Nämä muutamat päivät luen elämäni onnellisimpiin.
Kun tulen uudestaan kahden viikon päästä, kesä on sitä pidemmällä eivätkä Eero ja Olli ole täällä eivätkä heidän vanhempansa.
Proust kuuluu kesämaisemaani eli Savonlinnan Oravin seutuun. Tämä pöyristyttävä väite sattuu olemaan kirjaimellisesti totta. Vaimovainajani sisarivainaja, siis Inki eli Inkeri Tuomikoski vietti 1970-luvulla useita kesiä kanssamme täällä, totta puhuen P. Haavikon talossa eli siinä, joka esiintyy aika näyvästi hienossa kirjassa "Puut kaikki heidän vihreytensä". Moni on jopa kuollut sen jälkeen ja kaikki muuttunut, joten se siitä.
Tein töitä Inkin Proust-käännöksen kanssa sen alkuvaiheessa. Proustista oli tullut kollektiivinen neuroosi Otavalle. Ketään halukasta ei kelpuutettu suomentamaan sitä; muutamat kelvolliset olivat kyllin viisaita kieltäytyäkseen.
Inki hyvksyttiin ja ryhtyi toimeen, josta tuli monen vuosikymmenen projekti ja nyt tietääkseni Annikki Suni suomentaa romaanisarjan lopun, ja se on hyvä asia. En tiedä kuka, mutta veikkaisin Martti Anhavaa, on editoinut romaanin loppupään tekstejä. Inki käänsi hämmästyttävän hyvin mutta ei hän toisaalta yksinäisydessään ja depressiivisyydessään olisi selvinnyt tuollaisesta työstä, joka pitäisi suorittaa yliopiston kirjaston kuuluvilla.
Luin silloin koko teoksen läpi ja sitten kävimme yhdessä Inki kanssa ensimmäisiä niteitä kynän kanssa läpi sana sanalta. Sen koommin en ole epäillyt romaanitaiteen mahdollisuuksia enkä Proustin suuruutta. Kirjallisuus ei ole olympialaisten laji, joten pisteitä ei jaeta, mutta leikkiä puhuen hän on kyllä palkintokorokkeella Dostojevskin kanssa. Nmetkää te kolmas, jos haluatte. Tolstoi?
Inki onnistui tehtävässään ehkä osaksi sen takia, että hän oli asunut 1950-luvun lopulta alkaen Pariisissa, eri puolilla maailmaa kuten Bagdadissa, Uruguayssa ja Chilessä ja erottuaan palannut Pariisiin. Hän käänsi henkensä pitimiksi erilaisia tekstejä saksasta ja espanjasta ranskaksi. Tausta Suomesta oli tavallinen eli moitteeton, lääkärin tytär, asialliset fil. kandi-opinnot. Isä eli appeni sai raivarin, kun Inki tuli Aleksilla vastaan jonkun retkun käsipuolessa, eikä siinä auttanut, vaikka tytär kiireesti esitteli:"Isä, saanko esitellä toverini - ylioppilas Klinge."
Proustia suomentaessa vaistonvaraiseksi konservoitunut pappilaproosa oli ihana väline. Se todella kulkee kuin Proustin oma lause eli fraseeraus ja kadenssit menevät kohdalleen. Tätä mietin pitkään, kun luin muutamia kuukausia sitten The New York Review of Booksin sangen kielteisen arvostelun uusimmasta Proustin englanninnoksesta. Nähdäkseni arvostelija oli oikeassa ja englanninnos oli epäonnistunut.
Ei Proustia pyswty edes lukemaan, ellei ole koulinut korvaansa Debussyn ja Ravelin edeltäjiin. Fauré ei kai liity Proustiin millään tavoin mutta on hengenheimolainen. Vieuxtemps ja Saint-Saens liittyvät.
Tämän kylän maisemissa on siis toisenkin kerran mietitty ja väännetty jotain Pariisin sivistyneistön kielellistä kiemuraa.
Enemmän tai vähemmän Proust on mutenkin liittynyt perheeni elämään. Tyttäreni Anna kertoi aikoinaan, ett kun hän oli muistaakseni jo valmiina Ranskan maisterina erilaisissa Nokian hommissa Pariisissa, esimies-insinöörit juoksivat kysymässä hätääntyneinä, että Anna kuka tai mikä se on tämä "proust" josta nuo France-Telecomin ihmiset koko ajan puhuvat.
Anna joutui sitten nuorena likkana selittämään, etei ranskalainen tee kauppoja kenenkään kanssa, joka ei osoita vähintään tyydyttäviä tietoja ranskan kirjallisuudessa, ja joutui esittämään suomalaisille insinööreille kymmenen minuutin tiivistelmiä keskeisestä kirjallisuudesta, kuten Balzacin tuotannosta...
