Jussi Koskela

I Humiliatio

Professori Aarne Kinnunen on kyllä oikeassa sanoessaan, että kirjan käsittäminen lähtee rakenneanalyysistä. Tekijän elämänvaiheet tai romaanin kuvaaman aikakauden historiallinen selvittäminen eivät auta pitkälle, joskus eivät edes alkuun.

Linnan tapaus on vähän toinen, koska aikakauden käsittäminen ja lukijan käsityksen muuttuminen on niin keskeistä. Aarne Kinnunen on hyvin etevä tutkija ja hyvä lukija. Esimerkiksi Joel Lehtosen Putkinotkoa koskeva uusi tutkimus "Talo ilmassa" sisältää kuitenkin väärinkäsitysten aiheuttamien luonnontieteen metaforien (esim. peliteoria) lisäksi perusteellisen erehdyksen. Hän sanoo, että aika on aina absoluuttinen.

Romaanissa ja historiankirjoituksessa on kolme tai neljä eri aikaa: kuvauksen kohteen aika (esimerkiksi 1918), kerronnan aika (henkilö muistelee tai ennakoi), kirjoittamishetken aika (esimerkiksi 1958), lukemisen aika.

Kreikan kielessä aikaa tarkoittaa kaksi eri sanaa, kronos ja kairon. Kronos on tuo auttamattomasti kuluva aika. "Kairon" on "oikea aika" - "nyt on aika lakata valehtelemasta". uudessa testamentissa "kairon" on myös Jumalan aika tai Jumalalle otollinen aika.

Monet romaanit ovat pieniä raamattuja, jotka etenevät luomiskertomuksesta aikojen täyttymiseen.

Linnan pitäminen esillä johtuu siitä, että luin "Tuntemattoman sotilaan" ensimmäistä kertaa sen ilmestyessä yli 50 vuotta sitten. Olin kahdeksanvuotias. Luin sen päivässä ja kokemus oli pelottava. Luin "Täällä Pohjantähden alla" keskikoululaisena 1959 ja lukiolaisena 1960 ja 1962. Toinen osa teki voimakkaan vaikutuksen, koska romaaneja harvoin lukeva isoisäni sanoi Vapaussodan kuvausta osuvaksi ja kirjoitti sen jälkeen lehtiöihin omat muistelemansa Vammalan polttamisesta ja vankileiristä ja siitä, miten Karkussa oli lakkeja aidanseipäissä.

Luonnollisesti olen lukenut nämä romaanit välivuosina useita kertoja ja nähnyt elokuvat. Koska kotitalossamme oli kirjakauppa ja elokuvateatteri, pula oli runsauden pulaa. Isäni muistelee naureskellen, että opimme nuorempien veljien kanssa Laineen "Tuntemattoman" repliikkit ruokottomimpia myöten ulkoa, kun pystyimme kuuntelemaan elokuvateatterin ääniä seinän läpi, ja näyttelimme sitä harva se aamu. "Tuntematon" meni Kauhavan elokuvateatteri Kolmiossa ensimmäisessä vaiheessa varmaan kaksi viikkoa yhtä kyytiä.

Se oli vaikuttavimpia elokuvakokemuksia ja suuntaa antava, kunnes lukiovuosina jokin Resnais'n "Hiroshima" ja vastaavat alkoivat askarruttaa.

Tämä on taustoitusta. Olen katsonut näytelmäelokuvia ja lukenut kirjoja keskeisenä osana elämääni; opettajani vahvisti todeksi vuosi sitten muistikuvani, että minulla oli lupa lukea romaaneja kansakoulun ensimmäisellä luokalla, koska olin tehnyt sitä jo muutaman vuodenj.

Tämä outo ja oudon laaja blogipostaus on juhlakirjoitus. Olen näinä päivinä kirjoittanut tasan vuoden, ja tuossa näkyvillä oleva mittari näyttää siirtyvän tänään yli 200 000:n. Luulen että se on paljon. Minulle se merkitsee paljon. Tarjoaisin virtuaalista kuohuviiniä, jos joku olisi keksinyt sen.

2 Ekspostio

”Täällä Pohjantähden alla” ilmaisee perusaiheensa ensimmäisessä lauseessa: alussa oli suo, kuokka ja Jussi.

