21. lokakuuta 2020

Ruttovuosi


 

Entinen hovioikeudenneuvos hyräilee kävellessään Kauhavan isän kehtolaulua: ”Nuku nuku, pieni kersa, totta jumalauta. Isäs sulle puukoon ostaa, totta jumalauta…” Ja mieleen tulee myös Kauhavan akan kehtolaulu:” Oikeen täss nyt nääntyy, kun kakara nuan rääkyy. Minä heitän lapsen loukkoon ja lähren ukkoni joukkoon – sun paupalullaa, paupalullaa, paupalilullanlei.

 

Vanhojen mielenpyörteiden päälle on saanut monta kerrosta sanoja. Voi hyvin olla, että ”kehto” on kummastuttava kapine. Itse olen kotoisin pyykkikorista – sekin menneisyyden ilmestys. Niitä oli sokeiden pajusta punomia ja sitten päreistä taivuteltuja. Kakaralle oli kankaasta reunukset, arvattavasti äidin vanhasta leningistä kretonkia, ja patjan täytteenä turvepehkua, kertoo kirjallinen muistiinpano. Ei ollut vaahtokumia puhumattakaan superlonista, ja patjan täytteenä käytetty kapokki oli huonoa kuivumaan. 

 

Voisi olla hyväkin ajatus. Biohajoavaa ainetta. Mutta kyllä osasi olla muhkuraista selän alla. Ja peitteenä oli armeijan viltti. Niitä oli sattuneesta syystä varmaan miljoona. Myynnissä, eivätkä olleet hinnan kiroissa.

 

Maalaisoloissa parempia lakanoita säästettiin paremmille vieraille, joita kävi harvoin. Tarkkanäköinen ystäväni, josta sitten tulikin arkkitehti, mainitsi kerran raitiovaunussa, että kyllä näkee, että Töölössä ollaan ja hienoa väkeä vain, kun joka toisella on poskessa tai otsassa lakanan reunan pitsin painamat.

 

Kuka lienee ollut sekin sankarilaulua vaille jäänyt nero, joka keksi pussilakanan? Minun mielessäni liittyvät Marimekkoon, joka tietääkseni aloitti toimintansa painamalla ylijäämävarastojen erinomaisia kankaita iloisen värisiksi.

 

Moitteena on sanottava, että lakanan lyöminen ja viikkaaminen ovelasti neljään osaan on kadonnutta kansanperinnettä. Mutta minullapa kuulkaa on tänäkin päivänä pikkurillissä arpi, kun nimittäin jäi kerran sormi mankelin väliin. Elettiin raakoja aikoja. Nuorin enoni, ihan keskenkasvuinen, taisi sanoa, että hyvä kun ei munat.

 

Murresanat ovat sitten vielä syvää kerrosta. Tuarehia uutisia, sanoo akka kun aviisi korveehin putos.

 

Aviisi – sana on selvää ranskaa – oli sanomalehti, eli tässä tapauksessa Vaasa tai Ilakka. Korvee eli korvo oli vesisaavi, jollainen piti olla porstuassa, ettei tarvinnut juosta vähissä vaatteissa kaivolla asti, jos vaikka tönkkösuolattu silli janotti. Juokseva vesi oli harvojen herkku, ja se oli kylmää se vesi.

 

Olen kuullut uskottavalta taholta, että oikein mahdottoman hienoissa paikoissa oli kuparinen boileri, jonka alle tuikattiin tuli hyvissä ajoin ennen käyttötarvetta, ja oli meilläkin lopulta Junkers-merkkinen laite veden lämmittämiseen, mutta yleensä se ei toiminut.

 

Kun pyykkäri oli talossa ja käytettiin muurinpataa ja lipeäkiveä, meidät nyrkillätapettavat häädettiin jaloista.

 

 Mutta pesutupa tai sauna – palavan puun rätinä se oli kaunis ääni. Pyrittiin kyllä käyttämään märkiä sekahalkoja, mutta jos sattui olemaan ihan liiteristä koivuklapeja – niin voi sitä tuoksua! Siitä tuli mieleen jotain suurta ja ihmeellistä – jopa puuskuttava juna, joita kävi asemalla ihmettelemässä jokainen, joka kynnelle kykeni. Mielestäni asemamies oli kylän herroista hienoin. Siis sellainen kuin Takamaan Ville.