Tämä asia on muuten suuri liikesalaisuus, sillä tätä eivät amerikkalaisetkaan ymmärrä. Ranskalaiset ovat juuri tässä mielessä hankalaa väkeä, ja jos heidän kanssaan haluaa jotai yhteistoimintaa, on toimittava heidän säännöillään.
Tämä minulle tärkeä blogi sattuu päivälle, jolloin musiikillinen (ooppera) tapa jäsentää jalkapallo-ottelu on juuri voittanut rangaistuspotkukilpailussa romaanitaiteellisen periaatteen. Pronssia sai tällä kertaa schopenhauerilainen metodi (Wille und Vorstellung).
Älkäämme sitten myöskään unohtako, että itse Gide Gallimardin kustannustoimittajana erehtyi pitämään Proustin ensimmäistä nidettä snobistisena keikailuna, jossa muodon sirous peittää sisäistä tyhjyyttä - oman aikansa anhavalaisutena siis. Mutta Gide käsitti erehdyksensä ja kävi pyytämässä anteeksi ja Proust siirtyi oikealle kustantajalleen.
Kun nyt Umberto Eco pitää vallassaan osaa siitä, mikä helteeltä säästyy, tunnen tarvetta oikaista, että Eco uusin romaani on nimenomaisesti parafraasi Proustista. Olen oikein hyvlläni, ettei Eco ryhtynyt suureen aikalaiskuvaukseen, koska taidot olisivat voineet loppua siinä kesken. Ottamalla novellistisen otteen ja pysymällä niin kuin luulen omaelämäkerrallisessa aineistossa hän suoriutuu tehtävästään loisteliaasti. Tietenkin minä hellyn tähän, koska Econ päähenkilölle Heluna ja Polle Koninkaulus ovat tuttuja ja tärkeitä siinä kuin 1400-luvun inkunaabelit ja 1500-luvun ensipainoksetkin.
Eco (joka on melkein sama sana kuin Ego) nostattaa minussa hyvin suureurooppalaisia tunteita. Italialaisen professorin kuvakirjat, lapsuusvuosien kirjat ja laaja roskalehtilukeminen sekä sitten nuoruusvuosien monen kielinen lyriikka ovat olennaisesti samoja kuin jonkun kirjaa lukevan suomalaisen. Minä en ole lukenut Fantomasia ranskaksi alle 10-vuotiaana mutta kyllä Tex Willer suomeksi ajaa saman asian.
Econ Proust-yhteyden paljastaminen herättää hankalan kysymyksen. Olisiko nyt niin, että Proustin romaanin käännösten ja siis myös Inkin suomennoksen nimikkeessä olisi kaksikin käännösvirhettä?
"Temps perdu" voisi olla myös "tuhlattu aika" tai "hukkaan heitetty aika". Temps passé eli mennyt aika on tietysti koko ajan puheena, mutta tuota termi ä Proust ei ole voinut käyttää, kokska se on kielioppia, suomeksi "imperfekti" -" mennyt aikamuoto".
Tätä tärkeämpi on "recherche" - etsimässä. Englanniksi "search" tai "quest", saksaksi "Suche" ja ruotsiksi "spaning". Tänä suloisena aamuna nämä käännökset vaikuttavat minusta enemmän Dan Brownin Vinci-koodilta kuin Proustilta. "The quest of Graal" on liiankin selvä nimike: etsitään jotain mikä on ollut ehkä olemassa.
Kun nostan palkkaani Instituutista, vaikka en ole Anatole Francen henkilö, ja kun useat oppilaani saavat palkkansa "tutkijoina" (researcher) ja itse olen Tietotekniikan tutkimuslaitoksen kirjoissa joskus Senior Researcher ja joskus Principal Scientist, huomauttaisin nöyärsti että samalla tavalla kuin eco tietoisesti Proust käsigtykseni mukaan harjoitti "menneen ajan tutkimuksia".
Proust lähtee liikkeelle siitä, minkä Searle ja kumppanit - ehkä myös Dennet, Dawkins, Wilson, Damiano ja ne muut - että muisti ja tietoisuus ovat kummatkin konstruktioita ja että ne ovat oleellisesti saman asian knstruktioita.
Romaani, sellaisena kuin Proust sen toteutti ja sellaisena mihin Eco kenties viittaa, on emergentti ja kompleksinen ilmiö.