Lause on luettu suotta Raamatun parodiana. Eihän Linna esitä mitään luomiskertomusta. Alussa tarkoittaa ”tämän kertomuksen alussa”. Linna on ironinen, mutta usein vain peittääkseen pateettisuuttaan.

Suo ei ole maantieteellinen eikä myyttinen suo, vaan se tietty veden vaivaama alue, jonka pappilan väki vie vääryydellä, kun torppari on raatanut sen hirveällä työllä. Kuokka on työkalu, jolla historiaa muutetaan. Suohon kuokitaan ojia, kiviä kangetaan syrjään ja ihmiselle käyttökelvottomasta maasta tulee peltoa, viljelysmaata. Halla eli taantumus väistyy.

Se on kirjasarjan keskeinen sisältö, luonnonvaraisen raivaaminen viljellyksi. Sana ”kulttuuri” tarkoittaa viljelyä. Tässä romaanissa luonnonkuvauksia on hyvin vähän eikä luonnolla ole arvoa suojelukohteena. Luonto uhkaa. Se uhkaa nälällä ja ihmisen oma luonto uuhkaa ihmistä väkivallalla ja hulluudella. Koskelan hulluus on maanisuutta.

Jussi on kirjan eli koko teossarjan päähenkilö, jonka kautta romaani kuuluu. Ensimmäisessä lauseessa ja kirjan alussa hänellä ei ole sukunimeä. Nimen ottaminen mainitaan tekstissä – suosta johtavassa, Jussin laajentamassa purossa oli pieni koski. Pappilan torppaan tulevan suon raivaaminen oli niin iso asia, että siitä tuli miehelle ja hänen jälkeläisilleen sukunimi – Koskela. Vanhan Walleenin aikaan. Jussi itse oli tullut kerjäläispoikana kuntaan suurina nälkävuosina (1867-1869).

Kirjassa on hyvin vähän värejä ja suhteellisen vähän ääniä. Se on yllättävää, koska ”Tuntematon sotilas” käyttää ääniä omituisen sarjakuvamaisesti.

”Vo…uu…uuuuuu…”

Pohjantähdessä ja Tuntemattomassa henkilöitä luonnehditaan puheen tuolle puolen jäävillä äännähdyksillä ”aa…aa-a” tai mölinällä (Leppäsen hullu poika Antti). Keskeinen ääntelijä on Jussi, jonka sanotaan möhisevän, jupisevan tai juputtavan sellaisissakin tilanteissa, joissa kuuluisi puhua tai ainakin vastata.

"Tuntemattoman" äänimaailmassa ovat vastakkain ihmiset ja aseet ja niistä lentävä metalli. Hirvittävimmät kohtaukset, kuten Hietasen kuolema palavan sairasauton viereen, on silti kerrottu ja esitetty repliikein, äänitehosteita välttäen.

Pohjantähden äänimaailma kertoo, että puhe ei riitä. Se onkin ainoa kunniallinen syy kirjoittaa romaani: päästä puheen tuolle puolen, saada sanoiksi sanomaton.

Jussin kolmas versio, pojanpoika Vilho, mainitaan eräässä kohtauksessa muistiin jäävästi: pieni patsas porraspäässä, siis äänetön ja liikkumaton. Väliversio Akseli joutuu jatkuvasti vaikeuksiin kielettömyyden puristamana. Seurustelu Elinan kanssa huipentuu kohtauksena, jossa kumpikaan ei sano mitään, mutta kertoja kommentoi, että kihlaus oli nyt päätetty.

Tämä kosinta taitaa olla ainutlaatuinen maailmankirjallisuudessa. Ei sanoja, ei edes eleitä.

Koko laajassa teoksessa luultavasti ainoa kohta, jossa Akseli sanoo Elinalle jotain kaunista, on kosiskeluvaiheen kelkkamäessä maininta sievistä tallukkaista. Suuri henkinen luhistuminen tallissa poikien kaaduttua on itkua ja muutama kirosana. Puhumattomuus on Akselin sairaus, joka purkautuu väkivaltaisuutena.

