1. marraskuuta 2023

Usein


 


Sama kirja kannattaisi lukea 52 kertaa vuodessa. Kirja voisi olla Tšehovin novelleja. G. Grassin “Kissa ja hiiri” tai jokin vastaava.


Keskustelussa hyvin suosittu ja samalla hyvin typerä ajatus on, että kirja luetaan ja peliä pelataan. Ruudulta seurataan esimerkiksi sarjaa.


Noin ilmaistaan ohimennen, että kirja luetaan yhden kerran, yhden ainoan kerran. Peliä pelataan jatkuvasti, esimerkiksi joka päivä tai joka viikko.


Näin syntynyt väärinkäsitys ja näin oon romahtanut kirjojen ja lehtien painaminen, myyminen, ostaminen ja lukeminen.


Olkaa kaikin mokomin eri mieltä, mutta minusta lukemisen laiminlyöminen on sama asia kuin itsensä sokaiseminen lyömällä sakset silmiinsä, tai puhekyvyn poistaminen esimerkiksi menemällä leikkaukseen poistattamaan äänihuulensa.


En suuresti ihmettelisi, jos henkilötietoihin ja siis kännyköihin ja vaikkapa rintamerkkeinä yleistyisi ilmoitus “vapaaehtoisesti sokea” ja “vapaaehtoisesti mykkä”.


Jos nyt joku sokea tai kuuro henkilö pahastuisi tästä, se ei ole tarkoitukseni. Mielestäni on onnellista olla näkevä ja kuuleva ja näiden aistien ongelmat käsitän viaksi.


En ole huomannut kenenkään pitävän ongelmana, että seinällä on sama taulu joka päivä. Viimeksi kuluneen vuosikymmenen olen rakastanut vanhaa karttaa, jonka ostin muinoin isälleni lahjaksi. Joskus kaipaan Picasson varhaiskauden “Nuorukaista je hevosta”, jonka painokuva oli seinällämme pitkään, ja Kleen Sinbad-kuvaa, samasta syystä.


Olen hyvin lähellä sitä romaanihenkilöä, joka ei kyennyt aloittamaan päiväänsä kuuntelematta tiettyä Bachin fuugaa (“pieni fuuga” g-molli, BWV 578, kesto noin 3 minuuttia). Beethovenin pianosonaatin, yhden tai useamman kerralla, olen tänä vuonna kuunnellut ainakin 100 kertaa. Kaikki 32 pianosonaattia olen kuunnellut ainakin 32 kertaa tänä vuonna, aikaisemmin monesti useammin.


Moni luulee, että romaani tai novelli olisi eri lukukerroilla sama. Se ei ole totta. Lukeminen ei ole vastaanottamista, vaan vuoropuhelua. Fysikaalisesti hyllyssäsi oleva kirja ei ehkä muutu, mutta itse muutut ja lisäksi olet eri aikoina eri vireessä ja myös mielialasi vaihtelee. Esimerkiksi poikani kanssa jompikumpi voi kysyä täysin luontevasti: miltä Waltari nyt tuntuu tai kolahtaako “Tuntematon sotilas” nyt. Viimeksi olimme molemmat sitä mieltä, että jossain vaiheessa syvästi ihailemamme “Mikael Karvajalka” tuntui jotenkin keinotekoiselta, vaikka emme kumpikaan monen lukemisen jälkeen muistaneetkaan koko juonta. Olemme molemmat sillä kannalla, että ihan mielellään sitä katsoo kelloa mutta että kellotaulu näyttää erilaiselta kuin koneisto. Joskus sitä haluaa nähdä koneiston, mutta yleensä ei. Itse en kurkistele edes auton moottoria, ellei siinä ole mitään vikaa.


17 kommenttia:

  1. Tuoreessa APU-lehdessä (44) on kiroilevan John Irvingin videohaastattelun pohjalla tehty 3-sivuinen tarina kirjoista.

    Haastattelu on tehty Irvingin (82v, Kanada, gerasteenikko) uuden kirjan nimissä (Viimeinen tuolihissi, 1200 s).

