14. joulukuuta 2021

Umpeen kirjoitettu


 

 

Suomessa ei ole oikeastaan kirjoittamisen opasta. Miten kirjoitat blogin?

 

Aulis Ojajärven ”Kirjoita taiten” (1960) taisi olla enemmänkin ainekirjoituksessa huomioon otettavaa. Kaikki tietävät, että yhdyssanat ja välimerkit ovat kaikki kaikessa. Sisällöllä ei ole niin väliä.

 

Matti Kuusi ja Yrjö Kivimies näyttivät mallia, mutta vähän ohimennen. Sääli. Tästä asiasta minulla taitaa olla itsellänikin 10 englanninkielistä ja 5 sekä saksan- että ranskankielistä opaskirjaa. Välillä näen tähdennettävän, että jos hakee työpaikkaa tai apurahaa, pitäisi kirjoittaa hyvä hakemus. Tuo ”hyvä” taitaa tarkoittaa, että jo toimiinsa tuskastunut lukija pysähtyy, kiinnostuu ja hiukan innostuukin.

 

Kieli- ja tyyliopit eivät auta. Maailman paras pikkuteksti eli niin sanottu jouluevankeliumi (Luuk. 2 : 1 – 14) alkaa pahimmalla mahdollisella virheellä. Ensimmäinen sana on ”ja”. Ja tapahtui niinä päivinä. Sitten tulee peräkkäin kaksi että lausetta, eikä toisessakaan virkkeessä päästä asiaan, vaan höpistään, kuka oli keisarina, ja selvitetään verollepanon ongelmia.

 

Ylioppilasaine olisi jo tällä selvä i. Saa muuten olla peto miehekseen (tai naisekseen), että huomaa Luukkaan koulutuksen. Tarina on retoriikan korkeaa taidetta ja johtaa mahtavaan peripetiaan eli nousuun juuri tuon oudon laahaavan alun takia.

 

Itse olen oppinut sinne tänne hypähteleväksi kuvailun tyylini Matteuksen evankeliumista. Kärsimyshistoriassa eli kertomuksessa Kristuksen viimeisestä viikosta hypähdellään hullusti ja marssitetaan mukaan erilaisia turhia sivuhenkilöitä ja jätetään kertomatta, miksi ihmeessä Juudas tarvittiin näyttämään Jeesus, joka juuri edellä selvitetyn mukaan oli suuri julkkis Jerusalemissa ja myös Getsemanessa heti tunnistettavissa. Ja perusteluitta jätetään, miksi Jeesus teki noin törkeän oharin. Jo viimeisellä ehtoollisella hän osoitti tietävänsä, kuka porukasta hänet kavaltaa.

 

Epävarsinainen laiminlyöntirikos, sanoisin juristina. Henkirikos oli estettävissä. Itse asiassa tässä käytetään samaa tekniikkaa kuin action-elokuvissa edelleen. Pahis on säväyttävin, kun hän löytyy omien keskeltä. Ja kerrontatekninen harhautus on huomion kiinnittäminen Pietariin, joka ryhtyy pullistelemaan ja herättää siten kuulijassa epäilyn, että tuo mies ei ole nyt aivan oikealla asialla.

 

Kielen tasolla tavallinen virhe on kirjoittaa liian hyvin eli puhaltaa teksti umpeen. Suomalaisten maallisten mestareiden, kuten Meren ja Haavikon, puhumattakaan Anhavasta, jokseenkin jokainen lause tuo enemmän esiin kirjoittajaa kuin kirjoitusta.

 

Se on hyvä asia runoudessa, kielen kolmiulotteisuus. Esseessä – tai työpaikkahakemuksessa tai tenttivastauksessa – yletön nasevuus tai kutkuttavan pureva sananvalinta kertoo kokeneelle lukijalle, että tuossa kohdin kirjoittajalta on loppunut sanottava ja että hän lieneekin lajia, joka ei viitsi ajatella asioita loppuun. 

 

Ja niin kirjoitus solmiutuu köydeksi kirjoittajan kaulaan.

