Keksin mitä vikaa on kirjallisuusarvosteluissa, sellaisissa kuin Helsingin Sanomien julkaisemat ja sellaisissa joita olen itse julkaissut muun muassa Helsingin Sanomissa.Ajatus lähti liikkeelle blogin kommentoijan ystävällisestä heitosta, että Kemppinen kirjoittaa äärimmäisen hajanaisesti. Olin kovin hyvilläni. Siihen juuri pyrin. En halua esittää perusteltuja kantoja enkä halua vakuuttaa lukijoita. En halua markkinoida itseäni.
Jos ystäväni kirjankustantajat haluaisivat käyttää minua konsulttina, olisin sillä tavalla hyödyllinen asiantuntija ja analyytikko, että neuvojani voisi varoa noudattamasta. Laskelmieni mukaan olen tilastollisesti merkittävän usein väärässä. Kun olin nuorempana nykyistäkin taipuvampi itsesääliin, minulla oli Mercantile-mappi, jonka nimi oli "Virheitä, erehdyksiä ja laiminlyöntejä". Se kävi nopeasti ahtaaksi.
Kirjallisuusarvostelut taipuvat puoliväkisin tuomioiksi. Kun arvostelu on julkaistu, se on lopullinen, eikä valitusoikeutta ole. Arvostelija ehkä muuttaa mielensä myöhemmin, mutta sitä ei kukaan muista. Maailma ehkä muuttaa mielensä, mutta kukaan ei ota sitä huomuioon lukiessaan menneisyyden arvostelua.
Pekka Tarkka sanoi joskus, että hänen muinainen työtoverinsa Toini Havu oli taitava lukija. Havu muistetaan vain Tuntemattoman sotilaan teilaamisesta, jossa saattoi olla takana täysin ymmärrettäviä erehdyksiä.
Havujen isä ja setä (Falck) joutuivat kiihtyneen väkijoukon mukiloimiksi Turun kadulla äänestettyään hovioikeuden jäseninä prokuraattori Soisalon-Soinisen murhaajalle Hohentalille kuolemantuomiota.
Polilla kerran, joitakin vuosia sitten, kaksi herraa esittäytyi: "Soisalon-Soininen" - "Hohenthal". Hiljaisuus. - Eljas S.-S. on erittäin merkittävä algoritmien tuntija ja hyvä ystäväni. TKK:n professori, herrasmies ja aatelismies - ainutlaatuinen yhdistelmä.
Hyvät arvostelut ovat hajanaisia, sellaisia niin kuin TKK:n professorien diplomitöistä ja väitöskirjoista esittämät. Oikea kritiikki esitetään kahden kesken: siirrä viimeinen luku ensimmäiseksi, ensimmäinen viimeiseksi ja jätä välillä oleva pois. Valekritiikki laaditaan lausunnoksi, jolla petkutetaan tieteellisen neuvoston jäseniä. Kirjallinen tyylilaji vertautuu lähinnä apurahahakemukseen. Sanojen kilahtelulla peitetään sisällön puuttuminen.
Arvostelun sijasta siis havaintoja lukemisen varrelta. Waltarin Isästä poikaan, joka on nyt puolessa välissä. Jos kirjoittaja olisi puhuteltavissa, lukemisen tässä vaiheessa kehottaisin Waltaria vakavasti vaihtamaan alaa. Kauhuromantiikka on myöhäsyntyistä Saksan novellistiikkaa, kirjallinen muoto Ranskan huonommasta romaanikirjallisuudesta tuttua, ajatusmaailma ja osa aatteista Järnefeltin heikommista romaaneista pintapuolisesti omaksuttuaja ympäristön eli kasvavan Helsingin kuvaukset surkean mitäänsanomattomia.
Romaani ilmestyi 1933-1935 kolmena niteenä, ja tämä versio on tekijän 800 sivuun lyhentämä, vuodelta 1942. Teoksen kelvottomuutta näyttää todistavan se, että kaksi ensimmäistä osaa saivat valtionpalkinnon.
Arvaan että toinen osa, isän tarina, kääntyy kolmanneksi osaksi, joka on sitten Mikan tarina.
Suvussa näyttää olleen tapana käsittää seksi synniksi, myös avioliitossa harjoitettuna.
Otsikko on tapaus Portinhoikan läheltä sellaisena kuin oikeusneuvos Martti Miettinen sen kertoi. Hän oli tuomari-ihanteeni, väitöskirjani opastaja ja suuren henkilökohtaisen ihailuni kohde.