Jussi Koskelan eli siis Koskelan miesten sisäinen monologi on täysin tyhjä. Sitä ei pidä luonnehtia edes äänettömäksi. Lukijalle jää tietymättömäksi, muodostuvatko murrokset edes ajatuksiksi. Jussi näkee säästöjensä kuluvan inflaatioon ja takertuu ostamaansa hautaan, jolla sitten viitoitetaan Koskelan miesten valinnat ja tie: hautaan.

Myös Vilho Koskela on liian vaitelias. Oman kuolemansakin hän arvaa vaieten (Lunkulan maihinnousun jälkeen suon kautta vetäydyttyä).

Akseli on sijoitettu Pentinkulmalla käsittämättömästi puhuvan räätäli Halmeen vaikutuskenttään. Halmeen konstikas puhetapa on nähty karikatyyrina – itseoppinut räätäli keikailee. Romaanin kannalta Halmeeseen liittyy muita keskeisiä teemoja niin että puhetavan korostaminen ei olisi ollut tuon takia tarpeen. Halmeen pitämiä puheita on romaanissa liian paljon. Kun teos on muuten niin taloudellinen, askiaan on löydettävä rakenteellinen selitys. Koskelat tulevat Halmeen kautta julkisen eli tilanteesta irrotetun puheen maailmaan, ja se puhe on joko käsittämätöntä tai yhdentekevää. Todellinen maailmankatsomuksellinen motiivi on kärsitty vääryys – pappilan suo. Työväentalolla kuultu puhe on sisällyksetöntä eli seremoniallista. Se ei tarkoita mitään.

Halmeen puhetapaa korostetaan vastakohdalla, Eetu Salinin vierailulla ja käynnillä. Salinin puhe on kirjan kuvauksena loistava, ja taitavana demagogina hän aloittaa esimerkillä, kyytimiehensä Koskelan kärsimällä vääryydellä.

Kun Halme on murtunut henkisesti, hänen suuhunsa pannaan Salinin repliikki työväenliikkeen seuraamisesta myös erehdyksen tiellä. Salin jauhautui henkisesti rikki vankilassa kapinan jälkeen, vaikka oli ollut kapinaa vastaan.

Halmeen vastinpari on paroni, joka potee puheensa puutteita – toiskielisyyttä. Tätä tähdentämään on tuotu vielä ruotsinmaalainen valttari eli tilanhoitaja.

Puheen lajeilla – Halmeen kirjoitetun kielen kummallisuus puheyhteydessä – on dramaturginen merkitys koko romaanissa. Tämä teema on nostettu erittäin näkyväksi tuomalla romaanin viimeistä edelliseen kohtaukseen outo kielen laji. Eläkkeellä olevan Janne Kivivuoren autonkuljettajana on jälkeläinen, 1950-luvun kaupunkilaisnuori, jonka liikasanaisuus aiheuttaa sitten mykkyyden Koskelassa, suunnilleen samanikäisen Juhanin ihastellessa uutta traktoriaan samalla puheen rytmillä kuin isoisävainaja Jussi melkein sata vuotta aikaisemmin.

Kaupunkilaispojan ”eksistentialismi” on nähty pilkkana (Pekka Tarkka). Sille voisi antaa suoremmankin merkityksen. Romaanissa on kysymys olemassaolosta ja etenkin olemassaolon taistelusta. Perinteiset ”eksistentiaalit" ovat Kierkegaardin mukaan syyllisyys, kärsimys ja kuolema.

Pohjantähti ei ole historiallinen, vaan eksistentiaalinen romaani niin että sen vertauskohta ei ole Tolstoi vaan Camus, lähinnä "Rutto" (suomeksi 1948).

3 Delectatio

Linnan romaani on kertomus suosta, ja koko romaanin vastaääni on syyllisyys, kärsimys ja kuolema. Nämä asiat ovat jokaisen ihmisen osa. Silti niillä ei ole erikoisen näkyvää asemaa 1900-luvun romaanikirjallisuudessa. Esimerkiksi Proustin tai Joycen hahmottaminen näillä käsitteillä tuntuisi merkilliseltä. Suomen kirjallisuudessa Sillanpään voisi sanoa pyrkivän monissa romaaneissaan eksistentiaalien objektivoimiseen eli kirjailija yrittää lakaista näkymättömiin kauheat tosiasiat kirkastamalla esimerkiksi Nuorena nukkuneen kärsimyksen tai Miehen tien Paavon syyllisyyden. Modernismin romaani (1950-1990) taas ohitti eksistentiaalit sivuasioina, ja se aiheutti henkistä mitättömyyttä.