 

Itse käytän näissä kirjoituksissani Hyppeli-Hiiri -teknikkaa siksikin, että olen kyllästynyt johdonmukaisuuteen ja etenkin asiallisuuteen. Haluaisin mielelläni tarjota lukijalle sellaisen metsän kuin Jukolan Laurilla, joka kuljeskeli kirves kainalossa milloin missäkin ja tarkasteli milloin mitäkin, silmiin sattunutta känkkyrää, miettien että mitähän tuostakin saisi.

30 kommenttia:

  1. Luin juuri puolihauskan esseekokoelman "The Artful Dickens" jossa kertaillaan millä kaikilla tavoilla kohdehenkilö runteli englanninkieltä ja kaikkia hyvän kirjoittamisen ja tarinan sääntöjä. Siinä lienee syy miksi häntä edelleen luetaan enemmän kuin ketään aikalaista.
    AW

    VastaaPoista
  2. Jos Hyppeli-hiiri olisi lukumiehiä, se tietäisi että kissan ei tarvitse hiirtä jahdatessaan olla ajatteleva tai aavistuksen mestari, sillä sen silmän ja käpälän välille on rakennettu automatiikka joka reagoi sivuttaisliikkeeseen pikatassulla kynsineen. Tämän tietäen viisainta olisi paeta suoraan kissan edestä poispäin.

    Mutta hiiri ei ole lukenut Gombrichia ("Art And Illusion"), ja lisäksi on usein kissan ja seinän välissä. Ei vaihtoehtoja. Mikset enää hyppele.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Osaa se kissa lyödä toisen iskun suoraan eteenkin päin.

      Poista
  3. Excellent goods from you, man. I have understand your stuff previous
    to and you're just too excellent. I actually like what you have acquired here,
    certainly like what you're saying and the
    way in which you say it. You make it entertaining and you still take care of to keep it smart.
    I can not wait to read far more from you. This is actually a tremendous web site.

    VastaaPoista
  4. Ota minut reppuselkään Essayah
    ja käytä mua viinakaupassah
    sun kanssa Me Varmana Keritään
    sä oot älynhyvä kävelem(m)ään

    I. Hoo

    VastaaPoista
  5. "Matti Kuusi ja Yrjö Kivimies näyttivät mallia, mutta vähän ohimennen. Sääli."

    Yritin nuorena kohentaa ilmaisua harjoitusaineita varten lukemalla tarkkaan Matti Kuusen ohuen 1960-luvun oppaan Miten opin kirjoittamaan paremmin. Mieleen jäi erityisesti tuon ylistetyn sattuvan sanonnan mestarin seuraava ohje:

    "Kirjoitelmassa on kaksi tärkeää kohtaa: ensimmäinen virke ja viimeinen. Kunhan vain pääsemme kunnolla alkuun ja loppuun, niin välillä olevasta kyllä jotenkuten selviydymme."

    Niin kyllä. HS esitteli joskus 2000-luvulla katkelmia sellaisista sen kevään yo-aineista, jotka eivät aivan yltäneet ns. valioaineiden luokkaan. Eräs spes patriae oli valinnut valtiollis-yhteiskunnallisen aiheen Suomen viime vuosikymmenten presidenteistä. Näin hän selvitti vuosina 1956 - 1981 hallinneen presidentin osuuden: "Kekkonen oli kalju, jolla oli suhteita Neuvostoliittoon." Luonnehdinnat seuraajista olivat samaa luokkaa. Matti Kuusen ohje lienee periytynyt ylisukupolvisena tuolle nuorelle kynätaiturille.

    Matti Kuusesta vielä sen verran, että hän oli valinnut oppaaseensa malliesimerkiksi loisteliaasta aloituksesta Max Jakobsonin "mestarilliseksi mainitun" talvisotakirjan vertauksen vuorikiipelijästä. Sittemmin on tosin käynyt ilmi, niin olen lukenut, että Jakobson oli lainannut kohdan jostain englanninkielisestä kirjasta. Mihin tietenkin voidaan todeta: kukapa kirjailija ei.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miksi monikko? Eikös "spe patriae"?

      Poista
    2. "Miksi monikko? Eikös "spe patriae"?"


      Kylläpä osasitkin tarttua olennaiseen kielelliseen "virheeseen", jollaisena en sitä itse kuitenkaan pidä.

