Ajattelin kirjoittaa asiallisen blogitekstin mutta harkittuani päädyin epäasialliseen.Esitetyn kysymyksen johdosta arvioisin, ettei Umberto Econ uusi romaani muistuta sanottavasti hyvinkin tutussa Berkeleyn yliopistossa kirjoitelleen John Searlen kiinalaisen huoneen ongelmaa, koska etualalla näyttäisi olevan kirjallisuus ja sen lisäksi kirjat ja AI eli dennetiläinen tietoisuuden ongelma on taka-alalla.
Päähenkilö on vanhain kirjain kauppias ja hänen verenvuodon vaurioittamat aivonsa tulvivat sitaatteja kirjallisuudesta, etenkin runoudesta. Kipeä kysymys on meille kaikille tuttu: missä määrin rakkaimmat muistomme ovat artefakteja eli keinotekoisia.
Olen miettinyt valokuva ongelmaa. Kolme neljäsosaa syvistä lapsuudenmuistoistani on itse asiassa muistoja valokuvista, joista monet olen löytänyt jälkeenpäin albumeista. Merkittävä osa toisia muistoja on kertomuksia, jotka olen kuullut muilta mutta muuttanut omiksi kokemuksikseni.
Täällä Possulassa alan muistaa Porajärven ja Inkerin Kaprion pimeyden ja ikävyyden, sillä muistan toimineeni näissä erämaissa kansliakirjurina ja tulkkina 1600-luvun alussa. Muistan ne kuuset ja kiihtelyksen soopelinnahkoja, jotka hyvä novgorodilainen täysin pyyteettömästi lahjoitti. Tämä on riitamaita, joka tuli kaikille rajaratsastajille tutuksi.
Sitten käy ilmi, etten se ollutkaan minä, vaan Arvi Korhosen kirjan "Eerikki Antinpoika" nimihenkilö Eerikki Antinpoika. Kirjahyllyhavaintojen perusteella luulen, että Haavikon Ratsumies on laukannut maailmalle samasta lähteestä.
Kuvassa vasemmalla takki ennen kääntämistä ja oikealla kääntämisen jälkeen. Näitä vartavasten kovaa kääntämiskulutusta kestämään tarkoitettuja takkeja myydään Helsingissä maksukykyisille asiakkaille.
Minusta ei ole muihin ekstreemiurheiluihin kuin kirjoittamiseen. Rasasen kommentti eiliseen blogiin nostatti kuitenkin hymyn, sillä kuvan takin ostin itselleni puhtaasti teoreettisista, filosofisista syistä. Se on valmistettu jostain tavattomasta mikrokuidusta ja silattu teflonilla, titaanilla ja aluminioksidilla niin ettei siihen pysty vähempi kuin timanttilaikka eli rälläkkä, ja sen pakkaminen sujuu minuutissa - takki nimittäin tungetaan sisäpuolelta vasempaan tai oikeaan taskuunsa, ja vetoketju kiskaistaan kiinni. Takki on siis deduktiivisessa mielessä tautologinen.
Tätä minä nimittäisin takinkääntämiseksi! Umberto Eco ja John Searle voivat mennä kahville.
Eerikki Antipoika oli kaunis ja opettavainen kertomus. Vasta sen myötä syvässä ja perusteellisessa nationalismikriittisyydessäni tajusin, että Korhonen oli nostanut kansallisuuden keskeiseksi käsitteekseen. Se ei siis ollut (vain) johdonmukainen ideologia, jota hän tautologisesti jankkasi, vaan harkitun historiallisen suomalaisuus-teorian keskeinen käsite.
VastaaPoistaSe taas tarkoitti, että kyse oli älyllisestä tieteellisestä tuotteesta, joka oli tarkoitettu ostettavaksi siinä kuin muutkin tieteelliset (ja virtuaaliset) artefaktit. Ja vaikkei tuote minulle vanhentuneena kelvannutkaan, sitä saattoi arvostaa niin, että siitä voi tehdä esimerkiksi museoesineen. Tällaisia historioitsijat ennen - näillä käsitteillä he operoivat luodessaan suomalaisuutta, jota meillä oli niin vähän ilman heitä.
Suuri kiitos! Olen valistettu.
VastaaPoistaBy the way - mietin tässä, josko Leevi Lehdolla on myös samanlainen (joskin hieman eri värinen) takki..?
Ad Sedis:
VastaaPoistaIhmettelen Sinua. En osaa sanoa muuta kuin että olet hyvä lukemaan.
Varoin huolellisesti sanomasta sitä, mutta minustain Eerikki Antinpoika on peitelty uusnationalismin peruskirja, jolla Jalmari Jaakkolan systeemit haudattiin mutta samalla se oli esityö Ajopuuteoriaan, jota koskeneet kirjat ilmestyivät sitten piankin 50-luvulla.
Näenäisesti Arvi "Perkele" Korhonen kirjoittaa tiukasti primäärilähteissä pitäytyen niin ettei Weibulleillakaan olisi ollut siihen mitään sanomista. Todellisuudessa hän kuvaa urhollisen ja tarvittaessa kovaotteisen SSuomalaisen miehen ponnisteluja erämaissa syvästi epäluotettavien neuvostoliittolaisten anteeksi venäläisten ketkujen kanssa etäisen keskusvallan eli siis Ruotsin hylkäämänä, idän laumoja pidätellen.
Historia-tuote muten ei ole mitenkään vanhentunut, koska Korhonen kirjoitti niin hyvin ja tässä kohdin, toisin kuin Suomen historian käsikirjassa, faktapohja ei ole muuttunut olennaisesti.
Jos eter Englund osaisi lukea paremmin suomea, hän pitäisi pienempää suuta. Ei tämä minusta ole olennaisesti huonompi kuin Ofärdsår.