Linnan kaksi romaania, Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla, käsitetään historiallisiksi ja suomalaisen kansankuvauksen perinteen huipentamiseksi.

Kansankuvaus on ongelmallinen nimike. Joel Lehtosen Putkinotko ei ole kansankuvaus, koska romaanissa mikään ei viittaa siihen, että Käkriäisten hahmojen pitäisi edustaa ”kansaa”. Päinvastoin kertoja korostaa Käkriäisten erikoisuutta. Aapeli Muttinen on Käkriäisille ”herra”, mutta hänessä ei ole mitään tyypillistä herraa – esimerkiksi verrattuna Lehtosen muiden romaanien herroihin, kuten romaanin "Kerran kesällä" herraskaisiin haihattelijoihin. Muttinen oli menestynyt, kirjakauppiaaksi noussut puotipuksu, joka ei koskaan unohtanut taustaansa.

Olisiko Haanpää kansankuvaaja? Itse asiassa kyllä. Hän on ruumiillisesta työstä irtautunut suurtalonpojan poika, maalaiskansan ihailija, jonka novelleissa ”herrat” ovat poikkeuksitta epäilyttäviä henkilöitä. Haanpää ei onnistunut yrityksissään kirjoittaa romaani. "Noitaympyrä" ei ole sellainen maineteos kuin väitetään.

Onko luokitteleminen ja esitysteknisen otsikon ”kansankuvaus” käyttäminen tai käyttämättä jättäminen tarpeen?

Se on ydinkysymys.

Linna halusi itse esimerkiksi Jaakko Syrjän ensiluokkaisen silminnäkijän todistuksen (Muistissa Väinö Linna, 2004) mukaan antaa Tuntemattomalla todemman tai uskottavamman kuvan sodasta. Kirjasota leimahti juuri siitä kysymyksestä: onko Linnan konekiväärikomppania ”totuus” sodasta vai matalamielistä vääristelyä.

Pohjantähti luettiin ja tulkittiin pitkälle punakapinan selityksenä ja punaisten synninpäästönä. Vaikka itse kapinatapahtumat olisivat olleet rikollisia – ja sellaisina ne itse asiassa kuvataan – myöhempi suomalaisen yhteiskunnan rakentaminen ja etenkin sodissa annetun kirjaimellisesti vanhatestamentilliset uhrit osoittivat, että velka valkoiselle yhteiskunnalle oli nyt maksettu viimeistä penniä myöten.

Todellisuudessa Pohjantähti on enemmän kertomus Koskelan miesten väkivaltaisesta mykkyydestä kuin uusi historianselitys.

Linnan romaanien alentaminen sosialistiseksi realismiksi on erehdys. Sellaisena kai historian uudelleen kirjoittamista olisi pidettävä. Kirjallisuuden ja elokuvan vaiheista tiedämme, että parhaimmillaankin tuo suuntaus tuotti ylevöitynyttä propagandaa, josta jäi jäljelle hyvin vähän instituutioiden muututtua. Neuvostoromaanista ei jäänyt mitään. Neuvostoelokuvassa Eisensteinin, Pudovkinin ja Dovzhenkon tehot ovat pikemmin oopperamaisia kuin elokuvallisia.

Orwell osasi jopa ennustaa, että fasismin aikakausi ei tuota yhtään kestävää romaania. Hän oli oikeassa. Romaani ja pyrkimys demokratiaan ja ihmisten kohtaamiseen heidän omilla ehdoillaan kuuluvat jotenkin yhteen.

Jos sanomme: Linna näki oikein ja antoi hahmon monien tuntemuksille, viemme häneltä kirjallisen arvon. Hänestä tehdään pelkkä aikalaistodistaja. Vänrikki Stoolia juhlitaan Runebergin asemasta.

