Isät

Luin Hannu Mäkelän kirjan "Isä". Olin vasta taannoin mieltynyt Antti Tuuriin. Aivan saman sukupolven miehet, joilla on osittain sama kokemustausta eivät oikein iske.

Voi olla kateuttakin. Tunnen molemmat miehet, tai oikeastaan olen tuntenut. Päivää kuitenkin sanotaan, jos vastaan tullaan. Yleensä ei tulla.

Tuurissa miellyin siihen, että Amerikka-kirjoissaan hän on aidosti kiinnostunut ihmisistä ja luo kuvia, malleja, selityksiä ja rakenteita. Romaanit ovat hauskojakin. Siirtolaisuudesta Tuuri on tavoittanut jotain, mitä siirtolaistutkimus on vain aavistellut.

Asettaudun tähänkin asiaan tuomariksi, koska eräät Tuurin henkilöt - huijarit - ovat kauhavalaisia luokkatovereitani, samoin kuin Tuuri itse kansakoulusta, joten väittäisin tietäväni jotain asianomaisten mielenlaadusta.

Mäkelä ei oikeastaan yllättänyt. Hän on erinomainen kirjailija, mutta sekä hänen proosassaan että runoteoksissa on usein sama ongelma. Niitä ei tahdo jaksaa lukea loppuun. Tämän "Isän" lukee. On se erikoinen tarina ja herättää kysymyksiä.

Yksi syy voi olla Mäkelän vallitseva vesikeli. Teksti hidastelee, takertuu kiinni ilman aikojaan. Yksi syy voi olla huumorittomuus eli se suuri totisuus, jolla kertoja-kirjoittaja suhtautuu itseensä. Toinen syy voi olla tässä kirjassa korostuva täydellinen haluttomuus asettua kenenkään toisen ihmisen asemaan.

Hiukan toisenlaisessa kirjallisuudessa ja musiikissa ongelma on päinvastainen. Kun menee mukaan, ei tahdo päästä millään irti. Pitäisi mennä nukkumaan tai töihin tai syömään, mutta jatkuvasti kääntää sivua, koska mielessä polttaa: kuis sitten. Mitä seuraavaksi tulee? Nuoremmista Jari Tervo ja Juha Seppälä ovat sellaisia. Molempien maneerit luulee tietävänsä, mutta ei tiedäkään, vaan yllättyy.

Tarinankertoja on kuin itämainen kerjäläinen, joka juoksee koura pitkällä tahtoen rahaa tarinastaan niin että kuulija tulee hidastaneeksi askeleitaan ja kaivaa ennen pitkää esiin dirhemin tai kaksi. Tai julmemmassa muodossa Sheheradzade, joka pelasti kaulansa kirveeltä tuhat ja yksi yötä sepittämällä sulttaanille satuja.

Teatterissa parhaat komeljanttarit ovat aina tienneet, että tilaisuus vangita yleisön mielenkiinto kestää korkeintaan kolmekymmentä sekuntia. Sen ajan katsojat malttavat olla mässyttämättä kinkkuvoileipiään ja särpimättä olutta. (Hienostunut käyttäytyminen, johon omat eväät eivät kuulu, on teatterissa ja oopperassa uusi asia ja luultavasti erehdys. Mennäänhän urheilukilpailuihinkin oluen ja makkaran takia.)

Nyt voimaan tullut puhetaidon opetus (Juhana Torkki, Puhevalta) todistaa juuri samaa: kuulijat on "otettava" heti tai ei ollenkaan.

Mielenkiintoa on myös pidettävä yllä koiruuksilla ja koiranpommeilla. Hyvä kirjoittaja on halpamainen olento, joka on valmis myymään vaikka tätinsä. Mäkelä ei myy isäänsä.

On kertojalla oikeus pitää oma näkökulmansa, mutta Mäkelä kuvailee vanhempiensa taustoja. Sitten hän kuitenkin yllättäen jättää huomiotta esimerkiksi sodan, johon "Isä" näyttäisi osallistuneen, luultavasti aliupseerina.

Isä nosti kytkintä ikänsä vuoksi kotiutettuna Jatkosodan aikana ja jätti opettaja-vaimonsa ja kolme lasta puille paljaille.

Kirjassa pyöritellään useasti kysymystä eläkeapumaksuista, jotka olivat surkean pieniä. Ehkä Mäkelä ei ole huomannut, että avioliittolaki muuttui merkittävästi 1948. Isän outo, idioottimaiselta tuntuvat ilmoitus, että hän lopettaa raastuvanoikeuden tuomitsemien elatusten maksamisen 1947, oli luultavasti hyvä harhautus. Poika ei ole vieläkään huomannut, että äiti olisi voinut hakea maksuihin korotusta, ja luultavasti onnistunut.

