1. marraskuuta 2020

Vuodet kuin linnut



 

Tietysti linnut muistelevat menneisyyttään. Ja perhosilla näyttää olevan kyky antaa muistikuvia perinnöksi seuraaville ja sitä seuraaville sukupolville. Sen ei pitäisi olla mahdollista, mutta niin tapahtuu.

 

Monarkkiperhonen muuttaa kolme- neljä tuhatta kilometriä Kanadan eteläosista Meksikoon, ja matkaan menee useita sukupolvia. Päämäärä löytyy: tietyn metsän tietyt puut. Tuon käsittämättömän lentäjän lähisukulaisia Euroopassa ovat nokkos- ja amiraaliperhonen.

 

Ystäväni Tari lähettää minulle joskus kuvia perhosista. (Perustiedot ovat ajan tasalla teoksessa Saarinen, Aarnio, Jantunen. Ojalainen, Haahtela: 100 suomalaista perhosta, 2019).

 

Mielikuva perhosesta häilyvänä, katoavana kauneutena on täsmälleen väärä. Mielikuva perhosten harrastajasta vaarattomana hupsuna ei liity miltään osin todellisuuteen. Mutta tässä viittaamani perhosten valokuvaaminen – en yllyttäisi. Se on todella vaikeaa.

 

Ei voi sanoa, että perhoset ovat olleet keskuudessamme kauan. Fossiileista käy ilmi, että osa perhosista eli jo 80 miljoonaa vuotta sitten. Nisäkkäät, mukana siis aikanaan hankalaksi osoittautunut ihminen, saivat oman lokeronsa liitukauden joukkotuhosta. Lokero jäi tyhjäksi liskoilta.

 

Tällä hetkellä tutkijat ja harrastajat lukevat muun muassa keskilämpötilan muutosta perhosista. Suomessakin talvehtii lajeja, jotka ennen ymmärsivät jäädä kylmän ajaksi etelämmäksi.

 

Sielulintu on kovin erilainen ajatus kuin vanhentuvan tieteen ”vaisto”, mekanistinen ja kovin epäselvä käsite. Muun muassa Egyptissä kuolema piirrettiin lintuna, joka lehahtaa suusta. Se on sielu, joka lentää muille maille.

 

Pikkutytöt pitävät leikissään perhosen siipiä. Miten mainio ajatus! Koska lapsia ei nyt ihmeemmin tapaa eikä lapsenlapsiakaan, lasken mielessäni.

 

Nämä pienimmät voivat nykyisten mittojen mukaan olla elossa vielä vuonna 2100. Elinajanodote on tällä hetkellä Suomessa noin 80 vuotta. Lapset eivät yleensä ole erikoisen kiinnostuneita sukutarinoista Mutta jos nämä muistavat vanhoina minut ja juttuni, ajatuksille tulee siipiväliä.

 

Kaksisataaviisikymmentä vuotta… Vanhin selvästi muistamani ihminen oman lapsuuteni päiviltä oli talollinen Matti Lauttamus, syntynyt 1862 eli ennen suuria nälkävuosia. Juuri häneltä isoisäni osti tontin vuonna 1924 ja rakensi siihen talon. Molemmat isoisäni ja lisäksi lasteni äidinpuoleinen isoisä olivat kaikki syntyneet 1896. Heistä yhden eli Nurmen taatan kanssa kävimme rauhallisia ja pitkiäkin keskusteluja hänen vanhuutensa päivinä. Kun hän kuoli, olin itse juuri täyttänyt 40. Hän vastaili outoihinkin kysymyksiin ja kirjoitti lyijykynällä lehtiöihin muistelmansa, jotka me sitten painoimme kirjaksi. Tarina alkaa muutosta noin 1900, ja kuvaukset esimerkiksi Helsingin ympäristön patteritöistä 1916 ovat erittäin mielenkiintoisia ja asiantuntevia.

 

Tulkintani mukaan taata esittäytyi kirvesmieheksi, mitä hän ei oikeastaan vielä ollut, mutta oppi. Ja siinä sivussa tuli betoniraudoituskin tutuksi. Ja venäläinen maksoi hyvän palkan. Mosabakka oli suuri kohde ja ”plintaasit” (bilndage eli bunkkeri) haluttuja.

 

Ajatus innostaa minua. Kaksisataa vuotta sman suvun sisällä eli toisensa oikeasti tunteneiden kesken.

 

12 kommenttia:

  1. Isäni syntyi maaliskuussa 1918, nuorempi pojanpoikani 2017 maaliskuun 13. päivä. Niitä miettiessä on tuntevinaan historian siipien havinaa.

    VastaaPoista
  2. Niin, kovin moni sukumuistoja vanhempana kirjoittaessaan harmittelee ettei enempää aikonaan lapsena tarinoinut ukkinsa tai pappansa/mammansa kanssa. Hienoja muistoja joita useimmat arvostavat vain vanhemmalla iällään. Nyt on someilmiöksi noussut valkeakoskislaisen Papan ja Lotan laulut ja pikkumuistelot. Nyt Lotta on koostanut Papasta myöskin kirjan. Ihan tavallinen ihminen ja ihan tavallisia arkisia asioita. Mielestäni herkistyttävä pari. Päätalon suosio koostui myös melko arkisista jatusteluista ja ne jotka eivät pitäneet eivät vaan löytäneet yhtäläisyyttä omaan elämänpiiriinsä. Täytyy vain toivoa ettei Pappaa vanhalla nyt iällään aleta heti koronan helpotettua repimään jokaiseen tapahtumaan, vaan ymmärrettäisiin kohtuus. Linnan juhliin toivottavasti Lottakin muassaan päässenee sitten kun niitä taas joskus järjestettän.

