Akseli Koskela II

Taistelujen jälkeen valkoiset tappoivat punaisia 1918 välittömästi, niin sanottujen kenttäokeuksien päätöksillä, sitten loppukeväästä ja kesällä valtiorikosoikeuksien päätöksillä ja ainakin osittain tahallisesti näännyttämällä nälkään ja tauteihin.

Punaiset olivat harjoittaneet omaa terroriaan, joka ainakin tällä hetkellä näyttäisi vajonneen vaikeasti mieleen muistuvaksi. Se ei ollut vain yksittäisiä murhatekoja. Etenkin Viipurissa tehtiin hyvin rumaa jälkeä.

Useat haluavat lopettaa puhumisen tähän.

Se ei taida olla viisasta.

Suomessa ei ollut esiintynyt tuollaista sitten nuijasodan eli vuosisatoihin.

Ei ole mahdotonta, että tilanne heilahtaisi joskus uudelleen samanlaiseksi.

Balkanilla tehtiin tätä 1990-luvulla.

Suomi voisi ilmoittautua Guinnessin ennätysten kirjaan joukkotuhonnan, etnisten puhdistusten ja keskitysleirien keksijänä.

Kaikista näistä voi väitellä. Ehkä keskitysleirit syntyivät Buurisodassa, mutta nälkäleirit kyllä Suomessa. Sota-ajan hirveitä ja surkeita leirejä, jollaisia oli etenkin Saksan keisarikunnassa, on vaikea ottaa lukuun, koska nyt on puhe "laillisen esivallan" pahoista töistä.

Teloitukset kohdistuivat vähemmistöön, joka nyt ei ollut etninen, mutta kuitenkin joukon määrittämä. Väinö Linnan kuvaus on tältäkin osin erittäin osuva. Ensimmäisissä teloituksissa menee kohtuuton määrä viattomia, siten määriteltynä, että muutaman vuoden kuluttua teloittajatkin myönsivät hiljaa mielessään, että Koskelan poikien, räätäli Halmeen ja ainakin Laurila Aliinan ampuminen oli outoa ja julmaa.

"Täällä Pohjantähden alla" askarruttaa jatkuvasti, esimerkiksi se suomettunut piirre, ettei kolmannesta osasta tullut elokuvaa ja että se ei siis pyöri television kautta yleisön tietoisuuteen. Kolmas osa on sangen hyvä, ja se on kertomus eheytymisestä ja Linnan valinnoin niin sanotun järjestyneen ja lojaalin työväenliikkeen eli tannerilaisuuden voitosta. Näkyvä hahmo on Linnan jostain syystä luonteelta kylmäksi kuvaama Janne Kivivuori.

Kakkososassa yhteisön murhenäytelmä peittää näkyvistä päähenkilön eli Akseli Koskelan ongelmallisuuden. Lukija ei saa tietää, ymmärtääkö Akseli ja hyväksyykö hän sen, että hän on moraalisesti erittäin suuressa määrin syypää jokseenkin viattomien kyläläisten kuolemaan ja kärsimyksiin leireillä.

Käsittääkö Koskela, että etenkin hänen kohdallaan punakaartilaisuus ja aseellinen toiminta perustuivat henkilökohtaiseen vihaan ja kaunaan ja että kaikki taustatiedot poliittisen ja sotilaallisen aseman arvioimiseksi puuttuivat?

Kun Linnan romaania on vakiintuneesti luettu Punaisen Suomen kunnianpalautuksena siinä mielessä, että nyt erittäin suurelle yleisölle luotiin mielikuva siitä, miltä mitalin toinen puoli näyttää, olisiko tämä niin oikea lukutapa, ettei sen rinnalle mahtuisi muita?

Haluaisin pitää Akselia ja Elinaa esillä ja vielä viitata siihen, että suhteellisen sekavan elokuvaversion kuvat näyttelijävalintoineen saattavat vääristää kokonaisuutta. Kohdittain Kristushahmoinen Koskela on perusteeton romaanin vimmaisen toiminnan miehen kuvana.

Jos sarja olisi jatkunut kolmanteen osaan, yleisö olisi käsittänyt senkin, että eräässä kaameassa mielessä Talvisota oli suuri onni Suomelle. Ilman Talvisotaa Jatkosodasta ei olisi tullut mitään.