14. heinäkuuta 2022

Mies kuin mies


 


 

Kuvan kirja, Antti Tuurin ”Mies kuin pantteri. Wahlroosin elämä” tuotti minulle enemmän mielihyvää kuin ehkä yksikään uutuusteos tänä vuonna. Emmin ja mietiskelin joitakin viikkoja, miten kirjoittaa siitä, koska olen huono arvostelija. Jos kirja miellyttää minua, tapaan sanoa sen, julkeasti. Haen perusteluja ja yritän välttää ylenpalttista kehua, varsinkin jos kirjoittaja tuntuu olevan sellaiselle perso, ja aiheetonta niuhottamista, vaikka tiedän sellaisen kriitikon pyhäksi velvollisuudeksi.

 

Alaotsikon Wahlroos ei viittaa tunnettuihin vallankäyttäjiin. Tämä ”pantteri” on 1955 syntynyt sukulaispoika, jolla on Down syndrooma. Kirjassa hän syntyy ja lopulta kuolee. Kertoja, mutkattomasti Tuuri itse, antaa tarinan viedä, ja tulee ehkä vahingossa muuttaneeksi kirjailijakuvaansa. Teos on täysin isottelematon, lämmin, lempeä ja murheellinen. Siinä yhdistyvät journalismi,  eli tapahtuneen ja olleen myötäelävä kuvaaminen, ja korkea kirjallisuus, eli taito tehdä vähillä keinoilla ja miltei näkymättömillä kielen liikkeillä eläviä ja uskottavia henkilöhahmoja, jotka eivät äkkiä unohdu.

 

Nykykirjallisuudessa minua häiritsee pahasti ainainen kitinä. Niin moni hyväkin tekijä keskittyy muistelemaan, miten ankeaa hänellä itsellään on ollut, ikään kuin maailma olisi pitänyt suunnitella juuri hänen hyvinvointiaan varten. Muutamia vuosikymmeniä olivat muodissa räyhäävä puoliesseistit, jotka pöllyttivät milloin mitäkin julkista tai yksityistä asiaa, joka ei ollut heidän mielensä mukainen.

 

Tässä Tuurin kirjassa toteutuu nyt se Tshehovin lyhyiden juttujen ihme, jonka vuoksi luen niitä tällä hetkellä ehkä kymmenettä kertaa (Garnettin ihan hyvä englanninnos 233 Stories miellyttää minua enemmän kuin nykyiset, ja lisäksi olen löytänyt ennen sotia ilmestyneet, emigranttien tekemät ruotsinnokset, joista välittyy sanomaton tarkkuus): Tshehov nimittäin sanoi useassa kirjeessään, ettei hänellä ole oikeutta tuomita ketään ihmistä.

 

Mielestäni ei kenelläkään ole liioin oikeutta palkita ketään kirjailijaa. Kirjailijalle ei liioin ole perustetta toivoa, että häntä ymmärrettäisiin, ainakaan oikein.

 

Olen sattunut suomentamaan kirjan moottoripyörämatkasta Down syndroomasta kärsivän tyttären kanssa (Paul von Martens) ja tuntenut kirjoittajan ja tyttären. Tuurin kuvaama ihmeellinen vamma, johon usein liittyy ihmisen harvinainen pontevuus ja pettämätön optimisti ja kyky kokea ja jakaa iloa pienistä asioista, on tässä pääosassa.

 

On täysi aihe mietiskellä, mitä se Jumala tai genetiikka tai mihin kukin ajatuksensa perustelee, oikein on tarkoittanut tehdessään yhdestä autettavan ja toisesta auttajan. Ja miten sattumanvarainen ja mielivaltainen on suuren kyvykkyyden ja tietyn kyvyttömyyden välinen raja.

 

Viisas psykiatri (Siirala) mainitsi kerran, kauan sitten, rakastavansa ammattiaan, koska hän oppii koko ajan niin paljon potilailtaan. Hän hoiti paljon hulluja, mutta olen kyllä tuntenut muita laitoksissa työskenteleviä lääkäreitä, jotka ovat maininneet viihtyvänsä paremmin vammaisten ja väärintekijöiden maailmassa kuin parketeilla kristallikruunujen alla. On ikään kuin kodikkaampaa.