Madeleine-leivonnainen ja samoin oman äidin paistama pulla ovat emergenttejä, sillä vaikka niiden resepti tunnetaan tarkasti ja paistamislämpötila on tiedossa, pullan palauttaminen taikinaksi on lähes mahdotonta. Pullan ystäville ja Proustille on myös selvää, että lopptulokseen eli makuun liittyy jokin ennustamaton elementti (indeterminacy).
Kompleksinen järjestelmä edellyttää usein dynaamista mallintamista, koska se on eräänlainen verkosto mutta epälineaarinen. Taskukama ja huuliharppu eivät ole epälineaarisia kompleksisia systeemejä, mutta muurahaiskeko on. Samoin Proustin romaani tärvätyn ajan tutkimuksesta.
Tämäpä hauskaa, sillä sattumoisin Proust kuuluu minunkin kesälukemistooni. Kuinka ollakaan, joku päivä sitten tulin ajatelleeksi nimenomaan kypsän kauden Haavikkoa; pitäisi katsoa, millä tavoin Proust on sinne siilautunut. Oli miten oli, vaikken ranskaa kummemmin hallitsekaan, sanana "reserche" on täydellistä Proustia: koristeellista, sofistikoitunutta, teennäistä jopa, ja siinä mielessä keinotekoista, että ulkopuolelta tutkimisen ja jälkeenpäin etsimisen ohella on myös kyse tuon todellisuuden keinotekoisesta uudeksi tekemisestä.
VastaaPoistaTämä oli taas yllätys, että joku ja vieläpä juuri Kemppinen on tällä tavalla syvällä kaiken muun ohella jopa Proustissa. Kiitos tästä blogista.
VastaaPoistaTuntuu pikkumaiselta ottaa seuraavaa asiaa esille, mutta kun en muita tekstin aspekteja taida osata kommentoida (romaaniolympialaisen kolmanneksi mitalistiksi Tolstoi olisi kyllä selkeä, mutta hyvin tavanomainen ehdokas).
Kemppinen kirjoitti: "Fauré ei kai liity Proustiin millään tavoin mutta on hengenheimolainen."
Minulla on sitkeä käsitys, että Fauré olisi yksi esikuvista Proustin Vinteuil-säveltäjähahmolle, näin esimerkiksi George D. Painterin Proust-elämäkerrassa ja pikatsekkauksella käsitys näyttää toistuvan netissäkin ahkerasti. Tämä ei tietystikään ole osoitus käsityksen osuvuudesta, mutta antoi aiheen nostaa asia kommenttina esiin.
Proustin suurteoksessa (miten sen nimi sitten suomennetaankaan) tärkeässä osassa olevan Vinteuil'n viulusonaatin on monesti ajateltu olevan yhdistelmä
Franckin, Fauréen ja Saint-Saënsin teoksia.
Tämä on taas "Laatu-Kemppistä".
VastaaPoistaMonia eri aihealueita kytkettyinä toisiinsa ilman, että homma hajoaa käsiin.
Näennäisesti hajanaista ja poukkoilevaa mutta silti tietyn punaisen langan (jota lukija/kuulija ei välttämättä aina heti tunnista) yhdistämää koherenttia puhetta...
Tätä juttua voisi kommentoida hyvin monesta eri näkökulmasta ja teemasta käsin.
John Searlen käsitys nimenomaan tietoisuuden ontologisesta statuksesta eroaa kuitenkin esim. Dennetin, Dawkinsin ja Wilsonin vastaavasta.
Searlelle tietoisuus sosiaalis-intentionaalis-interaktiivisena konstruktiona "on todella olemassa" (redusoimaton emergentti taso - siten kyse ei itse asiassa ole antirealistisesta konstruktiivisuudesta), mutta em. naturalisteille tietoisuus sen sijaan on pelkkä epifenomeeni (seurannaisilmiö, (epäolennainen) oheisilmiö; näennäisilmiö), joka tulee "selittää" palauttamalla se perimmäiseen kemiallis-fysikaaliseen tasoonsa.
G. H. von Wrightin myöhempi näkemys tietoisuudesta on mielestäni sukua Searlelle. Wrightin mukaan tietoisuus ei ole aivoprosessi vaan "kykyä" reagoida sisäisiin ja ulkoisiin ärsykkeisiin.
Kummankaan kohdalla ei voi olla tunnistamatta ainakin epäsuoria vaikutteita Wittgensteinilta, jonka oppilaat J. L. Austin and P. F. Strawson toimivat Searlen opettajina.
Wrighthän oli suoraan Wittgenstein oppilas.
Muisti tietysti mahdollistaa tietoisuuden, mutta siihen pätee myös edellä esitetty jaottelu. Onko muisti/tietoisuus 1) naturalistinen epifenomeeni vai 2) koettujen historiallis-sosiaalisten realiteettien konstruktio.