He - Ahon rykmentti - olivat marssimassa käskettyihin asemiin Kärstilänvuorelle. Juhannuksena 1944 oli ollut melkein pakkasta. Paikka oli kertojalle piinallisen tuttu, koska viipurilaisena hän oli leikkinyt lapsuutensa intiaanileikit Kärstilän- ja Leitimonjärvien seudulla.
Yliveden kylässä hän komensi tupakkatauon, vaikka jatkuva keskitysten ja maataistelukoneiden väistely ei olisi sellaista edellyttänyt. Täysosuman saaneen talon runsaalta vaikuttava kirjahylly oli näet levinnyut pihalle, ja nuoren luutnantin antikvariaattivaistot heräsivät. Hän juoksi ja otti umpimähkään käteensä kirjan. Mika Waltari: Ei koskaan huomispäivää.
Huomenna panssarit tulivat Talissa joesta yli ja rintama notkahti Portinhoikkaan. Suomalaisia kaatui 751, joka oli suurin yksittäinen päivämenetys Valkeasaaren 10.6. jälkeen (802). Kertoja haavoittui mutta toipui.
(Suomen suurin surunpäivä oli talvisodan 6.3. - 817 kaatunutta - ja oikea luku on kaksinkertainen, kun laskee mukaan tuona päivänä haavoittuneet ja myöhemmin haavoihinsa kuolleet.)
Tässä asiassa Waltarin nuoruus siis näkyy - hänen kertomuksensa on temaattinen ja johdonmukainen. Elämä ei ole. Tämän hän oppi sotien aikana ja ymmärsi samalla, ettei hänestä ollut sankariksi. - Miksi kukaan ei ole huomannut että Mikael Hakim on Mika-el Waltarin omakuva? "El" esiintyy Jumalaa tai jumalaa tarkoittavana luoteis-seemiläisten kielten sanana ainakin Ebla-kulttuurissa 2 300 e.Kr.s.
Kommentoin hajanaisesti, joten vain totean Isaskar Keturin sanoneen, että vimpoja saa Kärstilänjärvestä.
VastaaPoistaKiitos innostuksen herättämisestä. Aion ruveta lukemaan Waltaria. Luin liian nuorena enkä pitänyt; nyt 60-vuotiaana taitaa olla oikea hetki.
VastaaPoistaOlen itse tärvellyt kirjoja arvostelemalla niitä "Aikakone"-lehdessä. Nyt olen tehnyt samaa blogimuodossa nimellä "Luetut 2006". En tiedä, saavatko lukijat mitään irti, mutta minusta on mukavaa tuoda mielipiteeni esiin. Kiitos korkeammille voimille Internetistä.
Olkoon tämä nyt jonkilainen, positiivinen tarkennus hieman hutaistuun kommenttiini.
VastaaPoista"Hajanaisuus" tulkitaan yleensä vain negatiiviseksi asiaksi (mitä en suoranaisesti tarkoittanut ja siksi lainausmerkit), mutta ajatellaanpa nyt esimerkin vuoksi vaikka Nietzschen tapaa kirjoittaa.
Mitä muuta se on kuin yksittäisten perspektiivien käyttöä ja varsin hajanaista - pirstoutunutta - ainakin muodoltaan.
Toki Nietzschen tekstien kokonaisuudesta löytyy koherenssia, ja tyyli on useinkin retorisesti vaikuttavaa, mutta tuo koherenssi totisesti täytyy etsiä ja löytää - ei sitä tarjota muodossa, jota voi syödä kuin maukasta jugurttia.
Nietzsche itse kirjoitti "Moraalin alkuperästä" esipuheessa, että häntä pitää oppia lukemaan ja se vaatii - märehtimistä.
*
Edellä esitettyyn viitaten "hajanaisuus" voidaankin ymmärtää kirjoittamisen ja ajattelun perustavaksi strategiaksi sekä luontaisen (yksilöllisen) että opitun (metodisen, konstruoidun) kirjoitustavan yhdistelmäksi.
Ehkä Kemppinen voi hyväksyä tällaisen luonnehdinnan.
Rupattelevat irralliset heitot tietysti sopivat erinomaisesti blogin "lajityypiksi", mutta aina joskus lukija kaipaa myös tuota - Nietzscheltäkin löytyvää kokonaisuuden koherenssia.
Kemppiseltäkin koherenssia löytyy. Kunhan osaa etsiä...
*
Itse olen lukenut jotakuinkin kaikki tämän blogin jutut yli puolen vuoden ajalta, eli ei "hajanaisuus" ole lukuintoani mitenkään vähentänyt.