 

 

 

20 kommenttia:

  1. Isän isoisä oli Isostakyröstä, Helsinkiin joskus ennen rautateitä muuttanut. Liekö sitä perua minulle opetettu kehtolaulu:

    Oli ukko akka, ja heillä kakara
    Molemmat ne tahtoivat sitä hakata
    Mutta kun tää laulu on niin lyhkänen
    Niin lauletaan se vielä kerran uudelleen...

    VastaaPoista
  2. Pesutupana toimi sauna, saunan padassa kiehuivat lipeässä ja saippuassa lakanat, sitten ne huuhdottiin moneen kertaan ja levitettiin naruille kuivumaan. Lakanapyykkiä pestiin kevättalvella, kun pihalla oli vähänlunta ja hankikanto. Koko vuoden pyykki kerralla, kapioita piti emännillä olla. Pyykkiseipäiden avulla pingotettiin narut ja naruille ripustettiin valkoiset lakanat, tuultumaan ja kuivumaan.Sitten ne vedettiin, vietiin mankeliin ja lopulta saatiin lakanat kaappiin, tiiviit rullat tarkalleen pinoissa. Siellä lakanoiden välissä olilapsilta kielletyt kirjat, äidin käsväský ja siinä pankkikirja. Isommissa taloissa oli liinavaatekaapissa kuulemma myös mauseri, jos täytyi sika tappaa. Hienointa oli lakanoiden kuivatus, koko pihamaa täynnä tuulessa liikkuvia puhtaan valkoisia lakanoita. Kun sitten isompana näin elokuvan Tuhkaa ja timanttia - muistin ne lapsuuden lakanapyykkipäivät elokuvan loppukohtauksesta.

    Pyykkejä muisteli Liisa, lisää ajatuksia osoitteessa sanataito.blogspot.com

    VastaaPoista
  3. Soudun harrastajana mainitsen kapokin erinomaisuuden istuimessa. Irtoistuin, mahdollisimman paksu, on parasta laatua pitkillä matkoilla jos se on kapokkia. Pehmeistä ei ole mihinkään vaan sen pitää olla hiukan joustavaa mutta sopivan kovaa. Muutoin saa mustelmia tai puutumista. Yhdessä talvikäyttöön sopivilla työkäsineillä varustettuna pystyy soutamaan pitkiä matkoja ilman mitään haittoja tai jälkivaikutuksia.

    On mielenkiintoista ettei venäläinen samovaariperinne ole lainkaan levinnyt maahamme. Venäläiset ovat pitäneet sitä tärkeänä kapistuksena jo pitkään. Monilla oli aina pitkillä matkoillaankin mukana oma samovaari kun ei tiennyt minne joutui ja oliko saamassa teetä.

    VastaaPoista
  4. Kun kakarana juastihin juntua pitkin karoota pakohon tuli niin kamala veren jano jotta piti mennä porstuahan juamahan napolla suaraan korvehesta vettä.

    VastaaPoista
  5. Jukka: ”Entinen hovioikeudenneuvos hyräilee kävellessään Kauhavan isän kehtolaulua: Nuku nuku, pieni kersa, totta jumalauta. Isäs sulle puukoon ostaa, totta jumalauta…”
    Kipakan akan kehtolaulu: ”Miksi hemmetissä sinä et jo nuku, piu, pau – samanlainen oot kuin koko isäs suku, piu, pau…”

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuostahan tuli heti mieleen vanha teekkarilaulu, jossa tyttönen ei niin’ikään muistele hyvällä lapsensa isää: ”Lauloi likka lapsellensa ja potkaisi lullan laitaa, kortin lyöjä ja viinan juoja se sinustakin tulla taitaa”.

      Poista
  6. "Itse olen kotoisin pyykkikorista – sekin menneisyyden ilmestys."