    Olen kirjan lukenut ja laittanyt hyllyyn "Uppiniskaisuuden kronikka"-kirjan viereen. Sitä kirjaa kertailen usein (Jaan Kross).
    Suositelen.

    Nuo kirjat ovat niin paksuja, että niitä on luettava pöydän ääressä.

    VastaaPoista
  2. Jo vain. Oma jokakesäinen luettavani on Jorma Napolan dekkarikisan voittanut "Ruuvikierre"; häkellyttävän tasokas Chandlerin 'Simple art of murder' hengessä kirjoitettu rikostarina sodanjälkeisestä Helsingistä. Toinen toistuva lukukohde on Ezra Poundin ABC of Reading. Tämän ärtyisän vanhan herran tyly poikki-halki-pinoon -tyyli kelpaisi malliksi kenelle hyvänsä.

    VastaaPoista
  3. Nyt tuli todella rajua asiaa. Kaikki arvoisan Blogistin kertoma on vaan niin totta ja omakohtaisesti koettua. Sydänleikkauksen oheistuotteena tuli aivoinfarkti ja me pimeäksi yksi kolmesta puhekeskuksesta, se jossa on äidinkieli. Olin siis äidinkieletön ja itkien ja vaikertaen opettelin äidinkieleni uudelleen, tosin lukihäiriö jäi. Onneksi oli apua osaamastani vieraasta kielestä, mutta usein oli tunne, että en vaan osaa suomea, en varsinkaan kirjoittaa. Nytkin on vähän sama tunne, mutta kone korjaa virheeni, ne pahimmat.

    VastaaPoista
  4. Yrjö Varpio referoi Alex Matsonin lukemistapahtumaa seuraavasti:

    "Matson kysyi myös, onko kirjallisuuden lukijan ensisijaisesti nautittava lukemisestaan. Kun hän korosti huolellisen lukemisen merkitystä, hän painotti sitä, että nautinnokseen lukeva löytää kirjasta ennen kaikkea oman itsensä; lukemisen nautinto merkitsee hänelle vain sitä, mistä hän juuri sillä hetkellä kykenee nauttimaan. Hän ei itse asiassa ole valmistautunutkaan kuuntelemaan, mitä kirjailija haluaa sanoa. Hän luulee syventyvänsä kirjailijan teokseen, vaikka syventyy todellisuudessa omaan itseensä. Matsonin mielestä romaani antaa lukijalleen eniten, kun sen parissa näkee ymmärtämisen vaivan."

    Anteeksi pitkä sitaatti, mutta mielestäni tuo on viisas näkemys.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yksi harvoista yliopistossa oppimistani yleisistä asioista oli, kun Tim Andrews
      aina kysyi Amerikan kirjallisuuden proseminaarissa viikoittain luetusta romaanista tai pitkästä novellista:"What is it about?" Sillä hän ei tarkoittanut juonta vaan juuri tuota, mitä kirjailija haluaa sanoa. Hemingwayn novellien pelkistetystä tekstistä oli luettava tarkkaan myös rivien välit, mutta sehän koskee monia muitakin kirjailijoita. Se oppi helpotti myöhempää opiskelua, jota siihen aikaan ei mitenkään ohjattu, kuten nykyään.

      Toinen "oppi" oli, kun kasvatusopin luennolle eksyttyäni kuulin professori Matti Koskenniemen lausuvan, sanojaan salin edessä joka askeleella painottaen: "Kukaan opettaja - ei voi kieltäytyä - kunniasta kasvattaa." Hän olikin entinen luokanopettaja. "Kasvatus" ei sinällään kuulunut aineopettajan työnkuvaan, siksi kai se jäikin mieleen. Kiinnostuin kuitenkin sen verran, että suoritin cum laudenkin ja olisin jatkanut laudaturiin, mutta proseminaarissa oli niin kyyninen vetäjä, että lopetin siihen. Kyllä opettajan persoonalla on vaikutusta.

