Kokoomus

Otsikkoni on virheellinen. Laatikossani on isäni Kokoomuksen kultainen ansiomerkki. Väittäisin tuntevani paljon kokoomuksen vakaumuksellisia äänestäjiä. Koko joukko heistä on sukulaisiani. Tiedän että moni puoueen jäsen tai kannattaja on hyvä, toisista välittävä ihminen. Tiedän ettei mikään puolue kuten ei liioin mikään seurakunta tai kirkkokunta ole hyvien ihmisten ryhmä, vaikka se väittäisi sellaista.  Tunnen hyväntekijöitä, väsymättömiä ihmisten auttajia, jotka haluavat olla täysin näkymättömissä, ja “hyväntekijöitä”, jotka ajavat julkeästi pelkästään omaa etuaan.

Mutta aiheeni on poliittinen konservatismi. Itse muuten en ole demari, en vasemmistoliittolainen, en vihreä enkä muutakaan. Liioin en ole hyvä ihminen.

Minua ei ole yleensä koskaan pyydetty mihinkään, ei mihinkään virkaan tai puolueeseen (paitsi nyt muutaman kerran). Useita kertoja on pyydetty poistumaan, mikäli mahdollista vähin äänin, esimerkiksi demareista, korkeimman oikeuden esittelijän virasta ja hovioikeudesta, paukuttelematta ovia. Tämä todistaa hyvää arvostelukykyisistä kehottajista. Myös Teknillisestä korkeakoulusta pyydettiin häipymään, mutta minäpä en häipynyt, vaan perustimme ennen pitkää Aalto-yliopiston.  

Noin 1968 halusimme pelata koripalloa, ja ihastuttava Tappari Pöyhönen, entinen lihanleikkaaja, maajoukkuepelaaja ja myöhempi TUL:n toimihenkilö, hiukan valmensi meitä. Menestyksemme oli surkean huono. Kai tuon Eki Tuomiojan Punasalamiksi nimeämän joukkueen takia joku lähetti minulle SDP:n jäsenkortin. Poltin sen. 

Paasikivestä ja ennen kokoomuksen perustamista nuorsuomalaisiin lukeutuneesta Svinhufvudista alkaen tiettyjä konservatiiveja vaivasi jokin mielisairaus ja rakenteellinen, mutta syvä myötätunnon eli empatian puute toisia ihmisiä kohtaan.

Tuolla mielisairaudella tarkoitan pahanlaatuista ja ympäristöä haittaavaa oireyhtymää. Jo J.V. Snellman menestyi olemalla ajoittain käsittämättömän härski. Hän taisi olla pohjaltaan kiihkoilija. Vertaan häntä poliitikkona taitavaan Z. Topeliukseen, jonka hiukan imelään hurskauteen sekoittui selvää hyvyyttä eli kykyä ja halua asettua toisen ihmisen asemaan. Esimerkkitapauksia konservatiiveista politiikassa tai sitä läheltä ovat rovasti Paavo Virkkunen ja poikansa pankinjohtaja Matti Virkkunen. Röyhkeys oli myös Raimo Ilaskivessä näkyvä piirre.

Aika usein muuten tuo aito itsekkyys näkyy elämäkertatiedoissa omien lasten ongelmina, kuten Paasikivellä.

Angela Merkel suistui konservatiivin tyypilliseen ansaan, joka on usko toisen ihmisen järkevyyteen. Merkelin tapauksessa tuo toinen ihminen oli Putin, mahdollisesti myös Trump, kukaties jopa Boris Johnson.

Konservatiivisuus poliittisessa elämässä ei ole varsinaisesti halua säilyttää entinen, tuttu, tukeva. Jopa Winston Churchill, josta monien käänteiden jälkeen tuli konservatiivi, käytti tavallista välinettä, joka on menneisyyden vääristeleminen eli historian kirjoittaminen oman mielen mukaiseksi. Hänen historiaa koskevat kirjansa ovat sinänsä loistavia, ehkä myös siksi, ettei totuudellisuus kaikin kohdin rasita. Meillä Suomessa tämä keino oli erittäin suosittu jo sotien välisenä aikana. Puoliviihteellisen Aarno Karimon ohella akateeminen Jalmari Jaakkola löysi historiastamme kaikenlaista, mitä siellä ei ole. Sotien jälkeen myös tutkijat velvoitettiin unohtamaan Talvisota. Sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä tämä oli selvä käsky.

Tämän hetken arkkikonservatiivi, Vladimir Putin puhuu pyhästä ja muinaisesta Venäjästä. 

Suomessa ilmestyi juuri Jukka Korpelan kirja “Muinais-Venäjän myytti”, joka myös keskiajan lähteisiin tukeutuen todistelee, ettei tuollaista Muinais-Venäjää ollut koskaan olemassa. Jo alkuun hän huomauttaa, ettei silloin ollut valtioitakaan, paitsi hitaasti syntyvät Ranska ja Englanti.

Konservatiivi on myös ihminen, joka uskoo sellaiseen menneisyyteen, jota ei ole koskaan ollut. Suomen puolueista konservatiivisin näyttää olleen jo yli 100 vuotta SDP eli sosdem. Menneisyyteen tukeutuvan,  varovaisen politiikan suurin nimi oli Väinö Tanner. Hän oli hengen rautatieläinen, niin kuin isänsä.

Taidan ryhtyä nyt kokoomukselaiseksi. Pidän oikeana sitä ajatusta, että elinkeinoelämää olisi suosittava, koska juuri se tuottaa sitä taloudellista väljyyttä, jota keskiluokka tarvitsee. Myös Kirkkonummen hautausmaalla muuten on jo paljon kokoomukselaisiaja folkpartisteja. Voisin äänestää myös Ruotsalaista kansanpuoluetta, varsinkin jos voisin äänestää englanniksi. 

Tunnen muuten tuon Adlercreutzin pojan. Häneltä puutuu kekkosmainen rettelöinnin halu. Sotien välisenä aikana kieliriita oli suuri ja turha onnettomuus. Tosin ruotsinkielisissä oli oman aikansa persuja, ja talonpojaksi tekeytynyt aatelismies Svinhufvud oli härkäpäisessä omaan pussin pelaamisessaan onnettomuus maalle. Jopa Mäntsälän kapinan vastustaminen lienee ollut hänellä samaa juurta kuin Rudolf Waldenilla ja Eino W. Suolahdella - vientí ja merenkulku kärsivät.

Silloin myös köyhtynyt, sukulaisten raholla elänyt Mannerheim suuntasi takaisin Suomeen. Joku vihamies sanoi että Mannerheim oli mies ilman kotia, uskontoa ja isänmaata. Hän ei siten ollut konservatiivi. Ei ihme, että hänen ja Paasikiven välit olivat aina viileät.

Ja Mauno Koivisto? Olimme samaa mieltä kirjallisuudesta. Hänestäkin Tolstoi oli itserakas sekopää ja Dostojevski hihhuli, mutta Tšehov kaikkien aikojen suurin. Tšehov ei koskaan, lopultakaan tuominnut ihmistä, ei edes oikeistolaista.