OTHELLO JA URHEILU

OTHELLO JA URHEILUTOIMITTAJA
Frans G. Bengtsson (1929); suom. Jukka Kemppinen


Erään chicagolaisen lehden vakinainen teatteriarvostelija estyi kerran odottamatta hoitamasta tehtäviään, kun joku otti ja ampui häntä, ja nuori jalkapalloon erikoistunut urheilutoimittaja, jota kummempaa toimituksessa ei, asian kiireellisen luonteen huomioon ottaen ollut käytettävissä, lähetettiin viipymättä ensi-iltaan tehtävänään laatia kahden palstan arvostelu Othellosta.

Nuorukainen ei ollut millään tavoin valmistautunut tehtävään, joka hänelle lankesi näin odottamatta. Hän ei ollut koskaan kuullut puhuttavan Othellosta, hän ei tuntenut teatteria (paitsi sikäli kuin sillä tarkoitetaan kauniita tyttöjä, jotka rivissä sätkyttelevät kovasti sääriään), eikä hän tiennyt kirjallisuudesta mitään. Hän kirjoitti jalkapallosta, koska se kiinnosti häntä, eikä häneltä toimittajana liiennyt aikaa perehtyä muihin aloihin. Hän tajusi, että hänen olisi pitänyt pystyä muodostamaan näyteltävästä kappaleesta jonkinlainen mielikuva, samoin pelin säännöistä, näyttelijöistä, ja samoin erikoisesta kielestä, jota tällaisissa artikkeleissa epäilemättä käytettiin, mutta valmistautumisajan puuttuessa hän ei hallinnut tilannetta eikä kyennyt opettelemaan ammattimiehen ääntä. Eikä sillä hyvä,  että hän ei tiennyt mitään, kun hän ei kyennyt myöskään  uskottelemaan olevansa asiasta perillä. Jouduttuaan näin ikävään välikäteen hän päätyi ainoaan tarjolla olevaan vaihtoehtoon: hänen oli kerrottava näytelmästä ja sen herättämistä vaikutelmista vilpittömästi.

