6. kesäkuuta 2023

Liukkaalla jäällä


 



Jatkan Petri Immosen “Suomalainen historia” -teoksesta.

Luin sen nyt loppuun ja oikaisen pari seikkaa, jotka eivät vaikuta kokonaisuuteen eivätkä käsitykseeni. Kaksi kolmesta kirjassa esitellystä tavallisesta suvusta kohtaa  toisensa. Lisäksi kirjoittaja itse ilmestyy ujostellen kuvaan rantasalmelaisen suvun jälkeläisenä ja kertoo, miten ja millaisen hapuilun jälkee tämä kirja ja sen edeltäjä tai ensimmäinen osa, “Suomen rahvaan historia” syntyi.

Kirjoittaja ei ole pitkän linjan yliopistomies, vaan tähtäsi tohtoriksi aivotutkijana. Sangen lyhyesti ja korrektisti piirtyy kuva siitä, mitä tutkijan ja muuten myös virkamiehen ura myös on: onnen vaihtelua, jossa erilaiset selkään viiltelyt ovat tavallisia.

Muistan vuosikymmenien takaa tilanteen, jossa arvostamani professori sanoi toisesta arvostamastani professorista: tie oppituolille on ruumiiden reunustama. Pidin sutkausta liioitteluna. Olen muuttanut mieltäni. Ei se ole liioittelua. Olen itse sanonut joillekin nuorille, että kunnian kukkuloille noustaan tappajan luonteella tai ainakin osoittamalla suvereenia välinpitämättömyyttä toisten ihmisten hyvinvoinnista.

Siltä varalta että joku erehtyisi. Puhe ei ole Suomen historiasta, vaan eräästä suomalaisesta historiasta. Vaihtoehtoja olisi loputtomasti. Kirjoittaja on varmasti suunnistanut senkin mukaan, että nyt esiintyvistä sukulaisjoukoista on epätavallisen runsaasti luotettavaa tietoa. Esimerkiksi muuan ekonomi näyttäisi merkinneen vuodesta toisiin jopa harraastamansa keittiökasvien kylvöt ja tuotot. Myös poikkeuksellisen ahkeria kirjaan kirjoittajia on komeasti.

Ninpä. Oman äitini varmaan viiden tuhannen postikortin ja kirjekokoelma on sisareni takana. Aineisto on jokseenkin kauttaaltaan tavanomaista.

Kattaviksi tarkoitettuja Suomen historioita on ilmestynyt aikojen kuluessa koko joukko. Valitettavasti ne ovat kaikki aika huonoja. Oma suosikkini on Pentti Virrankosken kaksiosainen teos. Monet pitävät Jouko Vahtolan kaksiosaista parempana. Kuusikymmentäluvun “Suomen kansan historia” (Juva - Juva) on kunniallinen päivitys isä-Juvan ennen sotia ilmestyneestä “Suomen kansan aikakirjat”-sarjasta.  Vanha kymmenosainen Jalmari Jaakkolan ja muiden “Suomen historia” on kavahdettava. Arvi Korhosen “Suomen historian käsikirja I-II” sisältää kunniallista perustietoa kuivakiskoisesti esitettynä, mutta myös “vallitsevan version” itsenäisen Suomen seikkailuista. Kirjoittaja liittyy erittäin vahvasti sodan 1941 “ajopuuteoriaan”, joka on jo vuosikymmeniä sitten osoitettu kohtuuttoman yksipuoliseksi. Ja yksiosaisia kelpo historioita on koko joukko.

Perttu Immosen kronikoivaan arjen historiaan liittyvät lyhyet katsaukset valtakunnalle merkittävistä tapahtumista vastaavat omia käsityksiäni.