4 De religione

Linnan teoksista saa turhaan hakea uskonnollisia, saati kristillisiä sävyjä. Siinä ei ole mitään yllättävää. Uskonnollisuus oli poissa merkittävästä kertomakirjallisuudestamme monta kymmentä vuotta, eikä meillä ole ollut edes Ruotsin Per Lagerkvistiin tai elokuvaohjaaja Ingmar Bergmaniin verrattavia hengellisiä raskaan sarjan painijoita.

Kun näin on, perikristillisen juoniaineksen selitystä on syytä ainakin etsiä muualta kuin tarttuvaksi tiedetystä symboliikasta.

Sekä Jussi Koskela että Otto Kivivuori joutuvat isinä kärsimään poikien pahoista töistä. Jussin kaksi poikaa ja Akselin kolme poikaa kuolevat kaikki Akselin takia. Kivivuoren kielellisesti lahjakas eli tämän romaanin puitteissa poikkeava poika Osku kaatuu Syrjäntaassa (tai Tuloksesas tai Lammilla). Laurilan perhe hävitetään maan päältä. Kirkkoherra Salpakarin perhe häviää maan päältä (kerronnassa jokseenkin häivytetty tytär Ani katoaa varhaisessa vaiheessa avioliiton hämärään). Aatu Halme on lapseton ja luultavasti jopa eroottisesti miehiin mieltyvä – vankileirille kuoleva runoilijapoika Valenti on enemmän Halmeen pari kuin alistettu vaimo Emma.

Se että isät murhaavat poikiaan on todella kristillinen ongelma ja keskeinen myös Vanhassa testamentissa, jossa muuan mies on uhraamassa poikansa Jumalalle, joka kuitenkin onneksi vain pelleilee.

Se että pojat murhaavat isiään on hellenistinen näytelmän teema, jonka S. Freud otti oidipus-kompleksin nimeksi.

Mutta kuka on Otto Kivivuori?

Romaani korostaa kummallisesti Otto Kivivuoren noitamaisen taitavaa työntekoa jo Koskelan kattotalkoissa. Aiheeseen palataan useita kertoja, muun muassa muurausurakoissa ja Koskelan kivipyykkejä irrotettaessa. Hänellä on perinteinen sepän rooli vähän metallia käyttävässä yhteisössä. Kivenhakkaajien mestari on mestareista suurin – tämä saattaa olla kulttuurien vanhin yhteinen oivallus, Euroopassakin ainakin kymmenen tuhatta vuotta vanha.

Romaanin sukunimissä on oudon paljon kiveä – Kivivuori, Kivioja, Salpakari, Hellberg - ja Linna. Ja tietenkin koski on nopeaa vettä, jossa on kiviä. Koskela. Vesi on aika. Se joko erottaa tai yhdistää. Romaanin maisemassa on järvi, mutta se jää ihmeellisesti muutaman maininnan ja Leppäsen Aunen uinnin varaan. Aika on vihollinen. Vesi on vaarallista.

Romaanissa on oudon vähän sukunimiä ja paikannimiä. ”Pentinkulma” on haetun yhdentekevä paikannimi. Pitäjän nimeä ei koskaan mainita. On vain kirkonkylä ja asemakylä, missä lienevätköön. Merkittäviä paikkakuntia ovat Tampere, jossa Akseli ja Elina käyvät sormuksilla, ja Hennala, ja lisäksi kapinan aikana mainitaan Ikaalisten suunta. Sen sijaan tappio ja vetäytyminen Tampereelta tapahtuu nimettömien paikkojen kautta, ja Lahteen katkeavan pakolaismatkan aikana mainitaan paikkakuntana vain Hauho ja Hämeenlinna, molemmat ohimennen. Pappilan lapset käyvät koulua ”Helsingissä” ja Valenti on ”Amerikassa”, mutta mitään sen tarkempaa ei mainita.

Tuntemattomassa sotilaassa paikannimistö on aivan yhtä vähäistä, mutta syy saattaa olla tapahtumien tuoreus ja kirjoittajan halu irrottaa tapaukset JR 8:n todellisista vaiheista. Sitä vastoin romaani on täynnä sukunimiä ja loppupuolella niitä tulee ryöppyinä – kerronnan kannalta tarpeettomina luetteloina miehistä, jotka kaatuivat tänään.