      Poista
  5. Olen ymmärtänyt että tapa lukea sama kirja uudelleen ja uudelleen ei ole täysin harvinainen. Alvar Aallolla se kirja oli P. Kropotkinin "Vallankumousmiehen muistelmia". Minulle vastaava mutta paljon huonompi on ollut Simo Penttilän naurettava Punavyö-sarja joka on pitkään pitänyt lukea mökin kuistilla kerran vuodessa läpi.
    Sen lisäksi on kertynyt jo aika monta uudelleen ja uudelleen luettavaa kirjaa. Pääsin juuri sairaalasta, heittivät ulos kun aloin lukea taas Austenin "Ylpeyttä ja ennakkoluuloa". Siitä tai Alastalon salista en ole vielä kasvanut ulos, enkä Tristram Shandystä enkä monista Dickensin teoksista. Joka lukukerralla tulee illuusio siitä että on päässyt "peremmälle".

    VastaaPoista
  6. Kuinkahan monennen kerran luinkaan taas Tove Janssonin "Kesäkirjan". Näin kesän käännyttyä syksyksi on taas mukava muistella samalla omia saarikokemuksiaan ja tietenkin nauttia Toven salaviisaasta huumorista ja lempeästä ironiasta. Kirjan henkilöt ovat 6-vuotias älykäs ja itsepäinen tyttö sekä hänen 85-vuotias ymmärtäväinen isoäitinsä, joiden elämään perheen kolmas henkilö, isä, isoäidin poika asettaa rajoituksia, joista nämä koettavat pyristellä eroon. Äiti on kuollut, se vain mainitaan. Kuvat lisäävät nautintoa, isoäiti on juuri niin jäykkäjalkaisen näköinen kuin sen ikäinen onkin ja tyttö taas hyppelee kuin vietereillä, kiipeää merimerkkiin ja muuta. Ei silti, leikin tai tilanteen niin vaatiessa isoäitikin ryömii kuusen alle. Niitä juttuja voi lukea muutaman kerralla tai vain yhden, kuten vaikkapa Tshehovin novelleja. Areenassa muistaakseni "Sommarboken" on Tove Janssonin itsensä kauniisti, riikinruotsivoittoisesti lukemana, sieltä voi välillä kuunnella pätkän.

    "Seitsemän veljestä" tulee luetuksi noin kymmenen vuoden välein, osia siitä useamminkin. Joka kerran löytyy jotain uutta tai sitten vain haltioituu vanhojen tuttujen tapaamisesta ja sanojen melodisuudesta. Sama koskee "Alastalon salia", vaikka sanat siellä joskus vähän töksähtelevät. Ja onhan niitä muitakin, 2 - 3 kertaa luettuja paljonkin. Lapsena kaikki kirjat tuli luettua moneen kertaan, kun niitä oli niin vähän ja kirjasto oli käytettävissä vasta 10-vuotiaana kaupungissa.
    Kirjoissa on juuri se, vanhoja rakkaita ystäviä, jotka kyllä muuttuvat, vai minäköhän se olen, ja uusia tuttavuuksia, uusia elinpiirejä, klassikoita ja esikoisiakin. Tietoa välillä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oikeat ystäväni alle kymmenvuotiaana asuivat kirjoissa.

      Poista
    2. Minä en jäänyt niihin asumaan, oli kiire käydä kaikissa.

      Poista
  7. Tämä oli erinomainen halkileikkaus lukemisen ja ylipäänsä aistimisen oleellisista seikoista.

    Itse luen joitakin kirjoja uudestaan ja uudestaan 3 - 10 vuoden välein ja aina ne avaavat jotain uutta sanottavaa.