Se näyttää olevan kansainvälinen tauti, että lukemisen taantuessa lukemisto-tyyppiset historiat katoavat. Poikkeuksia tietenkin on, kuten Cambridgen uusin 14-osainen uusi yleinen historia, jonka edeltäjistä etenkin Cambridge Medieval History (1911-1936) on ollut oma pipliani. Mutta esimerkiksi Ruotsin (Norstedt) erinomainen 8-osainen Sveriges historia katosi kohta ilmestyttyään jopa antikvariaateista. Jospa sen jostain saisi ostaakseen, kun ei sitä ole Suomessa käytännössä edes kirjastoissa…

Lukemistoista pahasti vanhentunut ja alkujaankin pintapuolinen Grimbergin 24-osainen “Kansojen historia” vetoaa minuun runsailla anekdooteillaan ja sinänsä merkityksettömällä pikkutiedollaan.

Mutta myös Immonen joutuu näyttämään, miksi antiikin Sisyfos symboloi historiasta kirjoittamista. Samalla hetkellä kun kaikki on saatu valmiiksi, kaikki romahtaa. Esitys päättyy juuri ennen Covidia ja Ukrainan sotaa ja siis suurta suomalaista mielenmuutosta. Vain kaltaiseni jatkuvasti “julkaiseva” kirjoittaja pääsee sanomaan: ja kaikki muuttui. Historia sisältää jatkuvuuden harhan ja pohjaltaan lapsekkaan ajatuksen syystä ja seurauksesta. 

Minulla on välillä sellainen tunne, että Jumala koputtaa ovelleni, kurkistaa sisään ja sanoo:” Muuten - minua ei ole olemassa.”


41 kommenttia:

  1. Kauhean hyvä. Miten tämän voisi julkaista kaikkien lukea, ei vain meidän kymmenen miljoonan?

    VastaaPoista
  2. Mitä mieltä Meren neliosaisesta Suomen historiasta?

    VastaaPoista
  3. Mozartinsininen Mozartin säveltämä kirjoitus. Miten joku osaa sellaisen värittää taivaan loputtomuuteen ja ikuistaa siihen elämämme täällä kotona hetkien päättymättöyydessä kuin linnut maalaavat päivänvalolla ajattelematta muuta kuin sanaa jonka sanovat pyrähdyksellään. Asiat eivät liity toisiinsa vaan ovat yksi sama yhtä kaikki kutsuttuina nimeltä jonka taivas tietää, ja sanookin.

    VastaaPoista
  4. Suomen historia, valtio ja kansalaisuus oli muodikkaasti pelkkä sosiaali-psykologinen ja poliittinen konstruktio ennen Ukrainan sotaa. Harha josta tuli suurimmaksi osaksi luopua. Kansalla, kansallisuudella, sen historiallakaan ei ollut kuin epäluotettavien kertojien asema.

    Ukrainassa ajateltu kansasta, sen historiasta ja valtiosta nyt aika toisin.
    Konstruktio-puheet toistaiseksi meillä nyt pidetään peiton alla.

    VastaaPoista
  5. Neljän vuosikymmenen kokemuksella en voi suositella kenellekään opintoja tai työtä yliopistossa, koska en ole tappaja. Potatis potandis, en liioin politiikassa, koulussa, kovan lääketieteen tehtävissä, kirkossa enkä puolustusvoimissa, koska olen pasifisti ja järnefeltiaani. Parhaat siellä kuolevat nuorina, kuten sodassa, ja sotaahan se onkin. Ikuinen rauha oman käden kautta mutta professorien tappamina kuolleille xxx:n assistenteille, noille kaikkien oppilaittensa rakastamille opettajille ja Ihmisille.

    VastaaPoista
  6. Ajopuuteoria on tietysti yksinkertaistus, mutta kun katsoo mitä Venäjä tekee nyt Ukrainassa, niin ymmärtää ehkä paremmin Suomen järkytyksen 40-luvun alussa.

    Vain vuotta aiemmin Venäjä (NL) oli hyökännyt Suomen kimppuun, tukenaan rikostoverinsa Saksa, länsimaiden katsellessa vierestä peukaloitaan pyörittäen.