Kivivuori on puolijumala, yliluonnollinen tekijä. Hän on Elinankin tekijä, ja myös Elina on kaikkien romaanin henkilöiden joukossa tuonpuoleinen, jonkinlainen henkiolento.

Osa Oton yliluonnollisista kyvyistä periytyy myös Janne-pojalle, jossa on kyllä haluttu nähdä jokin sosialidemokraattinen puolueohjelma tai edistysaatteen kuvaus, vaikka hänellä ja Elinalla on yhteinen tehtävä, sitoa kerronta yhteen olemalla mukana melkein alusta aivan loppuun. (Itse asiassa Jussin vaimo Alma on kertomuksen pitkäikäisin, mutta hänellä ei ole romaanissa oikeastaan rakenteellista tehtävää.)

Linnan romaanissa ei käsitellä juuri lainkaan rahaa. Jussin säästöt – kuparikolikoista kertyneet – katoavat ensimmäisen maailmansodan inflaatioon. Akseli ja monet muut torpparit ponnistelevat velkojen kanssa. Velka on kristillinen käsite. Anna meille meidän velkamme anteeksi. He lunastavat torpat omikseen. Lunastus on kristillinen käsite.

Romaanissa esiintyy metallia – koneita. Akselin puimakone, se pyörillä kulkeva, on suuren ylpeyden aihe, mutta Kiviojan Laurin kuorma-auto ja loppukohtauksen Koskelan Juhanin traktori ovat sittenkin aikojen muutoksen symboleja (metonymioita), ja Late on tehnyt itsensä naurettavaksi jo villiintymällä ensin polkupyörästä ja sitten venäläisten vallityömaalla käyneestä autosta. Koskelan Kaarinan aviomies, Kiviojan perillinen, pyörittää kuljetusliikettä.

Auto on pahan välikappale Jannen kyydityksessä ja sen aiheuttamassa oikeudenkäynnissä. Jo Tuntemattomassa sotilaassa opittiin, että autokyyti ei enteile hyvää. Sama teema on esillä Pohjantähden talvisotakuvauksessa, jossa miehiä siirretään todennäköisesti Vuosalmelle – taistelemaan Vuoksen pienestä saaresta, joka oli melkein varmasti Vasikkasaari Äyräpään kapeikossa. Sinne jää Eero Koskela.

5 Conclusio

Romaani on kulttuurimme uljaimpia saavutuksia. Sen merkitys ei ole totuuksien paljastaminen tai tulkintojen esittäminen. Tiedossa ei ole ainuttakaan totuutta tai uutta oivallusta, joka olisi peräisin romaanista, novellista, näytelmästä tai runosta.

Tässä mielessä esimerkiksi Symen ”The Roman Revolution” voittaa kaikki antiikin klassikot. Se on historiantutkimus, jossa löydetään ja osoitetaan aivan uusia, tärkeitä asioita myöhäisestä Rooman tasavallasta.

Viime vuosisadan suurin ihmistieteiden oivallus osoittautui virheelliseksi. Freudin esitys piilotajunnasta ja sen muodostumisesta on vaikuttanut ajatteluumme ja elämäämme tavattomasti. Kuitenkin se osoittautui vuosisadan lopulla yhdeksi niistä ”suurista kertomuksista”, jotka eivät vakiintuneessa muodossaan pitäneet paikkaansa. Se kaatui samaan aikaan kuin sosialismi. Ehkä psykoanalyysi ja sosialismi olivat jotenkin rinnakkaisia ilmiöitä tai saman väärennetyn kolikon kaksi puolta.

Sen sijaan uskonto ja nationalismi, jotka oli jo julistettu kuolleiksi, osoittautuivat elinvoimaisiksi. Taliban-sissit ovat varmasti valmiita esittämään käsityksensä asiasta kenelle tahansa, joka epäilee näiden kahden voimaa.

Liioin ei ole tiedossa, että joku kirjailija olisi onnistunut selvittämään sisäisiä, henkisiä ongelmiaan kirjoittamalla. Alkoholi tehoaa paremmin. Ongelmat eivät ehkä selviä, mutta muuttuvat.