      Koululatinani kieltämättä on vuosikymmenten ruosteen hapertama. Silti spēs, speī ymmärrykseni mukaan on edelleenkin viidennen deklinaation substantiivi, jonka singulaarin ja pluraalin nominatiivi tässä tapauksessa ovat identtiset.

      Epäileväiset voivat vielä vilkaista Adolf V. Strengin (toim.) Latinalais-suomalaista sanakirjaa (SKS:n laaja versio, 858 sivua): spēs, speī.

      Poista
    3. Matti Kuusen ohje eka virkkeen tärkeydestä on huono. Kuinka moni amatööri tuskailee alkulauseen kanssa eikä pääse sitten alkua pitemmälle?

      Tässä ammattikirjoittajan neuvo tottumattomalle: kirjoita aluksi ylös kaikki mitä haluat aiheesta sanoa esim. ranskalaisiin viivoin, mieti sitten niiden järjestys ja ala kirjoittaa. Ellet keksi loistavaa alkulausetta, aloita suoraan faktasta. Äläkä yritä keksiä huikeaa lopetusta, vaan sano mitä on sanottava - ja lyö piste.

      Poista
    4. Se että eka virke on tärkein, ei tarkoita sitä että se täytyy keksiä ensimmäiseksi. Ensin kirjoittaa tekstin, sitten stilisointikierroksilla siihen löytyy hyvä aloitus ja lopetus, melkein itsestään.

      Poista
  6. Yksi Sartren teksti alkaa: "Ei." Ajattelin aloittaa yo-aineen samaan tapaan, mutta sitten tulin järkiini. Silloin kirjoitettiin vain yksi aine.

    VastaaPoista
  7. Rosa Liksom alias (nykyinhokkikielellä "aka") Anni Ylävaara luonnehti syksyllä pariin otteeseen uusinta kirjaansa lauseella "vitun tiivishän se on". Kävisiköhän tuo yleisemminkin ohjeeksi kirjoittajille?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erno Paasilinnan eräs tiivisteksti kertoi kirjailijasta jolla oli teos nimeltä Vittu.

      "...kirjailija nousi junan Vittunsa kanssa..."

      Eikä EP:n teksti tuntunut lukijasta lainkaan rivolta.

      Poista
  8. Kemppinen kuvaa itse asiassa juuri lukemaani, mainiota kirjaa "Hautajaiskengät", jonka on kirjoittanut lappilaislähtöinen, mutta juuriltaan kainuulainen rock-sanoittaja Tommi Liimatta.

    Yhden olen huomannut ominaiseksi Kemppisen tarinoille, joita vasta nykymaailma sijoittaa blogistaniaan.

    Ikätoveri (2v tosin vanhempi) ei isommin matkan varrella korjaile pieniä tekstuurinsa virheitä.

    Siihen minä en ole onnistunut "ryhtymään" eli 2007 alkaneena, pienen lukijajoukon vieraana saatan tekstiäni (4300 päivitystä) korrehtuuran nimissä vielä korjailla viikon-parinkin jälkeen.

    Muutoin kuin ikäluokkana ja päivitysten tuottajana emme ole isommin verrannollisia sen paremmin taustan kuin menestyksenkään suhteen, mutta asuu minulla sentää serkkuja Kirkkonummella (Hirsala) ja asun minä sentään Lapissa, jossa Kemppisten suku on usein nähty "junan/Eskelisen-tuoma käypäläinen".

    Hyvää 2020-lukua!

    VastaaPoista
  9. Näitä blogitekstejä on mukava lukea, koska ne eivät ole tylsiä, niissä on jokin kiinnostava ja ehkä ravisteleva tai yllättävä näkökulma ja aina jotain tukevaa asiasisältöä. Välillä sitten voi olla vähän runollista hämäryyttä, tai runoa, tai hypähdys assosiaatioiden mukaan. Kun teksti ei ole "umpeen kirjoitettua", niin lukijoilla on tarttumapintaa kommentoida ja useammat saavat siitä irti jotain heitä kiinnostavaa.