    Kun Suomi kaikkien ihmeeksi selvisikin hengissä, johtajamme heittivät hurskastelut sikseen ja hakivat turvaa ainoalta taholta, josta sitä oli tarjolla. Sitä oli tarjolla, sillä Saksa suunnitteli jo hyökkäystä Venäjälle.

    Ajopuuteoriaa parempi vertaus onkin veneestä tipahtanut uimataidoton, joka hädissään tarrautuu ensimmäiseen oljenkorteen. Se oli Saksa.

    PS. Kun jokainen nyt näkee millaisia valheita Venäjä syytää naama peruslukemilla, on outoa että meillä yhä uskotaan heidän valheitaan suomalaisten sotaansyyllisyydestä. Onkohan toista yhtä masokistista kansaa?

    VastaaPoista
  7. Mestaus on juutalaisvainojen ja eriarvoisuuden tavalla osa Euroopan kulttuuria, mutta sen suorittajat eivät olleet arvostettuja kuten professorit.

    Onko kulttuurintutkimusta siitä, millaisista rikoksista mestattiin, ja millaisista sinipartaprofessorit ovat niin sanotusti tappaneet eli tuhonneet, heittäneet iäksi kortistotyrmään, estäneet apurahat kuten estivät uhrin virassa ollessa tämän asemaan kuuluneet työt, vienyt aina loistavia palautetta saaneiden alaisten maineen jne.? Ja mitä ennen lopullista tuomiota sattui tapahtumaan? Erinomaisen työntekijän ja tutkijan syrjäyttäminen ja surma ei ehkä tapahdu hetkessä. Jos on ohjekirja akateemisesta väkivallasta ja makkiavellismistä, kannattaisi se esitellä blogissa.

    Onko professorin parta sininen pikkulapsesta, lukiovuosista ja opintojen alkamisesta asti, tulee kysyneeksi. Veikkaisin että on.

    Kiitos kunnianarvoisalle professorille alansa mädännäisyyden paljastamisesta. Ehkä mätäpaise alkaa parantua, kun visva juoksutetaan ulos. Kyse lienee muistakin kaikkein korkeimmin koulutetuista viranhaltijoista. Toisaalta rutto ja kuppa ovat levinneet laajalle eikä niistä yleensä välitetä.

    Kansanvalta on hyväksi, virkavaltaisuus eli rutto ja kuppa eivät koskaan.

    Tulin katsomaan kirjoitusta, koska sen linkki oli eräällä sivulla. Arvokas teksti. Lisää tällaista, niin tauti tulee diagnosoiduksi ja kenties hoidetuksi. Sota on julmaa ja professorikunta raakaa.

    VastaaPoista
  8. Ostin aikoinaan Perttu Immosen I:n, kun siitä otettiin "helppohintainen" ylivetokantinen lisäpainos (-painoksia?). Lukematta on jäänyt, silmäilty vain sieltä täältä.
    Ensiosan pääotsikko on sinänsä harhaanjohtavan suurellinen ja ylileveä, ilman että "joku erehtyisi". Kyseessä on eräänlainen valtaviin mittoihin laajennettu genealoginen sukukronikka keskiaikaisen ja varhaismodernin Suomen (siis: "Suomen") kolmelta eri taholta, joiden alueellista hahmottamista olisi laajaa yleisöä ajatellen suuresti auttanut liitekartta aikakauden suomalaisista suurpitäjistä. (Sellainen on julkaistu värillisenä ainakin Suomalaisessa paikannimikirjassa, 2007.)

    Myös pääotsikon "rahvas" on ongelmallinen käsite. Immosen kirjassa näkyy liikuttavan aivan suurelta valtaosalta agraarisessa ympäristössä, mikä on ajan huomioon ottaen täysin luonnollista, mutta tilallisten, maata omistaneiden talokkaiden parissa. Silmäilynkin perusteella syntyy jonkinlainen "jutikkalalainen" (1942/1958) näkemys menneisyydestä, jossa rahvasta saa edustaa "vapaa suomalainen talonpoika" - Geijerin "Odalbondenin" tapaan. Lopulta vuosisataiset koettelemukset kirkastetaan itsenäisessä Suomessa, kun maan johtoon nousee 1937 "talonpoikaispresidentti". Maaseudun kylänloppuisia ja muita vähäväkisiä näkyy kuvassa lähinnä vain, kun "luonto korjailee tilejään punakynällä".