Tässä kirjoituksessa on väitetty, että Linnan poikkeavat tulkinnat Jatkosodasta ja torppareista punakapinoineen ovat sivutuotteita, joilla ei ole itsenäistä, kestävää merkitystä. Linnan kaksi romaania ovat Lehtosen Putkinotkon ja Kiven Seitsemän veljeksen ohella suomalaisen romaanin suursaavutuksia.

Sellainen Sadan vuoden yksinäisyys, joka murtaisi kieli- ja kulttuurirajat, on vielä kirjoittamatta. Ehkä sellaista ei tulekaan, vaikka Ruotsista (Strindberg), Norjasta (Ibsen) ja Tanskasta (H.C. Andersen ja Kierkegaard) on sellaiset saatu, ja Ruotsista lisäksi Bergmanin kuvaromaanit eli elokuvat.

Jos kirjamarkkinamme ja kustantajamme olisivat olleet tehokkaampia, olisi nähty, että Linna julkaisi Saatanallisia säkeitä vuosikymmeniä ennen Rushdieta. Tai oikeastaan keskiyön lapset. Vahinko ettei paikallisuus ollut tullut vielä muotiin. Nythän hyvin paikallisia suurkirjailijoita on monta, kuten Orhan Pamuk.

Jos romaani olisi todella tulkittavissa ja selitettävissä, se ei olisi hyvä. Se olisi päinvastoin tarpeeton, koska tulkinta ylittäisi sen.

Meillä on ollut väliaikaisia suurteoksia, kuten Vänrikki Stoolin tarinat ja Välskärin kertomukset. Niiden ja Maamme-kirjan merkitys on ollut valtava, ja se merkitys on nyt onneksi ohi. Kyllä hienon kirjan sopii painua unohduksiin, kuten hienon ihmisenkin. Ruohoa haudalle ja kivi päälle painoksi, ettei pääse kummitelemaan.

Tässä esitetyn lukemistavan mukaan Linna on kuitenkin nostanut esiin sen havainnon, että meillä ei olisi Suomessa suuria saavutuksia – Nokiaa jne. – ilman lukemattomien pienten ihmisten kuolemantanssia.

Tämä johtaa käytännön politiikkaan.

Eliitti lepää leveän pyramidin huipulla. Eliitillä on tapana unohtaa tämä pyramidi ja esiintyä aivan kuin sitä ei olisi. Joku Björn Wahlroos puhuu aivan kuin maa ja sen vaurastuminen olisi hänen kaltaistensa huippuyksilöiden varassa. Wahlroos onkin hyvä esimerkki siitä, miten vaarallista on, että älykäs henkilö on tyhmä.

Linnan kaksi romaania eivät ole yhtä tarkkoja ja virheettömiä kuin "Putkinotko". Teoksen lopulla on rönsyjä, jotka eivät näyttäisi johtavan mihinkään, kuten Kaarina-tytär viihdesarjamaisine kohtaloineen. Teoksessa on juonenkuljetuksen kannalta välttämättömiä jaksoja, jotka eivät oikein istu kokonaisuuteen. Vilho Koskela on kansakoulun hiihtäjäsankari siihen mittaan ja määrään, että isäkin innostuu. Tämä on henkilöiden luonteita ajatellen outoa, mutta toisaalta se on välttämätön selittämään aliupseerikoulu, johon ei 1930-luvulla otettu pahojen punikkien poikia kuin poikkeustapauksissa. Vilhon oli oltava murskaavan ylivoimainen ja sellainen hänestä muokattiin ja hän oli poikkeustapaus ja kävi AUK:n ja välirauhan aikana kansakoulupohjalla RUK:n.

Myös historiallisissa ja yhteiskunnallisissa seikoissa on virheitä. Luultavasti pappilan paha Ilmari on Leppäsen Aunen Valtu-pojan siittäjä. Vaikka Janne Kivivuori on lastenvalvoja, isyysasia ei etene mihinkään, ja syyksi sanotaan, ettei niin suuren herran saaminen oikeudenkänynnillä isäksi olisi ollut ajateltavissa.