 

Hankkikaa kuulkaa tämä Tuurin kirja. Saatte tekin mielenne hyväksi myös siitä, ettei esiin vedetä ”hyväntekeväisyyttä”, joka liian usein on toisten ihmisolentojen alentamista, ja koette mielenmaiseman, joka on kuin mikä tahansa jäätynyt joki, jonka kannen alla vilahtelee paratiisinpunaisia rautuja ja harjuksia – ken osaa ne oikein käsittää.

 

20 kommenttia:

  1. Meillä onkin jo tuo kirja hyllyssämme. Antti Tuuri on kirjoittanut pienen suuren kirjan. Wahlroosilla on kehitysvammainen, jolla on meille kaikille paljon sanottavaa. Minulle ja vaimolleni kirja toi mieleen erityisesti jo toistakymmentä vuotta sitten edesmenneen kehitysvammaisen ystävämme ja sukulaisemme Ahtin. Arviomme mukaan Ahti ja Wahlroos olivat vuosia samaan aikaan töissä työkeskus Aulassa Helsingissä.
    Kuten Wahlroos, myös Ahti oli herrasmies viimeisen päälle. Elämässä tuntui tulevan vastaan aina uusia mielenkiintoisia asioita. Joka kerta meillä käydessä piti mennä Rosenlewin puimuritehtaalle. Aidan takaa katseltiin komeita uusien leikkupuimureiden rivistöjä. Niistä hän oli aikuisenakin yhtä innostunut kuin pikkupoika. Mieslahden opistolla kehitysvammaisten leirilläkin oli hauskaa, kun siellä oli ”ovien pauketta ja muuta komiikkaa”.
    Kerran Ahti oli liikkeellä kaupungilla, kun joku korsto tuli vaatimaan häneltä rahaa. Ahti kaiveli taskujaan: ”Valitettavasti minulla ei ole yhtään rahaa.” Rahan vaatija huomasi ilmeisesti missä mennään, työnsi markan Ahtin käteen ja sanoi: ”No, nyt sulla on rahaa.”
    Käydessämme Ahtin luona Helsingissä hän soitti meille harmoonilla hienosti klassista musiikkia korvakuulolta. Nuotteja Ahti ei koskaan oppinut, mutta hän tuurasi toisinaan kuitenkin Helsingin kanttoreita ja soitti silloin myös urkuja. Kerrankin Ahti soitti meille jonkin hienon kappaleen ja vaimoni kysyi kappaleen nimeä. Kuulemma ”Bachin toccata ja fuuga”. Vaimo: ”Miten sinä tuollaisenkin osaat soittaa?” Ahti: ”Tottahan minä tuon nyt osaan, kun olen sen niin monta kertaa kuullut.”
    Ehkäpä Wahlroos kävi myös Ahtin luona kylässä. Muistamme ainakin, että joskus Ahti kertoi: ”Ensi viikonvaihteessa minulle tulee muutamia työkavereita kylään.”
    Tuurin kirja on kunnianosoitus sekä Wahlroosille, että myös kaikille muille kehitysvammaisille ihmisille keskuudessamme.

    VastaaPoista
  2. Tästäpä ilahduin! Luin jo aiemmin pitkän selostuksen kirjasta (HS kk-liite?) ja ajattelin, että tässäpä oikea asenne ja mainio mies!

    Sattumoisin tunsin hieman vastaavan äijän, ahkera työssä kuin työssä, ja joka asui enona maatalon ulkorakennuksessa, omassa kämpässään - ja oli ylpeä siitä.

    Kerran yhtenä kesänä veljeni kanssa postinhakureissulla jututimme häntä portin pielessä, ja äkkiä hän tokaisi: "No tulkaa nyt katsomaan minun kämppääni, kun kerran niin mielenne tekee!".

    Kämppää ei oltu mainittukaan, mutta ilomielin menimme.

    VastaaPoista
  3. Kehitysvammaisuuteen johtavista syistä on vankkaa tutkimustietoa ollut jo pitkään.

    Sen jälkeen kun on päästy harhaisista rotuopeista eroon olisi päästävä myös yhtä harhaisten, olemattomien jumalienkin mahdollisuudesta puuttua perinnöllisyysasioihin. Ei huvita yhtään edes sellaisella mahdollisuudella kaksimielisesti vihjailut.

