muualla oli konepistoolimiehiä, Vopos eli Volkspolizei. Murhat muurilla olivat jo alkaneet. Pääsin kuitenkin aikanani murhaamattomana takaisin länsivyöhykkeelle.

Perhe oli aidosti kiinnostunut vaikutelmistani, koska he eivät olleet päässeet pitkään aikaan itävyöhykkeelle.

En muista, että minulla olisi ollut kovin tuntuvia poliittisia kantoja, vaikka amerikkalaisuus oli tietysti kova juttu ja kaikki Neuvostoliittoon ja neuvostojärjestelmään liittyvä vierasta ja pelottavaa.

Tänään tuntuu siltä, että tuo sodan käymä kaupunki, jonka rakennuskannassa näkyi entinen porvarillisuus ja myös entinen hulluus kilpailemassa nykyisen mielettömyyden kanssa, todella muuttui mielenmaisemaksi.

Berliner Zoon seutu ja Ku-damm ehkä määräsivät myöhempien vuosikymmenien mieltymykset. Haluan istua yksin joukossa, esimerkiksi kahvilassa, ja katsella, kuunnella, kirjoittaa tai lukea.

Niiden kahvi oli aivan hyvää. Kokeilin oluttakin silloin tällöin, mutta olin niin nuori, etten ollut juonut Suomessakaan kuin joskus kokeeksi vaasalaisen Bock-panimon kolmen tolpan olutta. Humalan hankkiminen ei tullut mieleen ja sitten vuosia myöhemmin se osoittautui kyseenalaiseksi iloksi.

Yli kymmenen vuotta myöhemmin sain jonkinlaisen "kohtauksen" työmatkalla Kööpenhaminassa. Työnantaja - Otava - oli pannut minut aivan liian hienoon hotelliin, Angleterreen. En varmaan ollut henkisesti tehtäväni enkä asemani tasalla. Meni uni ja kävelin yöllä jalkani verille.

Kööpenhaminan hotelli ja Itä-Berliinin katunäkymät yhdistyivat juuri sellaiseksi kokemukseksi, jotka Ingmar Bergman kuvaa elokuvassaan "Hiljaisuus". Se on se elokuva, jossa Ingrid Thulin sairastaa hotellissa vieraassa maassa, jossa puhutaan käsittämätöntä kieltä. Tunnelma on hyvin rautaesiripun takainen.

Kun on kulkenuta rautaesiripun ali yksin, varovaisesti mutta suhteellisen rohkeasti, ja tullut illalla takaisin, mieli on pirstoutunut loppuelämäksi. Sen näkee, että nämä talot ja heidän ihmisensä ovat oikeastaan samoja, mutta niin valtavan kaukana toisistaan ja että jokin pieni joukko, kymmenen prosenttia, on ottanut vallan ja konepistoolit.

Söimme maanantaina lounasta M. Jungnerin kanssa. Hänkin oli varmaan lukenut Grossmanin upean kirjan "On killing", koska hän viittasi sotilaisiin ja muihin kunnon ihmisiin, joiden on todella vaikea vahingoittaa tai tappaa toisia ihmisiä, ja siihen noin kymmeneen prosenttiin, jotka aidosti pitävät tappamisesta ja sortamisesta.

Vakaumuksen vahvuus on vaihdellut, mutta hämärämmin tai selkeämmin olen tiennyt vuodesta 1962, että etujoukko koostuu suureksi osaksi tuosta kymmenestä prosentista, eikä ratkaisevaa taida olla edes se, käyttävätkö he kynää vai kivääriä. Pääasia on terrorisoida toisia.