Tämä "Isä" on yllättävä. Kirjoittaja siis kertoo omasta vanhasta isästään, joka oli helsinkiläinen kansakoulunopettaja ja ilmeisesti kammottava ihminen ja päästään vialla. Lukija alkaa silti jossain vaiheessa ihmetellä, että ei kai kirjoittaja ole vakavissaan. Edelleen lukiessa totuus paljastuu. Kyllä hän on. Kaikki kunnian kukkulat tavoittanut kirjailija kitisee höperön, lopulta yli satavuotiaaksi eläneen isänsä osoittamaa ylenkatsetta, arvostuksen puutetta, omahyväisyyttä. Täytettyään itse 60 kirjoittaja alkaa nyt osoittaa miehistymisen merkkejä.

Taustalla häämöttää kuitenkin Haavikon "Yritys omaksikuvaksi", kirjallisesti lahjakkaan mammanpojan kuvaus ajasta, jota ei koskaan tullut. Kaupunginosa oli sama. Koulukin.

Erikoinen paikka tuo Kallio. Jo mainittujen lisäksi sieltä ovat lähtöisin Alpo Ruuth, Pirkko Saisio, Anu Kaipainen, Seppo, Lassi ja Yki Nummi, Warikset, Tarkat... Lista on luultavasti vaikka kuinka pitkä. En tiedä.

Se että isä on kauhea ihminen ei ole ihmissuhteissa uutinen. Isien ja poikien kilpailu on usein veristä. Myös ruumiita tulee, vaikka kirves ja puukko eivät suoranaisesti heiluisikaan. Porvariston aikakauden suuri tarina on Freudin oivallus isästä, jonka saisi tappaa, ja äidistä, joka on pojalle niin läheinen, ettei siihen väliin tahdo mahtua muita naisia.

Sekään ei ole uutinen, että suuret romaanit on silmiinpistävän usein kirjoitettu omista vanhemmista ja heidän aikakaudestaan. Jokainen romaani on tavallaan "Vanhempieni romaani", jonka kuluessa kirjoittaja tyyntyy siihen oivallukseen, että asioilla on syynsä, jotka ovat usein pysyneet kovin kätkettyinä. Kukin yrittää vuorollan vaivaisten voimiensa mukaan.

Järnefeltin "Vanhempieni romaani" on taitava väärennys, jossa kenraali-isälle tehdään hirvittävää vääryyttä kauan tämän kuoleman jälkeen. Äiti-Järnefelt oli erikoinen pakkaus. Joidenkin lähteiden mukaan hän oli valmis menemään niin sanoakseni hyvin pitkälle poikiensa ystävien kanssa, etenkin Juhani Ahon. Eikä aatelismies ja juristi Arvid, joka lähti kesken käräjien sepän oppiin, ollut hänkään aivan täysijauhoinen - mutta erinomaisen hyvä kirjailija.

Tarkemmin sanoen tämä on romantiikan aikakauden romaanien teema, "Isät ja pojat" tai "Karamazovin veljekset". Karamazovissa keskeinen teema on, miten äijästä päästäisiin eroon, ja sen jälkeen, kuka veljeksistä sen teki vai oliko asialla kenties äpäräpoika.

Lukijana lasken Mäkelän kirjan kädestäni päätäni pudistellen. Olisi pistänyt äijää kunnolla kuonoon. Niin teki isätkin ennen eli toisin sanoen siitä alkaa elämä sekä kirjoissa että maailmassa. Kun juoppo tai muutoin hullu isä hönkäisee taas kerran kimppuun, hänelle osoitetaan, että nyt valta on vaihtunut.

Huckleberry Finn eksytti isänsä, käveli tämän yli, pyyhki jalkansa villapaitaan mennessään, eikä taakseen katsonut. Se on tarinan alku, ei loppu.

En kirjoita tätä kirjallisuuskritiikkinä. Osoitan vain sormella kuvan ikäpyramidia, joka on kytevän ruutitynnyrin muotoinen. Meillä on liian paljon isiä. Voi olla, että yksi harvoin havaittu kulttuurin muutoksen aiheuttaja on isät, jotka eläkkeeltä käsin huutelevat niitä näitä, ja toiset hullut kuuntelevat.

Kysyin nuorimmalta veljeltäni, miten hänestä on tullut noinkin onnitunut ihminen. Hän sanoi ihmetelleensä sitä itsekin. Päädyimme siihen, että vanhimman ja nuorimman pojan asema on erilainen. Vanhin poika joutuu tavalla tai toisella repimään itselleen paikan isänsä rinnalla tai sijalla, mutta nuorimman kohdalla kaikki ovat jo kyllästyneitä ja pitävät plussana pientäkin pärjäämistä.

Selitys on ontuva. Tässä käsitellyt kirjailijat Mäkelä ja Haavikko ovat kummatkin nuorempia poikia.