    Ja kuitenkin: Riikka Miettinen ja Ella Viitaniemi kirjoittavat toimittamassaan teoksessa Reunamailla (HTutk 278, SKS 2018):

    "Tilattomat ja säätyjärjestelmän ulkopuolella tai reunoilla olevat ryhmät - - muodostivat paitsi määrältään myös merkitykseltään huomattavan osan varhaismodernin ajan maaseutuväestöstä. Silti perinteistä historiakuvaa hallitsee käsitys homogeenisesta ja staattisesta sääty- ja talonpoikaisyhteiskunnasta, jossa maanviljely ja -omistus yhdisti suurinta osaa väestöstä."

    Miettisen ja Viitaniemen toimittama kirja on laajuudeltaan yli 500-sivuinen, mikä kertoo selvää kieltään siitä, että lähdemateriaalia näyttäsi olevan riittävästi myös "irtaimen väestön" elinolojen tutkimiseen, vaikka sanotun materiaalin puutteeseen usein vedotaankin.

    Ymmärrän kyllä täysin, että Perttu Immosella on työtään laatiessaan jo alun perinkin ollut tietty pohjapiirros, esityksen laatiminen kolmen suvun vuosisataisesta sukupolviseuraannosta Suomen historian yleisessä kehyksessä. Lopputulosta voisi pelkästään silmäiltynäkin luonnehtia mestarilliseksi. Ei tuollaista kirjaa kukaan "tavallinen" historianmaisteri olisi kirjoittanut, tuskin moni ammattihistorioitsijakaan. Työn on täytynyt vaatia paitsi suurta lahjakkuutta myös tavanomaisesta poikkeavaa psyykkistä energiaa ja tahdonvoimaa.

    Eniten tämänkaltainen teos ehkä antaa niille lukijoille, joiden oma elämä tavalla tai toisella liittyy kuvattuihin maankolkkiin. Edesmennyt Klinge kirjoitti myöhäistuotannossaan innostuneesti ja ehkä liiankin perusteellisin säätyläissukuselvityksin "Iisalmen ruhtinaskunnasta", johon hänellä ymmärtääkseni oli omakohtaisia sukusiteitä. "Suomen rahvaan historian" tapahtumanäyttämöt, esimerkiksi jokin "Rantasalmi", eivät itselleni etäisiksi jääneinä herätä lainkaan samanlaisia tuntemuksia kuin ehkä jossain toisessa.


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä huomio eli näin minäkin ajattelen omaa sukuani tutkittuani (1500-luvulle asti pääsin talollisten avulla, päättelemällä ja arvaamalla jopa 1300-luvulle). Heti kun talo menee, ihmisetkin katoavat.

      Poista
    2. Mistä oman suvun ja sen pytinkien ja aikaansaannosten korostus on merkki ellei siitä mistä kallis autokin. Samalle ne ovat jatketta.

      Poista
    3. Suurin osa tutkii juuriaan kyllä ihan mielenkiinnosta. Nuorena se ei kiinnosta, vanhempana alkaa kiinnostaa - ja sitten harmitellaan, ettei kysellyt nuorena enempää.

      Poista
    4. Sukututkimus on paitsi mielenkiintoista, myös valaisevaa kun saa tietoonsa mitä muinaisina aikoina ovat esivanhemmat puuhailleet. Se antaa perspektiiviä omaan elämään ja tuo kunnioitusta menneitä sukupolvia kohtaan. Elämä ennen 1900-lukua oli todella köyhää Suomessa ja oikeastaan kaikkialla. Siinä olivat kaikki rehelliset keinot oltava käytössä jotta kykeni perheensä elättämään ja jokaisen työpäivä oli 16 tunnin luokkaa. Useasti lapsetkin olivat auttamassa. Samalla perheet hoitivat vanhukset samassa taloudessa ja hekin saattoivat pienellä panoksellaan osallistua.