    Minulla on vielä pyykkikori ja ihan ehjänä, siis se, jossa vauvana nukuin. Siinä on sitten köllötelly mun molemmat lapseni ja myöskin koiran pentu. Nyt se on työverstaassani kankaiden säilytyskorina. Ja siis 70-vuotias.
    Jostain luin, että Euroopassa (missä maissa?) käytettiin pussilakanoita jo 1800-luvulla. Levisivät sitten matkailijoiden mukana heidän kotimaihinsa.
    Mummun ja äidin pyykkipäivät olivat aina juhlaa. Ja sitten se bravuuri; valtava mankeli, jonka rullat pyörivät ilman, että ne olivat kiinni missään. Se oli pelottava.
    Kamiinassa polttelen koivuklapeja ja laitan mukaan muutaman kuusisenkin. Kiva, kun se räpsähtelee.
    Meille muksuille oli jännää höyryveturin kulku Erkkilän sillan alta juuri, kun olimme ylittämässä sitä. Oli kuin olisi ollut sumussa vähän aikaa.

    /EE

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Itse olen kotoisin pyykkikorista – sekin menneisyyden ilmestys."

      Nykyajan lapset ovat sitten kotoisin pahvilaatikosta. Sellainen tulee osana äitiyspakkausta.

      Poista
  7. On siellä Pohojanmaalla hienoja kehtolauluja. Noitten lisäksi vaikka: "Nuku nuku perkeles, kun kerran uni maittaa. Pihalla on pimiä ja tuuli puita taittaa. Kun sä vartut vielä vähän, totta jumalauta. Jourut leipäs ettimähän, totta jumalauta." Mutta tosta pussilakanasta täytyy sanua, että perkeleellisin keksintö on kyllä sivusta ladattava pussi. Sen keksinyt ihmiskunnan vihollinen pitäisi kyllä tuomita vaihtamaan noita lakanoitaan lopuksi iäkseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "On siellä Pohojanmaalla hienoja kehtolauluja."

      Eivät varmaankaan äitien lapsilleen laulamia, vaan murrosikäisten poikien leikkimielistä irroittelua.

      Poista
    2. Urbaani rakennusmies (2. lk., ei tuomittu mistään isommasta, ainakaan vielä.) napsuttelee nitojalla mokomaan pussiin syrjäsaumaa punkan laidalla, ei sitten pesukoneeseen niitäkään tarvitse laitella. Kulmahousujen lahkeet sama rakhlö särmää käyttäen sisäpuolelle salaa rahtusen kumiliimaa. Siisti olla pitää vaikkei ryykirautaa osaakkaan omistaa, onhan aivan selvää ettei se kokonaisena se silitys lauta ainakaan reppuun mahdu.

      Poista
  8. Tällaiset muistelukset murresanoineen ja sananparsineen ovat kyllä mehukasta luettavaa, ei tällaisia kielen kerroksia moni hallitse, omin lisäyksin maustettuja.

    VastaaPoista
  9. Äitini oli talvipakkasilla  pesemässä pyykkiä kartanon saunalla. Ajatteli selviytyvänsä vähemmällä, jos kävisi huuhtelemassa joen rannassa; sen verran piti virta  aukkoa jäässä sillan kohdalla. Jään reuna kuitenkin petti ja hän sai tosissaan ponnistella päästäkseen ylös. Osa pyykistäkin siinä karkasi.

    Kotiin tultuaan hän kauhisteli kokemustaan meille samalla kun harmitteli menetettyjä vaatekappaleita. Panin merkille myötätunnon puutteen, kun isäni esitti näkemyksensä   tapahtuneesta: "Eihän siihen nyt hukkua olisi voinut, puolitoista metriä vettä korkeintaan. Ja pitikö siihen jään reunalle ylipäätään mennä?". Sodankäyneillä miehillä myötätunnot olivat lukkojen takana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä miehilläkin tunteet on mutta ei niitä sopinut siihen aikaan ilmaista.

      Poista
    2. Isähän nimenomaan ilmaisee tuossa tunteensa:

      Ensi lauseessa hän yrittää lievittää tapahtuman aiheuttamaa traumaa lapsessa ja vaimossa - ja itsessään.

      Toisesta käy sitten ilmi, että hän on säikähtänyt, kun vaimo oli ollut uhkarohkea ja leikkinyt hengellään mokoman pyykin takia.



