Yhdysvaltain korkeimman oikeuden päätös otsikkoasiassa on suuri ilo ihmiselle ja juristille.Juristina intoilen käsitteestä "legaliteetti" eli englanniksi "rule of law" eli suomeksi se pakottava sääntö, jonka mukaan etukäteen oikeusasioiksi nimetyt asiat on ratkaistava etukäteen vahvistetuin säännöin (lakien mukaisesti) etukäteen siihen tehtävään määrättyjen viranomaisten toimesta.
Yhdysvalloissa rakoilu alkoi 1916, kun joukko saksalaisia vakoilijoita teloitettiin "hallinnollisesti". Silloin vahvistettiin minun mielipiteeni (ihmisenä) mukaan auttamaton oppi. Kun ihmisten henki on vaarassa tai taistelu käynnissä, ratkaisuja tehdään tilanteen eikä perustuslain vaatimusten mukaan. Sääntöä lieventää merkittävästi sotaväen rikoslaki, jossa määrätään, kuka saa ampua kenet ja milloin.
Käsitän hyvin sen ihmis-mielipiteen, ettei ketään pitäisi ampua koskaan ja että aseista olisi kieltäydyttävä. En kuitenkaan kannata sitä mielipidettä enkä ole erikoisen halukas käymään asiasta keskustelua. Olen opettanut asiaa yliopistolla liian kauan. Tiedän että erään mielipiteen mukaan minun edustamani mielipide on ristiriitainen, kun en sallisi valtioillekaan oikeutta kuolemanrangaistuksen käyttämiseen rauhan oloissa, en vaikka kysymys olisi belgialaisista lapsenmurhaajista, ja kuitenkin hyväksyn sotatilasäännökset.
Viimeksi riitelin asiasta Singaporessa Thaimaan edustajan kanssa. Hän oli fiksu ihminen ja hyvin koulutettu. Silti hänen oli silmin nähden vaikea käsittää meidän eurooppalaisten väitettä, että valtio ei saisi surmata kansalaisiaan mielin määrin.
U.S. Supreme Courtin uusi päätös todella merkitsee kovaa potkua presidentti Bushin alavatsaan. Päätös syntyi äänin 5 - 3 eikä noudata mitään todettua poliittista jakolinjaa. Lisäksi se on helppotajuinen, vaikka onkin lähes 200-sivuinen. Presidentillä ei ole oikeutta käsitellä "terroristeiksi" leimattuja ihmisiä muilla kuin lain sallimilla keinoilla. Guantanamoon ja vastaaviin paikkoihin sijoitetuilla on oikeus oikeudenkäyntiin, ja minkään tutkijakunnan tai lautakunnan ratkaisut eivät sido.
Jutussa ei ollut kysymys vapaudenriistosta sinänsä eli Guantanamossa istuttamisesta ilman laillista tutkintaa ja oikeudenkäyntiä. Voi olla että se kysymys tulee erikseen ratkasitavaksi. Voi olla että tuohon riittää väite kansalaisia uhkaavan välittömän vaaran poistamisesta.
Joka tapauksessa tuomioistuin on nyt erittäin selvästi osoittanut kaapin paikan. Presidentti on hallinnollinen viranomainen, jolla ei ole valtaa muuttaa lakia, ei varsinkaan perustuslakia. Seuraavaksi asiassa toimii lainsäätäjä eli kongressi. Parlamentti voi tietenkin säätää lain, joka tekee korkeimman oikeuden määräyksen tyhjäksi. Lainsäätäjä on lainkäyttäjän yläpuolella.
Tulemme näkemään, vaikuttaako tämä John Paul Stevensin kirjoittama ratkaisu välillisesti kansalaisvapauksiin, kuten hyvin laajalle levinneeseen salakuunteluun ja urkintaan.
Olen iloinen. Vuoden 2001 tapaukset olivat hyvin erikoisia, mutta niiden jälkeen Yhdysvaltain hallinnon eli Bushin menettelytavat ovat nekin muuttuneet erikoisiksi. Nyt tuomioistuin, joka pystyy jopa erottamaan presidentin ja jonka nimityksen ensimmäisen vaalin sotkuisen tuloksen jälkeen se vahvisti, on paukauttanut nyrkin pöytään.
Riippumattomissa tuomareissa on juuri tämä paha piirre. He eivät välttämättä muista kunniittaa edes virkaan nimittäjän kohtuullisia toiveita vaan ratakisevat asiat sen käsityksen mukaan, joka heillä on laista ja perustuslaista.
* * *
SUMMARY
The blogger - being a longtime court-watcher and having even met Justice Stevens in person and having worked himself as a justice for a very long time gives a non-controversial reading of Handav v. Rumsfeld (U.S. Supreme Court June 29th 2006).
Giving voice to many European lawyers' worry the blogger welcomes this precedent as being in line with the constitutional tradition. Special care is taken in not commenting President Bush or his administration. The issue is, as the Supreme Court writes, rule of law.