    Itselläni on 4 kehitysvammaista veljeä . Koko sisarusparvi (9) on tutkittu jo 1980-luvulla.

    Kehitysvammaisuuden aiheuttaja löytyi, ja se, ollaanko me "terveet" mahdollisesti kantajia vai ei, on myös tutkittu ja tulokset tiedossa.

    Antti Tuuri ulkopuolisena tarkkailijana on tehnyt tietenkin hyvän työn kirjoittamalla aiheesta, mutta itse aiheesta yrittäneenä "sisäpiiriläisenä" voin vain todeta, että mahdoton tehtävä.

    Tähän epäonnistumiseen yhtenä estävänä tekijänä ovat olleet kokemukset tämän hartaaseen kristillisyyteen haksahtaneen yhteiskuntamme jäsenten iskujen jäljet jotka liittyvät "jumalan" kostoon syntiemme tähden. Ja nuo "iskut" liittyivät nimenomaan perheen kehitysvammaisten jäsenten olemassaoloon leimaten kaikki saman vamman alle. Muista toki tuli DI insinöörejä ja muuten menestyneitä elämässä, paitsi minusta ei oikeastaan mitään.

    Pitäisi osata kirjoittaa ensin iskujen jäljet pois ennen oikeaan asiaan ryhtymistä. Mutta ikä on jo semmoisella vuosikymmenellä menossa, ettei tässä enää ehdi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rotuopeissakin on enemmän perää kuin kehitysvammoista jumalien kostona. Kaikki jumalat olisi jo viimeinkin aika panna pois viralta ja aloitettava allahista.

      Poista
    2. Aika vaikeaa olemattomia virkoja ja vielä olemattomampia jumalia on lakkauttaa. Jumalharhoihinkaan ei lääkettä ole. Kangastuksiin auttaa ainoastaan konkretia. Kun selväjärkinen, luotettavaksi tiedetty tähystäjä hihkaisee "maata näkyvissä", herää unisinkin.

      Poista
    3. Oletko harkinnut sellaista näppärää sanelinta, ääniaktivoituvaa sorttia? Siinä on etu se että puhtaaksi ei ole tarpeen kirjoittaa. Lisäksi itsekseen jupinaa saa uusia ja miellyttäviä muotoja kun joutuu nauramaan itselleen jäljestä päin.
      Vähän kuin kansakoulun veistotunneilla tehdyt ensimmäiset puutyöt. Aiheuttavia, etten sanoisi.

      Poista
    4. "saa uusia ja miellyttäviä muotoja kun joutuu nauramaan itselleen jäljestä päin" - jos on ollu kännissä nauhotellessaan.

      Poista
    5. Meinaten kyllä on koko palio täs maas koneellaki kännissä paukutettu kirjantynkää että sen puoleen se on yks ja sama, kunhan jaksaa ittelleen nauraa, eiks vaan. Ja, kun on tämmösetkin epänäppäryyskäpälät jotka pentele nytkiikin vielä niin ei oo mitään kivaa näpelöidä kymmenvuotiaalle neitsyelle tehtyjä näppäimistöä. Läpiveto viepi vekottimet pöydältä. Ja missä on mukinpidin? Entäs tuhkakuppi? Ei ole suunniteltu palio kyllä.
      Saisko miel. adusoidusta valuraudasta tai muusta mukavasta aineesta. Sisuskalut vois vaihtaa sitte ku ne sanoo että nyt, nyt pitäs taas maksaa tai ostaa ja maksaa.

      Poista
  4. Hyvä ja ymmärtävä arvio tästä kirjasta ja yleisemminkin. Luin sen ja huomasin, että Tuurilta onnistuu nykyisin kaikki.

    VastaaPoista
  5. Arvoisa Blogisti, kirjoitatte: "oikein on tarkoittanut tehdessään yhdestä autettavan ja toisesta auttajan." Mutta olisiko kuitenkin niin, että jokainen meistä on auttaja, mutta samalla myös autettava. Ja näin jatkuu pitkin vuosien janan. Minulla itselläni on kuitenkin suuri tarve kokea toisten taholta auttamista ja samalla haluan auttaa toisia missä ja milloin voin sellaista tehdä.