    VastaaPoista
  3. Onhan se huima matka dinosauruksista linnuiksi. Päätä huimaava.

    Ps. Mutta kun lukee hra Kemppisen "Terapia" -esseen tiettyjä kommentoijia, käy sääliksi terapeutit. Pakko se heille on olla kutsumusammatti? onhan?

    VastaaPoista
  4. "Sielunlintu" voi olla vaikka kuukkeli. Metsätyöntekijän sielu jatkoi elämäänsä kuukkelissa. Kalle Päätalon hautakivessä taitaa olla kuukkelin kuva. Omaan kiveeni olen ajatellut kottaraista. Mainio matkija ja kevään tuoja.

    VastaaPoista
  5. Perhosten valokuvaaminen ei ole kovin vaikeaa. Jos malttaa liikkua hitaasti ja välttää äkkinäisiä liikkeita, niin pääsee hyvinkin lähelle. Ongelmallisinta on niiden äkkinäiset liikkeet ja se, etteivät ne ymmärrä poseerata kuvaajalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Helpompi tapa: perhonen haavitaan perhoshaavilla ja laitetaan kylmälaukkuun tai jääkaappiin jäähylle. Jonkin ajan kuluttua siirretään kohmeinen perhonen vaikkapa kuvaukselliseen kukkaan, jossa se levittää siipensä kerätäkseen augingopaisteesta lämpöä. Ei kohmeisena karkaa ja kuvata voi vaikka kuinka. Lämmettyään sitten jatkaa matkaansa!

      Poista
  6. Minä kasvatan perhosia keittiön katossa - ja kaalimaassa. Yhtenä päivänä huomattiin, että keittiön laipiossa oli toukka. Se piti ottaa alas mutta unohtui, ja parin päivän päästä sisällä lenteli nokkosperhonen, joka pyydystettiin lasipurkkiin ja vietiin ulos. Kohta siellä oli toinenkin lähes samassa kohtaa! Mistä niitä tulee? Sitten muutaman päivän päästä huomasin sellaisen perhosen toukan tiskipöydällä, samaan suuntaan mönkimässä. Olin jättänyt hetkeksi lehtikaalia siivilään valumaan, ja siitä se kai oli tippunut. Niillä on niin hyvä suojaväri, etten tahdo niitä millään huomata. Pidän perhosista, mutta en näistä, jotka ovat alkaneet kilpailla samoista syötävistä. Ja toukkien kerääminen ja kuumaan veteen hukuttaminen on inhottavaa puuhaa. Miksi ne sinne kattoon menivät? Aika matka sillä vauhdilla.

    Joskus ajattelen isänisää, joka syntyi vuonna 1830, melkein kaksisataa vuotta sitten! Hän siis eli myös nälkävuodet. Ukko oli ollut taitava metsästäjä, ja se oli varmasti ollut avuksi. Viikko sitten syntyi hänen pojantyttären pojantyttärenpoikansa. Sukupolvien vaihto on kiihtynyt! Olisipa mukava nähdä uusi tulokas, mutta täytyy tyytyä kuviin tässä vaiheessa. Tädit ja enot ovat tohkeissaan.
    Mitenkähän ne ristiäiset saadaan pidetyksi?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luin tällä välin aamun lehteä ja huomasin, että miesten elinajan odote on nyt 79,2. Paljon ehtii tapahtua sinä aikana, maailma muuttua monella tavalla. Tämän poikalapsen äiti voi osaltaan koettaa hillitä kielteistä kehitystä, kun on valmistunut ympäristöteknologian alalta. Ilmaston lämpenemisestä kertovat myös nämä meidän perhoset, kun lisääntyvät Suomessa vielä lokakuun lopussa!

      Poista
  7. Muistaakseni Merete Mazzarella kertoi äitinsä tunteneen pikkutyttönä vanhan mummon, jonka mies oli syntynyt Kustaa III:n aikana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sukupolvimuistia, mummoni isoisä on syntynyt 1780

      Poista
  8. Kastellessani kovalla helteellä kasvimaata puutarhaletkulla, huomasin maassa nokkosperhosen. Annoin hienojakoisen vesisuihkun pudota sen päälle useita sekunteja. Kun lopetin, perhonen nousi siivilleen ja laskeutui reiteni päälle. Oliko se huomannut, mistä vilpoisa vesi oli peräisin ja tuli ikäänkuin pyytämään lisää?

    VastaaPoista
  9. Lokero EI jäänyt tyhjäksi liskoilta vaan dinosauruksilta. Ja pienimmät dinot eivät kadonneet vaan ovat edelleen keskuudessamme. Lintulaudoilla ja muualla. Kuvassakin tepastelee muan pikkudino.

    Nisäkkäätkin ovat eteviä. Pikkulepakko on alkanut talvehtia suomessa ja sitä on jo tavattu enontekijöllä asti.

    IT-ukkeli

    VastaaPoista