      Mielenkiintoiseksi asian tekee monesti se että eri sukuhaarat ovat saattaneet muuttaa aivan muualta lopullisemmalle paikkakunnalle, jopa ulkomailta asti. Monet ovat hämmästyneet kaukaisia juuriaan.

      Poista
  9. Ehkä hän, Jumala, kirjoittaa kommentin omakätisesti.

    VastaaPoista
  10. Kun puhutaan "suvusta", mistä silloin puhutaan?
    Isän isän suvusta vai isän äidin?
    Äidin isän vai äidin äidin?
    Nämä ovat kaikki yhtälailla meidän sukujamme, ei yksikään toistansa enemmän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Usein "meidän sukua" koskevan puheen takana on piilossa oletus patrilineaarisesta sukunimisuvusta, siis isästä, tämän isästä, tämän isästä ja niin edelleen. Geenejä sieltä tulee nykyjälkeläiselle kuitenkin yhtä vähän tai paljon kuin kaikista muistakin linjoista. Eli taaksepäin mennessä puolet, neljännes, kahdeksasosa, kuudestoistaosa ja niin edelleen.

      Poista
    2. Tämä on totta. Omaa sukua tutkiessani kirjoitinkin alkupuheeseen, että vaikka etenen isälinjaa pitkin, jokaisessa sukupolvessa esivanhempien määrä kaksinkertaistuu - ja nämä linjat ovat yhtä oikeita kuin isälinjakin.

      Itse asiassa oman sukunimeni linjaa edetessä kävi ilmi, että ensimmäinen sitä kantanut oli isänisäni isänisän vaimon isä. Kotivävyksi meni, sai hyvän vaimon ja komean nimen.

      Toki hänellä oli omakin sukunimi, mutta talon mukana se muuttui.

      Poista
    3. Tähän liittyen: Saamelaisuusriidat ja niiden takana oleva laki ovat kummallisia. Yksi kolmesta mahdollisesta perusteesta olla saamelainen on laissa se, että asianomainen on sellaisen henkilön jälkeläinen, joka on merkitty tunturi-, metsä- tai kalastajalappalaiseksi maa-, veronkanto- tai henkikirjassa. Tämä merkitsee, että yksikin esivanhempi jossain jopa 1700-luvulla riittää. Eli hyvin pieni osa saamelaiseksi haluavan geeniperimästä. Lain perustelut puhuvat jälkeläisestä "suoraan alenevassa polvessa". Mitähän sekin ilmaisu mahtaa tarkoittaa, kun jokainen joko on tietyn henkilön jälkeläinen tai ei sitä ole! Mitään epäsuoraan alenevia polvia ei ole. Ehkä perustelujen kirjoittajan ajatuksissa on häämöttänyt ajatus isälinjaisuudesta, kun noin kauas historiassa on haluttu mennä. Niin lakia ei kuitenkaan ole ymmärretty.

      Poista
  11. Ehdottomasti sitä ovelle koputtavaa Jumalaa ei ole olemassa.

    Jumala on olemassa, jos niin haluaa sanoa, vain olemassaolon alkusyynä.

    Jumala on Kaikki.

    VastaaPoista
  12. Jumalasta puheenollen tänään tuli vastaan Emil Cioranin kommentti: “Bachin musiikki on ainoa argumentti, joka todistaa, että universumin luomista ei voi pitää täydellisenä epäonnistumisena. Ilman Bachia Jumala olisi täysin toisarvoinen hahmo.”

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Bachin musiikki on yksi todiste siitä, että universumissakin on puolensa. On kuitenkin syytä painottaa, että muutaman päivän takainen kommentoija oli dramaattisesti väärässä kuvitellessaan, että evoluutio valitsisi parhaan mahdollisen ja hylkäisi muut. Insinööri niin voisi tehdä. Luonnonvalinta (oikeasti "valikoituminen", selection) merkitsee, että joissakin oloissa jotkut sattuvat joten kuten pärjäämään ja lisääntymään.