    VastaaPoista
  10. Mitä Jeesus sanoi opetuslapsille, jotka säikähtivät karhua?

    Älkää peljätkö. Se on täytetty.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sellainen kun Jukka Aakula somettelihe sellasen kun Ari Pesosen kanssa, rumasti sanoen:

      KESKIVIIKKONA, JOULUKUUTA 15, 2021

      Nato-optio-ulkopolitiikan loppusanat?
      Ari Pesonen tekee blogillaan yhteenvedon Suomen Nato-optio-ulkopolitiikasta:

      "Venäjä siis ilmoitti Suomen presidentti Niinistölle, että Venäjä haluaa käydä neuvottelut Suomea ja Ukrainaa koskevasta aseistuksesta ja maiden mahdollisesta puolustusliittojäsenyydestä Yhdysvaltojen ja Naton kanssa, ei itsensä Natoon kuulumattoman Suomen tai Ukrainan kanssa.

      Tämä on nyt se Suomen ja presidentti Niinistönkin yltiöpäisesti hehkuttaman Nato-optioulkopolitiikan lopputulos: Venäjä neuvottelisi Yhdysvaltojen ja Naton kanssa siitä, ettei Nato laajentuisi Suomeen ja eikä mitään Venäjää uhkaavia aseita saisi olla myöskään Suomen maaperällä.

      Suomi saa nyt juuri sitä, mitä se on Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen harjoittamallaan varsin sinisilmäisellä ja omintakeisella ulko- ja turvallisuuspolitiikalla itsellensä tilannut."

      Poista
  11. Metsään mentiin sittenkin vielä pidemmälle!

    VastaaPoista
  12. Koskettavampia, ja syvällisempiä kirjailijoita mielestäni on Samuli Paronen. Tiedän – tosin tiedän että itse tiedät sen paremmin, kun siihen aikaan Otavalla olit – että hänen käsikirjoituksensa eivät suomen kielen kielioppia kovin kunnioittaneet. Mutta se sisältö!

    Ja eikös kustantamoissa kustannustoimittajia juuri siksi ole, että pistävät välimerkit plus muut sirkumfleksit sinne minne ne kuuluu. Jossa ihan kylliksi tekemistä riittää. (Tosin olen kuullut semmostakin, että kustannusvirkailijat välillä pelaavat työaikanaan tietokoneillaan pasianssia... mutta kukapa meistä ei?)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ahaa, nyt ymmärrän! 60-luvulla alkanut ja yhä jatkuva luova modernismi, jossa välimerkit puuttuu tai ovat missä sattuu, johtuukin kustannustoimittajien puutteesta!

      Nerokasta! Pantiin väki pihalle ja nimettiin surkea kirjoittaminen tajunnanvirraksi!

      Poista
    2. Ahaa Anonyymi, et nyt kyllä ymmärrä mitä luulet. Esim. Christer Kihlmanin kirjassa Madeleine, Söderström, 1965, ei yhtään haittaa se, ettei siinä ole välimerkkejä. Ja tuskin sekään haittaisi, että siinä niitä kamalasti olisi, ehei. Minun lukukokemustani sekään ei haitannut tippaakaan, että sen on Pentti Saarikosken suomentanut. - Hyvä romaani se näistä puutteista huolimatta siitä huolimatta on. (eikä koskenkorvalle haise)

      Poista
    3. Källi kävi mikis, ennen min on myöhem min.
      Maksimi on minimi.

      Poista
  13. No jaa.
    Uusimman Raamatun käännöksen mukaan -joka sekin on 30 vuotta vanha, vuodelta 1992, mikäli asia on joltakulta jäänyt huomaamatta - Luukkaan evankeliumi alkaa jokseenkin varmaotteisesti ja ehkä jopa tylsähkösti luonnehdinnalla "siihen aikaan".
    "Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano."

    Kaikkein uusimmassa, nuorekkaille mobiilikäyttäjille suunnatussa pipliassa värssy kuuluu:"Niihin aikoihin keisari Augustus määräsi, että kaikkien maailman ihmisten piti ilmoittautua veronmaksajiksi."