      Poista
  10. Pyykkikorit eivät ole sentään käyneet täysin tarpeettomiksi, sillä aivan kaikilla kerrostaloasukkailla ei ole omaa pesukonetta vaan he käyvät talopesulassa. Nuoremmat tosin näkyvät kantavan pyykkinsä Ikean sinisissä muovikasseissa, mutta meillä vanhemmilla on yhä käytössä muovikoreja joiden pohjassa lukee Orthex tai Sarvis.
    Kun vuonna 1965 muutimme itähelsinkiläisen lähiön kaksioon, sen kylpyhuoneessa oli komero jossa oli muovipäällysteisestä rautalangasta tehdyt korit, jotka liukuivat kätevästi uritettujen lautojen varassa. Olin heinäkuussa mukana auttamassa palvelutaloon muuttavaa vanhaa asukasta, jolla oli yhä nämä alkuperäiset pyykkikorit!

    Lakanoita olen ollut lyömässä, vetämässä ja viikkaamassa poikasesta saakka. Jostain syystä se ei ollut minusta vastenmielistä puuhaa (kuten esimerkiksi tiskaaminen, imuroiminen tai muu siivoaminen), vaikka muistan miten tarkkana siinäkin työssä piti olla, vähän sinne päin ei kelvannut. Nyt taidan olla yksi niitä harvoja jotka käyttävät talopesulan mankelia - ja aivan varmasti ainoa mies.
    Pyykin ripustaminen kuivumaan oli sekin taitolaji. Huolimattoman näköisesti tai vailla tiettyä järjestystä ripustettu pyykki olisi ollut häpeäksi.

    PS Äitini kuoltua huoneiston tyhjentäminen ja huonekalujen ja käyttötavaroiden kierrättäminen kävi varsin tuskattomasti, mutta minulla on yhä komerollinen rullalle käärittyjä lakanoita ja tyynyliinoja joita en tarvitse.

    VastaaPoista
  11. Lukemani mukaan pussilakanoita esiintyi jo 30-luvulla Saksassa ja ainakin 60-luvulla venäjällä hotelleissa -- Leningradin Evropeiskajassa oli keskeltä reiälliset pussit koulun matkalla joskus 64. Mutta todellisen leviämisen aiheutti Ikean tuotanto, jonka mukana "doona" siirtyi käsitteenä aina Australiaan asti. Taisi olla myös Ikea joka kustannussyistä lopetti vetoaukkojen jättämisen pussin yläkulmiin ja ansaitsee näin paikan tamppaajien helvetissä.

    VastaaPoista
  12. Höyryveturin savuntuoksu Erkkilänsillalla oli syvällinen kokemus. Sinne mentiin tarkoituksella. Hellan ja saunanpesän sytyttely tietenkin omaa luokkaansa. Missä on ihmisen muisti? Missä viisaus? Tuoksuissa juuri. Latinan sagax - vainu! Vai kuinka?

    VastaaPoista
  13. 50-luvun lopulla Saksassa käytettiin pussilakanaa untuvapeiton päällä. Untuvat vain valuivat aina yhteen kasaan, kun niitä ei ollut lokeroitu.

    Aukkoja pussilakanan yläkulmissa ei tarvita, kun käyttää laivasiivoojan konstia, kääntää pussin nurin päin, työntää kädet pussin sisään, tarttuu niistä yläkulmista ja samalla peiton kulmista, nostaa kädet ylös, ravistaa, ja lakana valahtaa peiton päälle. Paras olisi jo lakanaa vaihtaessaan vetää pestävä pussi nurin, niin vaihto käy nopeammin. Jos vain kestää nähdä nurin päin olevia lakanoita kaapissaan.

    Tätä olen opettanut pojanpojille oikein kädestä pitäen, kun näytti, että vaihtoväli oli ollut vähän liian pitkä...

    VastaaPoista
  14. Outoihin kehtolauluihin kuuluu Kustaa Killisen ikivanha "Pium, paum". Se alkaa: "Pium, paum, kehto heilahtaa". Jyrkkä leikkaus on loppusäkeistössä. "Pium, paum, kerran kajahtaa, tuo kylmä kirkonkello ilmoittaa: 'Pois, pois henki vaeltaa ja ruumis mullan alla majan saa'."

    VastaaPoista