Monesti naureskelen ääneen joitain Kemppisen mainoita sanakoukkuja - olkoot "hajanaisia" eli ei.
Lopuksi yritän puoliväkisin ja kieli poskessa määritellä "hajanaista" tyyliä.
1)Kontekstistaan riippumaton kirjoitustapa.
2)Kontekstia etsivä kirjoitustapa.
3)Kontekstia tarkkaileva kirjoitustapa. Jne.
Olen lukenut Mika Waltarilta (vasta 35 vuotiaana) vain yhden teoksen, ja se on tietysti "Sinuhe".
VastaaPoistaPäätin viimeinkin lukea ko. kirjan, jotta voisin kritisoida Waltaria myös omakohtaisen kokemuksen kautta - ei ainoastaan erään vahvan nuoruuden vaikuttajan mielipiteisiin nojautuen.
*
Tämä henkilö (J.J) edusti jonkinlaista kristillisen ja eksistentialistisen ajattelun sekoitusta sekä modernistisen runouden snobbailevaa elitismiä - kotimaisen kaanonin ohella.
J.J oli aikoinaan Saarikosken nuoruuden ystävä.
Hänet mainitaan kyllä sekä Hosiaisluoman että Tarkan elämäkerroissa.
Enempää kyseistä henkilöä ei kannata mainostaa.
Papiksi hän oli "mahdoton yhtälö" - alkoholisoitunut, homoseksuaali, depressiivinen ja jopa aggressiivinen nihilisti.
Hän oli täynnä "henkeä", jonka luonne kumpusi pikemminkin fasismista kuin lähimmäisenrakkaudesta.
Waltarin tämä "asiantuntija" (loistava "tyhjänpuhujaretorikko") luokitteli vanhoilliseksi.
En nyt muista, mitä termiä J.J. itse käytti Waltaria arvostellessaan.
*
Lopulta siis päätin lukea Sinuhen, ja eniten minua yllätti se, että aivan vilpittömästi pidin kirjasta.
Se oli hyvä - jännite kesti loppuun asti.
Tarina oli monella tavalla kiinnostava ja viihdyttävä - myös syvällinen.
Waltarilla oli kuin olikin "oma ääni" ja "oma maailmakatsomus".
Valitettavasti vain - useista päätöksistä huolimatta, en ole sen jälkeen Waltaria lukenut - osittain ehkä johtuen romaanien massiivisista sivumääristä.
(Tämä lienee kuitenkin tyypillinen tekosyy. Laiskuutta se on - ei mitään muuta).
Eniten ovat kiinnostaneet - myös tällä hetkellä - nämä Kemppisenkin käsittelemät "Mikaelit" ja ylipäätään Waltarin muut historialliset romaanit.
Ad omn.
VastaaPoistaMinusta on outoa, että "kirja luetaan". Jotkut niteet (Tshehov) olen lukenut ainakin kymmenen kertaa, ja ne ovat aina erilaisia.
Joskus arvelen, että Shakespearea ja Dostojevskia ei ehkä edes pitäisi lukea kovin nuorena. - Eikä Waltaria.
Sellainen ihminen ymmärtää maailmaa kovin toisin, joka ei ole toistuvasti uinut omassa oksennuksessaan. Tarkoitan siis ihminen, joka ei ole perin juurin pettynyt itseensä, enkä nyt todellakaan puhu maailmantuskasta.
Kysyin joskus (vahingossa, onnekkaasti) syvästi suisidaaliselta ystävältä, että minkä vuoksi hän kuvittelee, että maailman pitäisi kohdella juuri häntä hyvin. Onhan tämä paikka siten sommiteltu, ettei taatusti tule takaisin ikävä.
Ja sitten on tämä hidasälyisyytemme: tuokion tunnistaa siitä, että nyt se meni ohi. Koetan itse muistaa erään aamuhetken kevätkesällä 1987, kun kello oli puoli viisi, istuin kivellä ja uskokaa tai älkää, siellä oli metsä ja metsässä puita! Linnut rähisivät, mutta silti kuuli laineiden äänen kaislikoissa.
Hyvä kirja ELETÄÄN (kerta toisensa jälkeen - ainakin ajatuksissa ja tiedostamattomasti omassa elämässä).
VastaaPoistaSen sijaan kirja, "joka ei satuta omaa sielua" - joka "vain" luetaan, vaikka se olisi miten taitavasti rakennettu ja/tai tyylitelty - sehän on pelkästään "urheilusuoritus eikä mikään tragedianäytelmä!"