    Jatko on vähintäänkin yhtä kuivakka: "Näin laadittiin ensimmäinen veroluettelo Quiriniuksen hallitessa Syyriaa. Kaikki lähtivät omaan kotikaupunkiinsa ilmoittautumaan."

    Plääh.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vanhojen Raamattujen tekstillä on kulttuurihistoriallista hohdetta mutta siitä että Jumala olisi sanellut vanhat käännökset, toisin kuin uudet, ei ole mitään todisteita, eikä siitä että Jumalan mielestä suomalaisilla pitäisi olla merkityksiltään alkukielisistä poikkeava Raamattu.

      Poista
    2. Ja sillä panemisella on nykyään vähän koominen vivahde.

      Poista
  14. Sallittanee sananen jouluevankeliumi-maallikkoteologiaa. Luterilaisuuteenhan kuuluu niin sanottu regimenttioppi, jako maalliseen ja hengelliseen regimenttiin, joka perustuu Jeesuksen kolikkolausumaan: antakaa keisarille mikä keisarille kuuluu, ja Jumalalle, mikä Jumalalle kuuluu. Uuden Testamentin eksegetiikassa, selitysopissa, ei liene huomattu, että vielä selkeämpi perustelu regimenttiopille on jouluevankeliumi. Siinähän lähettämällä taivaallisen sotaväkensä Jumala ilmaisee Joosefin perheelle hyväksymisensä sille, että perhe on täyttämässä mitä maallisinta, taloudellista, velvollisuuttaan jopa maanpetoksellisuuteen asti, pakanalliselle esivallalle, miehityshallinnolle. – Regimenttioppia tukee vielä paimenten ja Marian, arjen ja pyhän, kohtaaminen, taivaallisen sotaväen viestin motivoimana. – JR  

    VastaaPoista
  15. Oppikoulussa aikanaan panostettiin oikeaoppiseen kirjoittamiseen siten että mitään kielivirheitä ei saanut olla. Sisältö oli aika toisarvoinen asia. Vastaavat menettelyt olivat voimassa ruotsin-, saksan- ja englanninkielisessä maailmassa. Asiaa paremmin tuntematta, arvelen, että muissa valtakielissä olivat vaatimukset hyvin samankaltaisia.

    Nyt englanninkielisessä maailmassa on, etenkin tieteellisessä kirjallisuudessa ja siihen liittyvässä tekstintuotannossa, siirrytty pari pykälää vapaampaan esitykseen. Enää ei pidetä lainkaan pahana että lause alkaa sanalla "Ja" tai "Mutta". niitä jopa käytetään tehokeinoina koska niillä voidaan rakentaa jännitettä tekstiin. Onkin muuttunut tilanne sellaiseksi, että tekstin sisään rakennetaan viesti siten että lukija tiedostamatta etsii siitä itseään kiinnostavia elementtejä ja virittyy odottamaan ratkaisua draamaan. Tämä tehdään jopa aivan arkisen luontoisissa teksteissä. Kyse on siis tarkoituksenmukaisuudesta ja tehokkuudesta jolla kirjoittaja tietoisesti pyrkii omaan päämääräänsä. Silti lopullinen teksti on niin kelvollista ja painokelpoista ettei sitä ryhdytä hyljeksimään. Välimerkit ovat jotakuinkin kohdillaan ja kieliopillisia sääntöjä pyritään noudattamaan. Vain kieliopilliset niuhot voivat ottaa jauhot kurkkuunsa niistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arvellakseni uudempi tekstuaalisuus on hilpeämpää ja vapaampaa muodollisen ja oikeellisen sijaan, pidän kehitystä suotavana.

      Tajuan etten ole puhdaskielinen vaan useamman kielipiteen murjoma, piru vie. (teonsana viimeinen, saksahan se siellä pilkottaa, typiskt tysk) Markus Kajo epäyleilee blogissaan Ajatusten miljoonalaatikko ja juuri pirun viemisiä viimeksi ohotteli.

      Broken english on puhutuin kieli vain siihen saakka kunnes pakkokiina sen peittää alleen, saa sitten arvailla vaan mitä Intiassa tultaneen puhumaan.

      Nuoriso muuten puhuu livettämisestä, sanoo sen olevan raskasta.

      Poista