Hän kiinnostui alusta alkaen kovasti näkemästään, ja kaksipalstainen juttu virtasi notkeasti hänen kynästään. Juttunsa alussa hän teki kunniaa  ampumistapauksen uhriksi joutuneelle arvostelijalle ja valitti sitä, ettei mitenkään kyennyt täyttämään hänen paikkaansa, mutta sen jälkeen hän ryhtyi kuvaamaan kappaletta, jonka tapahtumapaikkana oli Venetsia, puvuista päätellen suhteellisen kauan sitten, sekä Kypros, joka tuntui olevan lähistöllä sijaitseva saari. Päähenkilö oli neekeri: siinäpä omalaatuinen idea, joka osoittautui kuitenkin onnistuneeksi sitten kun katsojan ensihämmästys oli ehtinyt asettua, sillä tämä oli poikkeuksellisen kunnollinen neekeri, voimakas ja kaiken kaikkiaan huomion arvoinen henkilö, hyvä suustaan ja mies paikallaan joukkueen johdossa. Hän oli onnistunut pääsemään kenraaliksi, mikä siis näytti olevan mahdollista Venetsiassa, vaikka vastaavaa olisi vaikea kuvitella Yhdysvalloissa. Hän oli kunnostautunut siinä määrin, että pääsi naimisiin valkoisen naisen kanssa, kuten Jack Johnson voitettuaan Jeffriesin Renossa Nevadassa vuonna 1910. Mutta kuten tunnettua, seka-avioliitoissa ei yleensä käy hyvin, ja tässäkin tapauksessa lopputulos osoittautui ajan oloon huonoksi, mikä ei johtunut niinkään pariskunnasta itsestään kuin onnettomista olosuhteista, ja sepä olikin tarina, jota seuratessa nenäliina oli tarpeen - sekä erityisesti erään Jagon hämäristä hankkeista. Mainittu Jago oli ymmärrettävästi kiukuissaan siitä, että joutui olemaan neekerin apulaisena, ja hän oli muutenkin hankala tapaus, joka pelimiehenä muistutti luonteeltaan Jack Locastroa tai Herman Mudgetia ja oli olemukseltaan elegantti ja puoleensa vetävä, jossain määrin samanlainen kuin Mr Hymie Weiss, tunnettu gangsteripomo, joka ystävättärineen seurasi esitystä permannolla.
Näytelmän henkilöt puhuivat runonsäkein ja käyttivät paljon omituisia sanoja, ja kun Othello pääsi vauhtiin merivirtoineen ja marmoritaivaineen ja turkkilaisine turbaaneineen tai Jago mutisi pahanilkisesti unikoista ja siirapista ja itämaisista mausteista, ajatuksen kulkua ei ollut aina helppo seurata. Mutta suurimmalta osalta ja vähän väliä teksti oli omiaan liikuttamaan katsojaa syvästi.  Kun Othello kutsui avukseen kaikkia perkeleitä suruissaan siitä. että oli kiirehtinyt ennen aikojaan onnettoman vaimonsa luokse, tämä oli niin huomattava kielellinen suoritus, ettei arvostelija ollut omalta osaltaan koskaan kuullut sen veroista edes jalkapallo-ottelun yleisön joukosta eikä muuallakaan. Aseita  heiluteltiin kaiken aikaa kohtuullisesti, niin kuin sopi odottaakin, kun näytelmä oli täynnä dagoja, ja niin kuin kunnon otteluun kuuluu, tässäkään ei lopussa ollut enää monta miestä tolpillaan. Epäilyäkään ei ollut siitä, että kappale oli erinomainen, sukkelasti kirjoitettu ja hyvin sommiteltu; sen sijaan arvostelija halusi jättää koskettelematta sen kysymyksen, oliko kappale kirjoitettu varoitukseksi seka-avioliitoista ja oliko sillä siten vakavat päämäärät, vai oliko se tarkoitettu vain hetken huvitukseksi. Kirjoittajan nimi oli Shakespeare, ja sikäli kuin ulkopuolinen sai asiaan puuttua, niin yleisön oli syytä painaa mieleensä tämä nimi.

Näin, suurin piirtein, kirjoitti nuori jalkapalloreportteri arvostelunsa. Hän teki sen niin hyvin kuin pystyi, kirjoitti avoimesti ja teeskentelemättä, ja kun juttu ilmestyi lehdessä, se osoittautui onneksi. Ja tuo onni kohtasi kahdella rintamalla: kirjallisuutta harrastavat lukijat arvostivat sitä huvittavana erikoisuutena, ja ne jotka eivät harrastaneet kirjallisuutta arvostivat sitä valaisevana ja tajuttavana selostuksena teatterikappaleesta, joka kaikesta päättäen oli katsomisen arvoinen. Se ei edellyttänyt yleisöltä lukeneisuutta, koska kirjoittajalla ei ollut itselläänkään edellytyksiä rakentaa mitään lukeneisuuden varaan; siinä ei ollut ammattislangia, koska arvostelija ei osannut sitä itsekään, eikä siihen sisältynyt mitään tietoista vääristelyä eikä valheellisuutta, koska kirjoittajalla ei ollut vaalittavanaan mitään asiaan kuulumattomia intressejä; siinä ei liioin ollut tavallista lukijaa pelästyttävää syvämietteisyyttä, koska arvostelijalla ei ollut aavistustakaan siitä, että hän kirjoitti asiasta, jota käsiteltäessä siihen suuntaan käyvät pyrkimykset olisivat kenties olleet paikallaan.