      Poista
    2. Ehkä näin, jos maailmankatsomus on kovin antroposentrinen. Jonkun tursaan tai käävän näkökulmasta universumi voi vaikuttaa kovinkin onnistuneelta luomukselta.
      (Ei silti, minustakin Bach on hyvin hyvä.)

      Poista
    3. Evoluutio ei todellakaan valitse mitään, vaan toimii ikään kuin takaperoisesti: erilaista muunnosta pukkaa koko ajan ja senhetkisiin olosuhteisiin sopeutuvat menestyvät. Kun olosuhteet muuttuvat, menestyjätkin vaihtuvat/muuttuvat.

      Poista
    4. ”… kommentoija oli dramaattisesti väärässä kuvitellessaan, että evoluutio valitsisi parhaan mahdollisen ja hylkäisi muut…”.

      No, missä ne muut ihmislajit sitten piileskelevät?

      ”… Evoluutio ei todellakaan valitse mitään, vaan toimii ikään kuin takaperoisesti: erilaista muunnosta pukkaa koko ajan ja senhetkisiin olosuhteisiin sopeutuvat menestyvät…”.

      Mutta tämähän juuri on valintaa. Kuten sanoit: senhetkisiin olosuhteisiin sopeutuvat menestyvät.

      Poista
    5. Juu, kulloisetkin olosuhteet ”valitsevat” niissä oloissa parhaiten lisääntyvät. Mutta muutokset ovat sattumanvaraisia ja jos ne periytyvät, niin on tapahtunut ”kehitys”.

      Poista
    6. "...Juu, kulloisetkin olosuhteet...".

      Milloin olet ajatellut julkaista tämän uuden evoluutioteorian?

      Poista
    7. Darwin julkaisi sen jo.

      Poista
    8. "No, missä ne muut ihmislajit sitten piileskelevät?" Osa piileskelee jokaisessa omassa solussasi, osa samassa historian roskakorissa kuin betanauhurit; tai nopeimmin juosseet dinosaurukset sen jälkeen kuin vain lentotaidolla selvisi.

      Poista
    9. “… osa samassa historian roskakorissa kuin betanauhurit …

      Ettet sinä nyt vaan puhunut itseäsi pussiin? Juurihan kerroit, että ”… oli dramaattisesti väärässä kuvitellessaan, että evoluutio valitsisi parhaan mahdollisen ja hylkäisi muut…”.

      Kyllä minusta historian roskakorissa piileskeleminen on hylkäämistä.

      Poista
    10. Miksi kirahvilla on niin pitkä kaula?

      Siksikö, että kun hedelmät olivat puussa korkealla, niin esikirahvi päätti alkaa venyttää kaulaansa, jolloin sadantuhannen vuoden päästä jälkeläiset jo ylettyivätkin niihin?

      Vai siksikö, että pitkäkaulaisimmat esikirahveista ylettyivät niihin heti, jolloin he jälkeläisineen menestyivät eli lisääntyivät, ja lyhytkaulaiset esikirahvit hiipuivat sukupuuttoon?

      Luonnonvalinta suosi esikirahveilla pitkää kaulaa.

      Poista
    11. Pussiin puhumisesta kommentoineelle: en usko kenenkään koskaan kuvitelleen, että betanauhurit olisivat olleet missään suhteessa yhtä hyviä kuin vhs-nauhurit.

      Poista
    12. Kun en aina tule ajatelleeksi, minkä ikäisiä monien kommentoijien on pakko olla, täsmennän vielä, ilman pienintäkään ironiaa, että betanauhurit joutuivat roskakoriin, vaikka ja jopa koska ne olivat parempia kuin vhs-nauhurit. Eivät vain sopineet parin firman markkinointistrategiaan ja varasto-oloihin yhtenä tiettynä ajankohtana. Ehkä esimerkki on outo, koska tallennamme nyt digitaalisesti, eivätkä ajankohtaiset vehkeet ole mitenkään noiden analogisten jälkeläisiä.