SupremeCourt
Mielenkiintoinen juttu: olen itsekin oikeustieteellisesti täysin sivistymättömänä ja lähinnä tunnepohjalta päätynyt siihen kantaan, että rauhanaikana kuolemanrangaistusta ei voi hyväksyä, mutta sodassa ei ole ihan niin nuukaa.
VastaaPoistaYmmärtääkseni maallikkon järjelläni miksi Suomeen on perustettu Valtakunnan syyttäjänvirasto, olen kirjannut ylös HS:sta viraston esiintymisiä:
VastaaPoista1.2.06
-valitus hovioikeuteen TJ-Groupin johdon vapauttavasta tuomiosta (valtionsyyttäjä M.Illman)
2.2.06:
-ei syytettä Kone Herlinille sisäpiirikaupoista (valtionsyyttäjä P.Koponen)
-tuomio Riihimäen käräjäoikeudessa yllytyksestä rikokseen netissä; vilpillinen autokauppias muilutettu. (M.Illman)
4.3.06
-valtakunnansyyttäjän vaatimuksesta Kemin Kapernaumin paritusjutun syyttäjäksi on asetettu naiskysymyksiin erikoistunut oululainen
-M.Illman syyttäjäksi Konginkankaan onnettomuusjuttuun.
20.4.06
-valtakunnansyyttäjän vaatimuksesta Lohjan kaupunki on tuomiolla julkaistuaan jonkin päätöksen internetissä
Perusteena lienee ns. mediaseksikkyys ja internet- tapauksissa pyrkimys saada aikaan ennakkopäätös.
Mitä tekemistä sillä taas on rule of law´n kanssa?
Virastoa synnytettäessä sitä perusteltiin Ruotsin esimerkillä, vaikka riksåklagare on enemmänkin syyttäjien työn koordinoija kuin poliittinen tuomioistuin?
Ad Heikki:
VastaaPoistaKyllä niitä asioita on hyvin paljon enemmän ja uutisia lukiessa helpolla harhautuu luulemaan, että valtakunnansyyttäjä ja valtionsyyttäjä olisivat täysin sama asia.
Todellisuudesssa syyttäjälaitoksemme oli pahasti retuperällä mutta ei ole enää. Esimerkiksi syyttäjien rooli esitutkinnassa on muutettu.
Lehdistö ei ole kyennyt seuraamaan muutoksia.
Käytännön tarve on valtava. Taloudellinen ja järjestäytynyt rikollisuus ja huumerikokset eivät hoidu syleissivistyksen pohjalla, vaan vaativat erikoistuneet syyttäjät.
Toisin sanoen kiistän: mediaseksikkäiksi mainitsemasi tapaukset ovat juttuja, jotka media on valkoinut uutisten kohteiksi.
Syyttäjät ja tuomarit eivät juurikaan tule omasta aloitteestaan julkisuuteen. Ehkä se on hyvä ratkaisu.
Minusta tuomioistuinlaitos ja syytäjälaitos tarvitsisivat spokesperson-tyyppisen tiedottajan. Keskustelimme tästä hyvin pitkään Arposen komiteassa, johon kuuluin. Tuloksia emme saaneet aikaan.
Eikö juuri sodan tai konfliktin aikana, jolloin harkintakyky on vähäistä, ole syytä välttää kuolemantuomioita?
VastaaPoistaMeillähän on tästä kokemusta. Pika(istus)oikeudenkäynnit, kuten olen sitä itse kuvannut.
Toisen maailmansodan aikana omia teloitettiin ilmeisen vähän. Ne olivat aina esimerkkejä, vaikka joidenkin upseereiden kiihkosta lienee ainakin osin ollut kyse. Muuten teloitetut olivat sen hetkisiä vihollisia. Vilhollisuuksien päätyttyä nämä ovat tietysti aina mielessä. Myös siviilipalvelusmies Pekurinen tapettiin.
Miksi tätä pitäisi nimittää oikeudeksi tai peräti antaa siihen lupa?
Eli roskapuhetta.
Ad Sedis:
VastaaPoistaKerran näinkin: olet väärässä. Sekoitat kaksi asiaa, nimittäin sotaväen rikoslain tai sotaväen järjestyssäännön nojalla toimivan tuomioistuimen, joita suomeksi on nimitetty joko sota- tai kenttäoikeuksiksi, ja toisaalta vanhan sotaväen rikoslain eräissä tilanteissa salliman oikeuden aseen käyttöön eli tappamiseen.
Olen väitöskirjassani 1990 selostanut aika yksityiskohtaisesti jatkosodan loppuvaiheen teloituksia, joissa logiikka meni juuri toisin päin kuin Sinä esität. Tilanne oli jälleen riistäytymässä käsistä eli hullut majurit ammuskelivat omia. Tilanne saatiin hallintaan säätämällä laki ja lähettämällä Paavo Kekomäki divisioonin sanomaan, että nyt ette sitten ammukaan ketään, koska päämajan asettamat, eduskunnan vastikään perustamat tuomioistuimet huolehtivat asiasta. - Käytännössä ketään ei enää ammuttu ja tuomioistuinlöaitos toteutti keskeisen tehtävänsä viivytelemällä.
Siin välissä oli mm. sotamies Hytin tapaus.