    VastaaPoista
  8. Kirjasta kirjaan käypi mun tieni. Kirja on kirja moneen lähtöön ja kirja on kaikille samoilla kirjaimilla monimielinen.ja kielinen, Mutta ja vaikka kirja kuolisi kirjallisus eläisi. Kirjoittaminen on ihmisen paras keksintö.
    (Blogivaeltaja)

    VastaaPoista
  9. Vonneguteihin on ollut palattava sanoisin noin viiden - kymmenen vuoden välein. Joihinkin erityisemmin kuin niihin muihin: Kalmasilmä, Jumala teitä siunatkoon herra Rosewater, Teurastamo 5. Ja varsinkin Maaton mies, viimeinen, joka on pamfletti tai jokin semmoinen. Taisin lukea kaikki Vonnegutit tässä viimeisen puolentoista vuoden mittaan.

    VastaaPoista
  10. Onko professori selvittänyt, missä yliopistossa pantiin täydellä arsenaalilla alulle OKLssa ja humu-tdkssa sota lukutaitoa vastaan? Suomessa voi olla joku joka on tehnyt kaikkensa rauhan solmimiseksi asiassa eli lukutaidon säilymiseksi kouluissa ja universtaissa. Mutta yksi ei saa tätä aikaan, ei varsinkaan jos on mustalla listalla. Vai saavatko vanhat ökyäijät sen aikaan leuhkimalla lukemillaan kirjoilla ja haukkumalla kaikkea mikä liikkuu ja ei liiku.

    VastaaPoista
  11. Olisi blogin merkittävin teksti jos saisimme lukea koulu- ja yliopistopolitiikasta joka oli keskustaoikeistolainen idea digimaasta ja kirjattomasta koulusta. Onko muuten tärkeämpää petata omille jälkipolville paikka eliitissä vai taata suomalaisille lapsille entisenlainen luku- ja kirjoitustaito? En haluaisi uskoa päättäjiä eli tässä tapauksessa professorikuntaa ja virkaeliittiä itsekkäiksi paskoiksi. Mutta luku- ja kirjoitustaito ja hyvät opinahjot on vasiten ajettu alas. Kieltäydyn uskomasta ettei blogisti hoveineen tiedä tätä. Toivon blogistilta tämän asian voimaperäistä ajamista sanan miekoin.

    VastaaPoista
  12. Luin Matsonin näkemyksiä Sodasta ja rauhasta 17-vuotiaana. Hänen avaamanaan luin Tolstoin keskeiset, Sota ja rauha oli mielestäni paras. Ajattelin ja tunsin että tämän parempaa ei enää voi olla. Sen jälkeen, etenkin viime vuosina, joiden tiedän olevan jo melko lähellä sitä viimeistä, olen ajatellut lukea uusiksi, mutta en ole raskinut; alkuperäinen on niin vahvana tajunnassa, vaikka siitä on 55 vuotta aikaa. Aika on suhteellinen käsite. Toivon vielä kerran lukevani sen uusiksi, sillä ei ole enää niin väliä, vaikka homma osoittautuisi pettymykseksi.

    VastaaPoista
  13. Huoneellinen kirjoja ei ole kotimme ainoa kirjasto mutta suurin. Sillä on etäpisteitä tietokoneen päässä Porvoon kirjaston sivuilla, jonne kohdistaa uteliaisuutta uutuuksiin. Niihin on aina jono, koska jostakin syystä ne kiinnostavat muistakin. Ja itseäni kiinnostaa mikä muita kiinnostaa.

    Ulkoisten täydennysten tehtävänä on muuttaa aivojeni jäykkää kirjanpitojärjestelmää ja tehdä sille koirankuria.Sen seurauksena taas koko kotikirjastoni sisältö muuttuu hienoisesti, ja on ilo lukea 10 vuotta sitten hankittu teos ja todeta kuinka se ei ole ollenkaan sama kirja jonka muistin.

    Tätä, ymmärtääkseni, Borges tarkoittaa maailmankaikkeuden kirjastolla, jossa ovat kaikki teokset lukemattomine pikku variaatioineen.

    Mutta ensin pitää kerätä se oma kirjastonsa. Se sijaitsee harteineni yläpuolella varren päässä.

    VastaaPoista