    VastaaPoista
  6. Koskettavasti kirjoitettu, kuten oli myös varhemmin HS:ssa julkaistu arvio, jossa kevyesti rinnastettiin (kuten tietenkin jo Tuuri otsikoinnissaan) kaksi sukunimikaimaa "paremmat" elämäneväät saaneen tappioksi.

    VastaaPoista
  7. Hieno arvio hienosta kirjasta!
    En tiedä, meneekö pahasti aiheen ulkopuolelle, mutta tuo Siiralan mainitsema "kodikkuus" karisee kyllä haastavien tapausten parissa. Olin isäpuolena ja myöhemmin uskottuna miehenä 7-vuotiaana kolarissa vammautuneelle pojalle (vanhoin mittarein 75 prosentin aivoinvalidi) siitä eteenpäin, kun hän täytti kymmenen. Hän kykeni erityisluokkien jälkeen käymään normaalin ammattikoulun; jujutsussakin ropisi vyöasteita. Seurusteli jopa kaupunginosamissin kanssa. Sitten kuvaan astuivat rikollisuus ja alkoholi. Hän tukehtui omaan oksennukseensa suuren epilepsiakohtauksen saaneena omassa omistusasunnossaan keski-iän kynnyksellä. Korvaukset olivat kohdallaan, sillä hän oli saanut rakennusinsinöörin keskipalkkaa kaikin indeksikorotuksin. Esimerkiksi liikenteessä lapsena vammautuneiden toimeentulo vakuutuspuolella hoidettiin räätälöimällä kuvitteellinen ammatti, vanhempien ja isovanhempien koulutustaustaa tarkastelemalla. Kaikki ei ollut todellakaan komeaa, vaikka hyviä hetkiäkin oli. Kyllä sitä hemmetin voimattomaksi vieläkin itsensä tuntee. Tietenkin hänen äitinsä kanssa tuli jutelluksi, mitä pojasta olisi mahtanut tulla ilman vammaa. "Mistä tietää, vaikka vielä hurjempi", sanoi hänen äitinsä kerran lopen väsyneenä.

    VastaaPoista
  8. Tärkein teksti tähän mennessä, koska valaisee joka nurkan tästä blogista, sen luonteesta ja tarkoituksista. Äärimmäinen itsekeskeisyys kuten demariproffan pitämässä onnittelupuheessa: tärkeintä oli itsekehu ja -korotus, omien kulkemisten luettelu siltä päivältä, toisten halveksunta ja pilkka sekä rehentely omalla väitetyllä tietämyksellä. Täydellinen moraalin ja arvostelukyvyn puute yhdistyneinä itsen yli- ja lukijan aliarviointiin. Pilkka osuu kuitenkin omaan nilkkaan, kun lukija huomaa, että professori on ilkosillaan. Ilkeys nousee kolossaaliseksi siinä, että hyviin yhteiskunnallisiin tekoihin ja yhteiskunnan oikeudenmukaisuuteen pyrkivät poljetaan maan rakoon. On tärkeätä tutustua sosiaalidemokratiaan tällä tavalla sisäkautta, kiitos siitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuntuu että kuvailee pikemminkin kokoomuslaista.

      Poista
    2. Hyvä Anonyymi perjantaina, 15 heinäkuuta, 2022, olen pahoillani puolestasi. Tuli raskas olo tuon kaunasi edessä, joka syö sinua. Heitä irti ja keskity muuhun, jos mahdollista, muuten et voi auttaa itseäsi.

      Poista
    3. En tajua tästä pätkääkään. En löydä mitään yhteyttä sosiaalidemokratiaan. Ja kuka nyt on tuo demariproffa ja mikä hänen onnittelupuheensa?

      Poista
    4. Joku on nyt luonut mieleensä ihan ikioman Kemppisen ja kirjoittanut sinne ihan oman blogin ja arvostelee sitä sitten. Tätä päivän juttua hän ainakaan ei ole lukenut.

      Poista
  9. Tuuri on niin hyvä kirjankirjoittaja, että hän saa elmämään ihan minkä tahansa teeman tai aiheen.

    VastaaPoista