Suuren sanomalehtiä lukevan yleisön kannalta, joka oli Chicagossa paneutunut kirjallisuuteen yhtä vähän kuin muuallakin, tämä arvostelu oli siis parasta mahdollista luettavaa, ja voi olettaa. että monet ihmiset, joille sellainen ei olisi muutoin pälkähtänyt päähänkään, antoivat tämän kirjoituksen houkutella itsensä katsomaan Othelloa. Näin artikkeli oli tehnyt tehtävänsä ja samalla nuori arvostelija oli seuraavana aamuna herätessään kuuluisuus, ja nopeaälyinen päätoimittaja kiinnitti hänet siitä paikasta vakinaiseksi teatteriarvostelijaksi.

Tämä kertomus on lähinnä moraliteetti, mutta sen moraalista ei ole aivan niin helppo saada selvää kuin ensi katsomalta voisi luulla. Kuten amerikkalaisissa tarinoissa usein,  tässäkin on kysymys rajatapauksesta, vieläpä kahdessa mielessä. Jalkapalloreportteri on rajatapaus, sillä on epätavallista ettei kirjoittava henkilö, olkoonkin että on tietämätön kirjallisuudesta, ole koskaan kuullut puhuttavan Shakespearesta; ja myös Othello on rajatapaus, sillä ne teokset, joitten kanssa päivänarvostelija yleensä joutuu tekemisiin, niin hyvin näyttämöltä kuin muissa kirjallisuuden lajeissa, ovat yleensä toista maata. Jos jalkapalloarvostelija olisi ollut onnettomuudekseen vain hitusen vähemmän tietämätön, jos hän olisi esimerkiksi sattunut joskus selailemaan jotakin kirjallisuudenhistoriaa tai muuta sen tyyppistä teosta, hän olisi varmaankin tuntenut itsensä levottomaksi ja epävarmaksi eikä hän olisi kyennyt kulkemaan unissakävijän varmuudella kuten nyt. Ja jos hänen arvosteltavakseen olisi onnettomuudeksi joutunut jokin muu näytelmä kuin Othello - joka ei tosin ole runollisista näytelmäteoksista suurimpia, mutta monen mielipiteen mukaan sopii teatteriin paremmin kuin yksikään toinen kappale - hän ei olisi liioin onnistunut yhtä hyvin, vaikka olosuhteet olisivat muutoin olleet samat. Asian ydin nimittäin on se, että hän kiittelee teosta, joka todella on kaiken kiitoksen arvoinen, että hän osuu tietämättömyytensä luonnontilasta oikeaan, että hänen vaistonsa on yhtä upea ja puhdas kuin Rousseaun turmeltumattoman villin tai viattoman lapsen sadussa keisarin uusista vaatteista; mutta jos hän olisi saanut nähtäväkseen viihteellisen teoksen, jossa olisi ollut riittävästi touhua ja menoa, hän erittäin todennäköisesti olisi muodostanut siitä yhtä myönteisen mielipiteen kuin Othellosta. Tältä kannalta chicagolainen moraliteetti  ei siis opeta meille juurikaan muuta kuin ennalta hyvin tuntemamme tosiasian, että Shakespearen kaltainen kirjailija on kaikesta suuruudestaan ja oppineitten puhki kommentoimasta problematiikastaan huolimatta sellaistenkin ihmisten lähestyttävissä, joiden harrastuspiiriin kirjallisuus ei kuulu, kunhan he vain eivät pilaa iloaan ennakolta ajattelemalla kaikkea sitä hienoa ja vaikeaa, mitä hänen teoksiinsa kuulemma sisältyy.

Jalkapalloreportterin tarinan kiinnostaa kuitenkin ennen kaikkea siksi, että reportteri onnistui juuri avoimen tietämättömyytensä takia ja että hän oli juuri sen vuoksi erikoisen sovelias arvostelijaksi. Tämä valintaperuste ei ole toistaiseksi käyttökelpoinen, ainakaan meidän oloissamme. Päin vastoin arvostelijalta edellytetään yleisesti hyviä tietoja kirjallisuudesta, jolla tarkoitetaan lähinnä oikeata kirjallisuutta, ja juuri näiden ansioitten johdosta hänet on lähetetty kunnostautumaan kriitikon työssään.