Tekniikkakammo

Monet kehuskelevat, miten he eivät osaa käyttää tietokonetta tai kännykkää tai jotain. Useat tuntuvat ajattelevan, että tekniikka kuuluu muille, ei heille.


Tuli mieleen kun löysin teoksen, joka kelpaisi Vuoden Tiedekirjaksi - "Aaltopahvista ötökkään - joka kodin selviytymisopas". Se ei ole tee se itse -oppia, vaan asioita, jotka on pakko tehdä, vaikka ei osaisikaan. Esimerkiksi pariston vaihtaminen palohälyttimeen. Yhdeksän voltin paristo menee näppärästi paikalleen myös väärin päin eikä siis toimi. Sinänsä karmea huti viranomaisilta.

Ne ihmiset, jotka kehuvat, etteivät käytä sähköpostia, eivät kuitenkaan pidä esimerkillisenä, jos eivät osaa nuolla postimerkkiä eivätkä tiedä, että kirjeet pudotetaan postilaatikkoon. Se ei ole ihme, että kaikki eivät tiedä haja-asutusalueiden sääntöä. - Meilläkin postin jakaja ottaa laatikosta myös lähetettävän postin, kunhan laatikkoon on pantu klipsu merkiksi. Oivallista palvelua.

Teknofobiset eivät komeile sillä, että eivät vaihda alushousuja, kampaa tukkaansa tai harjaa hampaitaan.

En ole päässyt selville tämän asenteen taustoista. Jotenkin vain on hienoa olla taitamaton. Ehkä se on menneisyyden yhteiskuntaa, jossa aatelismies ei alentanut käyttämään muita työkaluja kuin veistä ja haarukkaa. Ehkä käsillä tekeminen on epäilyttävää.

"Nörttejä" naurettiin aikansa. Nyt nörttejä ei enää ole. Ei se ollutkaan mikään uusi, teknillisissä korkeakouluissa ja ammattikorkeakouluissa pesinyt biologinen laji.

Mutta tekninen osaavuus on kyllä valitettavasti synnynnäinen ominaisuus, vähän niin kuin urheilullisuus tai poikkeuksellinen musikaalisuus.

Minulla on sellainenkin veli, joka selvitti ennen vanhaan muodissa olleet vangin lukot ja pirunnyrkit jo pikkupoikana. Hänellä oli sellainen geometrinen mielikuvitus, että hän tiesi heti, miten arvoitus aukeaa. Naapurissa asui kerran poika, joka ei ollut mikään mallikansalainen. Muistaakseni hänellä oli peruskoulukin koville. Seudun toiset pojat toivat hänelle purkamiaan mopon tai kevarin kaasuttimia paperipussissa. Tämä poika katseli osia hetken ja kokosi ne tuosta vain. Kuulemma häneltä onnistui vaistonvaraisesti jopa auton kaksikurkkuisen Weberin purkaminen ja kasaaminen.

Olen näissä asioissa aika huono. Syy on tavanomainen. Enoni ovat erittäin hyviä ja isoisä oli vallan "ernomanen" käden taidoissa. Siinä käy niin kuin käsityön opettajan tyttärille usein. Aikuinen ei jaksa katsella sitä takkuamista ja sanoo: "Eihän tuosta mitään tule. Anna tänne."

Savossa asuu ystäväni kirvesmies Arvo Seppänen, joka suhteessa kunnollinen ja nuhteeton mies ja es'merkin ihminen. Hän rakensi kesämökkini 1984. Otin itse listoittaakseni lasikäytävän. Tein sitä työtä hartaasti. Mitat, kynällä merkit ja sitten jigin ääreen sahaamaan, yleensä ensin väärin päin. Messinkinaulat olivat lähes ylivoimaisia lyödä.

Arvo pistäytyi muilla asioilla ja katseli touhuani. Hienotunteisesti hän kysyi, saisiko vähän auttaa. Olin arvioinut, että minulla olisi listoittamisessa viikon työ. Hän käytti siihen viisitoista minuuttia. Sahasi kädessä, mittaamatta ja silmämääräisesti. Napsutteli naulat lautoihin kuin sihteeri kirjituskonetta. Lähtiessään pyyhkäisi listoihin lakankin.

Sama mies oli tehnyt mökkini kahdeksantuumaisiin hirsiin lohenpyrstösalvokset. Sellaiseen ei ole kuin yksi keino: kirveellä ja kerralla oikein. Lopputulos on mielestäni Olavinlinnan ja Rauhalinnan jälkeen Savon johtavia nähtävyyksiä.