      Poista
  13. Entäpä Suomalaisen yhteiskunnan historia I-II (Vastapaino 2021, toim. Petri Karonen, Nils Erik Villstrand, Pertti Haapala, Pirjo Markkola, Marjaana Niemi, 66 kirjoittajaa).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielestäni ei voi ainakaan Suomen historian yleisesityksenä (jollainen se ei kaiketi pyri olemaankaan) suositella ns. laajalle yleisölle. Eräillä puhuttamillani opiskelijoillakin kärsivällisyys kuuluu olevan koetteilla, mutta heidänhän on pakko lukea. Syynä mielipiteeseeni monien kirjoittajien ilmeisen tietoisesti viljelemä ilmaisumuoto, jota paremman puutteessa kutsuisin konstruoiduksi, jos kohta kahden niteen kokonaisuuteen sisältyy myös erinomaisesti kirjoitettuja, menneisyyden ilmiöitä uudella tavalla valaisevia päälukuja.

      Poista
  14. Kuuntelin Pekka Virkin Jälkisuomettumisen ruumiinavauksen, tosin nukahdin välillä oli kovin tuttua paikoitellen, kun on sitä aikaa elänyt. Suositus kuitenkin, ehkä muisti palaa pätkittäin tai sitten ei.

    VastaaPoista
  15. Jos Jumala ei ole, hän kumminkin kuulee ja tottelee rukouksiamme Kristuksen nimeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos jumalaa ei ole, hänet pitää keksiä. Niin ihminen loi jumalan omaksi kuvakseen.

      Poista
  16. Kun toinen ihminen on tieltä raivattava este, puhutaanko Putinista vai suomalaisesta professorista ja muusta huippuvirkaisesta lainapäästä. Kun sammakko pääsee mättäälle se kurnuttaa, sanoi isä.

    VastaaPoista
  17. Jumala oli hyvä olemassa niin kauan kuin hän oli olemassa, kautta Jobin joka on toista mieltä.

    VastaaPoista
  18. Jos Jumalalla ei tänään ole sananvaltaa, kuka sen vei? Vaiennettuna Jumala on lähinnä luotujaan, köyhiä, sorrettuja ja armollisia. Ei siellä missä omavaloiset sytyttelevät lyhtyjään.

    VastaaPoista
  19. Ei riitä että perii taloja, tavaroita, vanhaa rahaa, mainetta ja virkoja. Täytyy myös lisätä omasutta itsetehostuksen keinoin. Kalua kirjoitukseen tarvitaan niissä suvuissa aina.

    VastaaPoista
  20. Blogin kuva saattoi jäädä askarruttamaan joitakin, tänä tulvivien vetten viikkona. Siinä missä Ukrainassa nyt eletään maailmanopun ja vedenpaisumuksen kauhistuksissa, Venezian jäätalvesta 1708 taitelilija Gabriella/Giovanni Bella (1730-1799) löysi ilakoivaa hupsuttelua ja poikkeustilan jännittävää viehätystä, vaikka kyse olikin tappavasta kylmästä ja luonnonoikusta, jota norjalainen kuninkaallisen perheen jäsenkin kävi "ihastelemassa". Taiteilija antoi parastaan siis muistitiedon nojalla, kuten vuosiluvuista näkyy. Taulun omistanee Fondanzia Querini Stampulia. En ole niin syvästi perehtynyt että voisin sanoa, montako kertaa venetsialainen isolaguuni on tuon 315 vuoden takaisen kärsimysten talven jälkeen jäätynyt, mutta ainakin kerran, nimittäi 1929, josta kiintoisa kertomus tässä: https://bestveniceguides.it/2018/02/19/la-laguna-di-venezia-ghiacciata-ed-il-rigido-inverno-1929/ La laguna di Venezia ghiacciata ed il ridigo - Jäätynyt Venetsia ja tuhlaajapoika

    VastaaPoista