Laki avioliiton ulkopuolella syntyneistä lapsista ei kuitenkaan edellyttänyt isän toteamista, vaan makaajan. Vaikka Kivivuoren Osku ja ehkä muutkin olisivat olleet samalla asialla, Aunella olisi ollut hyvät edellytykset lapsen eläkkeen saamiseen, eikä Osku (tai oikeastaan hänen äitinsä) olisi päässyt kiipelistä vetoamalla siihen, että toisetkin kävivät. Siihen aina vedottiin, mutta se ei ollut pätevä puolustus.

Linnalla oli perustellun vihamielinen asenne tuomioistuimiin ja kirkkoihin, eikä hän ollut niiden asioista kiinnostunut.

Nämä ovat pieniä asioita, kun niitä vertaa suuriin kohtauksiin. Koskelan veljeksiä, Akustia ja Aleksia, olivat ampumassa koulukaverit, kuten Töyryn Uolevi, ja rippikoulukaverit, kuten jääkäri Ilmari Salpakari. Sellainen on syvien vaistojen vastaista ja oikeastaan epäuskottavaa. Vapaussodan väkivallanteot, joissa valkoiset siis olivat punaisia etevämpiä, tehtiin hyvin laajasti muitten kuin läheisten tuttavien kesken, ja puheet veljessodasta ovat kaunistelua.

Linnan kuvaus Anttoo Laurilan ja Töyryn vihoista henkilökohtaisena eli epäpoliittisena riitana on oivallinen ja uskottava. Myös Laurilan pojan teko kuvataan rikoksena eikä punaisen terrorin ilmentymänä. Kartanon paronin tappaminen on tyypillinen, vieraan punaisen teko. Pentinkulman miehistä ei olisi kaikesta vihasta huolimatta ollut ampujiksi.

Mutta eksistentiaalisina romaanina – siis Camus’n ja Faulknerin perinteessä, Linnan teokset ovat meillä ainutlaatuisia. Siksi niiden uusi lukeminen on välttämätöntä ja sen vuoksi on pakko pahoitella myös elokuvaversioiden kelvottomuutta.

Koulussa niitä pitäisi lukea äidinkielessä eikä historian tunnilla.

Jo Kauko Helovirran (Otto Kivivuori) ja Kalevi Kahran (Aatu Halme) roolien vaihtaminen päittäin olisi tuonut elokuvaan uudenlaista jännitettä. Myös sankariparia esittävät näyttelijät oli valittu pahasti väärin.

Toivoa uudesta filmatisoinnista ei taida olla. Ei ole enää vanhaa kalustoa eikä ihmisiä, jotka osaisivat näytellä ojan kuokkimista, tukkitöitä tai hevosen käsittelyä.

Sääli.

Televisiokin tuottaa kaikenlaista sälää, ja tällainen henkistä polveutumistamme kuvaava aineisto olisi käytettävissä. Olisi mahdollista näyttää kuvakertomuksina, miksi olemme EU-kansalaisina niin kummallisen huonoja puhumaan ja niin synnintuntoisia. Ranska, Englanti ja Yhdysvallat ovat pitäneet tarkasti huolen siitä, että niiden rehelliset ja epärehelliset kansalliset kertomukset on dramatisoitu etevästi ja moneen kertaan. Puhumattakaan Italiasta ja Saksasta, jossa muuten Grass + Böll = Linna.

Mutta onhan meillä romaanit. Jospa joku poistaisi Tuntemattoman sotilaan kuvaliitteen. Edvin Laineen sinänsä etevä elokuva on jo muutenkin tarpeeksi häirinnyt romaanin lukemista.

Niin, tämä oli juhlablogi ja jatkamme sunnuntaina arjella. Jatkan sen kysymyksen selvittämistä, olisiko Kjell Westö seuraava todella merkittävä kirjailija, kuten tuntuu.

Oma pyrkimykseni on ollut olla vähemmän merkittävä kirjailija, " a minor poet". En ole julkaissut melkein vuosikymmeneen kertomakirjallisuuteen luokiteltavaa tekstiä. Mutta mielessä on asioita, joita blogilla ei saa esiin.