Proustin tapauksessa romaanitaiteen ystävä varmasti preferoi jälkimmäistä.
En voikaan ymmärtää, mitä mieltä reduktiivisten naturalistien ylipäätään on harrastaa kaunokirjallisuutta - tuota "harhaista epifenomeenien maailmaa" - ikäänkuin heidän omat teoriansa voisivat totaalisti välttää epifenomenaalisuuden.
Mutta reduktionismi onkin tieteellistä "apokalyptiikkaa". Se osoittaa meille, mistä kaikki alkoi ja näin ollen myös, mihin ja miten kaikki loppuu.
Tällainen missio ei tietenkään voi olla pelkkä epifenomeeni..? Eihän?
*
Ote wikipediasta: "Searle’s approach to social construction is quite distinct and divergent from those who would suggest that there is no such thing as a mind-independent reality – that what we call reality is a social construct. Towards the end of The Construction of Social Reality Searle presents an argument for realism.
His arguments are not for the social construction of reality but rather construction of social reality.
He claims that "all of social reality has a logical structure and that structure is linguistically constituted" in a paper titled Social Reality and Linguistic Representation.
Ad Dr. Blind:
VastaaPoistaKyllä sitä "Vinteuilia" haettiin kissojen ja koirien kanssa.
Painter, joka oli syntynyt 1914, kaatoi kuppinsa viime jouluna. Luin Proust-kirjan aika tuoreeltaan ja minulla on sen toinen painos (1989). Sen ilmestyessä Proustin läheiset nostivat aikamoisen jupinan, koska tabuja vielä pidettiin.
"Vinteuilin" yhteydessä mm. konserteissa tarjotaan Proustin katkelman lähteinä César Franckin jousikvartettoa ja Faurén viulusonaattia nro 1. Debussyn preludien sanotaan olevan lähellä itse asiaa.
Proustin kuvailemasta musiikista ja Proustin romaanin musiikillisista rakenteista pidetään ympäri maailmaa jatkuvasti seminaareja ja konsertteja ja puheena olevan 1970-luvun jälkeen on noussut aika mahtava kirjallisuus tulkintoja ja lähteitä. En ole millään tavoin sen kirjallisuuden tasalla.
André Maruois'n "A la recherche de Marcel Proust", jonka Inki suomensi Otavalle 1984, on aika hyödyllinen.
Nostan Kafkan mitallipallille Dostojevskin seuraan.
VastaaPoistaKunderan mietteitä virkamies K:n olemisesta:
-ei sijaa aloitteille, kekseliäisyydelle, toiminnan vapaudelle; on vain käskyjä ja sääntöjä; ollaan tottelevaisuuden maailmassa.
-vallan hypnoottinen katse, oman syyllisyyden epätoivoinen etsintä, sivullisuus ja epäsuosioon joutumisen ahdistus, yhdenmukaisuuteen alistuminen, todellisuuden haamumaisuus ja asiakirjan maaginen todellisuus, yksityisyyden jatkuva loukkaaminen jne.
Hän siis tunsi tämän nykyisen nurmijärveläisen valtionhoitajamme?
Ad Heikki:
VastaaPoistaKyllä minäkin Kafkaa ajattelin mutta ajattelin kuin argentiinalainen erotuomari, että kun novelleissa olympiafanfaarit soitetaan joka tapauksessa Kafkalle ja Tshehoville ja... tekisi mieli sanoa... Herra paratkoon ja Jumala nähköön - Hemingwaylle, niin olisi katsottava toiset kilpailijat romaani-kisaan.
Silloin tällöin tunnen sairaalloista vetoa Balzaciin, jota en tunne kehuttavasti, ja aina tunnen suurta rakkatuta Dickensiin, jota minun on vaikea rinnastaa romaanin teorian samentamin aivoin muihin. Parhaimmillaankin Dickens juoksee samassa kisassa kuin Waltari niin menestyksekkäästi. Haluaisin luokitella sen kirjallisuuden nimellä "kertomus", jolloin alan ensimmäinen mestari olisi Rabelais.
Kun luin vanhana eli noin kymmenen vuotta sitten Copperfieldin kunnolla, olin aivan räjähtänyt.
"Kertomuksessa" sentimentaalisuus eli liikatunteellisuus ja muu sielunnipistely on hyve, kun taas sovinnaisessa romaanikäsityksessäni teksti on kuin Mauno Koiviston pikakivääri hänen itsensä kuvaamana: taito on niin suuri ja tähtäys niin tarkka, ettei uhrilla (lukijalla" ole pienintäkään mahdollisuutta edes aavistaa, mikä häneen osui ja mistä.