Jatkosodan alun alle kymmenen teloitusta olivat muun muassa Paavo Talvelan hulluutta. Myöhempi hovioikeudenpresidentti Paavo Alkio on kuvannut muistelmateoksessaan aika mieleenpainuvasti, miten vaikea jääkäriupseerien oli ymmärtää sotatuomarin tehtävää. Alkio joutui kantamaan mm. Kylmä-Kalle Heiskasen omien käsin ulos oikeussalista.
Pekurisen tapaus on mielestäni samanlaista yksityisyritteliäisyyttä, samoin kuin talvisodan aikainen kapteeni Kartanon kurikomppania. Erno Paasilinnalla oli dramaattisuuden taitoa. Mielestän Pekurista parempi tapaus olisi ollut kirjailija Paul von Martensin isän Arvidin tapaus - tämä pappismies oli todella hyvin vähällä joutua ammutuksi talvisodan aikana.
Väitän vielä, että sekoitat asioita siinäkin, että esität yhteenvedon. Mielestäni omian ja vihollisten ampumista ei saa mahtumaan yhteen lauseeseen.
Suomessa 1941-1944 teloitetuista, jotka Jukka Lindstedt on ansiokkaasti tutkinut, suurin osa oli kuitenkin aivan oikeasti sabotöörejä, jotka yllätettiin suomalaisissa sotilasvaatteissa esimerkiksi miinoittamasta Kymijoen siltoja.
Omien teloittamisesta olen joskus luennolla käyttänyt esimerkkinä tätä lääkäriä, jotka jätti joukkosidontapaikkansa ja joka tavoitettiin sitten kuukauden kuluttua kotoaan turvallisesta Suomesta. Jsp tuhoutui kokonaisuudessaan. Lääkäri joutui kenttäoiketueen ja ammuttiin.
On tietysti juridiikan kannalta tärkeää, että erotetaan omat ja viholliset. Historian kannalta ja senkin kannalta, että tiedämme nyt enemmän kuin aikalaiset, ei välttämättä ole.
VastaaPoistaTeloitettavana on ihmisiä. Sitä on syytä vastustaa.
Se minkä säännöksen nojalla tämä tapahtuu, on akateeminen ja historiallinen kysymys. Näitä kahta asiaa ei kannata sekoittaa.
Sitä paitsi minusta tuntuu, että puhuttaessa kuolemantuomioista Sinä panet painon sanalle Tuomio. Minä puhun Kuolemasta. Mukava jos Tuomiot onnistuvat joskus estämään Kuoleman.
On tietysti paha esittää blogikommentaaria aiheesta, joka on toisen väitöskirjan aihe. Mutta sanottakoon se, että viittasin pikaistusoikeudenkäynneillä 1918 tapahtumiin.
Itse kysymykseenhän et vastannut, vaikka olihan siinä retoriikkaa siinä kysymysmerkissä.
Ad Sedis:
VastaaPoistaKiitos oikaisusta.
Puhumme sittenkin samasta asiasta.
Tuomio ja kuolema liittyvät yhteen siten että joissakin tilanteissa, esim. Suomessa 1939-1944 syyttäjän vaatimus kuolemasta rangaistuksena hylättiin.
Neuvostoliitossa näin ei tiettävästi koskaan tapahtunut.
Rule of law - joko ammutaan tai sitten ei; ammuttavaksi aiotulla on mahdollisuus urputtaa.
Käsitin viittauksesi väärin. Vuoden 1918 kenttäoikeuksissa ei ollut mitään puolustamista, ne olivat iljettävästi oikeudenkäyntiä jäljitteleviä väkivallantekoja. Valtiorikosoikeudet samana vuonna olivat suuri häpeä ja "laillisuuden haaksirkko", kuten Jukka Kekkonen kirjoitti. Tosin haluaisin itse tietää, minkä laillisuuden.
1918 nimittäin säädettiin amnestialaki valkoisten tihutöille. Jos joku isäntä oli huvikseen tappanut renkinsä Posiolla, edes tutkintaa ei saanut aloittaa, kunhan isäntä muisti jupista jotain isänmaan puolustamisesta.
Jopa sydämettömyydestään kuuluisa korkeimman oikeuden presidentti Pehkonen piti tilannetta kauheana (hän istui valtiorikosylioikeudessa).
Ihannoimani Martti Miettinen on kirjoittanut etevän artikkelin 1918 touhusta erääseen juhlakirjaan, muistaakseni Curt Olssonin.
Olen selaillut 1918 asiakirjoja. Äidinisääni koskeneessa "todisteessa" suojeluskunta kirjoitti:"Kiivaanlainen mies. Ehdoitetaan ammuttavaksi."
Ei kuitenkaan ammuttu. Kuoli kirkkovaltuuston jäsenenä 1984.
Ehkä Kemppisen kannattaa alkaa luetella ne henkilöt, joita hän EI juridiikan alalta tunne.
VastaaPoistaSe saattaa tekstin lukemisen kannalta olla helpompaa sekä maallikkolukijoille että kirkkovaltuuston jäsenille - jopa vainajille...