23. elokuuta 2020

Ei kahdeksan ja puoli



En muistanut eilen televisiossa näytetystä Fellinin elokuvasta ”8 ½” mitään. En tiedä, miksi ryhdyin katsomaan sitä, aivan vastoin nykyisiä tapojani. En pitänyt näkemästäni. Lopulta tulin siihen tulokseen, että uskomatonta kyllä en ollut koskaan katsonut tätä elokuvaa. Maate mennessäni ajattelin, että on tämä parhaita elokuvia, mitä on. Samalla se ratkaisi Antonionin ongelman. Olin pitänyt todella paljon hänen varhaisista elokuvistaan, etenkin ”Punaisesta erämaasta”, ja sitten pudonnut täysin kärryiltä. Esimerkiksi ”Ammatti: reportteri” kuvasi mielestäni henkistä kuolleisuutta kuolleesti.

Samalla Fellini osoitti, mistä ja miten Almodovar tuli. ”Naisia hermoromahduksen partaalla” oli sensaatiomaisen hyvä, ja samanlaista on ollut ja tullut.

Kai nyt muutin mieltäni siksi, ett olen miettinyt niin pitkään naisia elokuvassa, ja noissa ajatuksissa Fellini on käännekohta. Giulietta ja viettelykset. Tie. Ihana elämä.

Katsausten mukaan tämän elokuvan aihe olisi taiteellisen työn jumittuminen. En sanoisi niin. Etenkin Fellini on käsitellyt kerran toisensa jälkeen henkistä hedelmättömyyttä, kuvittanut sitä loistavalla ympäristöllä ja loistottomilla ihmisillä ja käyttänyt ”aikakonetta”, joka vie hänet ja katsojan murrosiän kynnykselle, kotiseudulle joka hänellä oli Riminin tienoo.

”Amarcord” oli minulle hämmästyttävä elämys. Mutta tätä en ehkä ollut lainkaan nähnyt ennen, ja se oli yllättävä tapaus.

Pari selityksen sanaa siitä. Kuten tapaan toistella, olen kasvanut elokuvateatterissa ja nähnyt kaksivuotiaasta kaksi pitkää filmiä viikossa. Teatterin nimi oli Kolmio. Istumapaikkoja oli 200. Tätini ja äitini suorittavat vaadittavan kortin jatkosodan aikana, äiti alaikäisenä. Syttyvän nitraattifilmin aikana filmin kanssa puuhaaminen ja erittäin tehokkaiden kaarivalon hiilien käsitteleminen ei ollut helppoa puuhaa.

Päädyin kirjoittamaan satoja elokuva-arvosteluja heti Helsinkiin tultuani. ”Elokuva-aittaan” kirjoitin monta juttua joka numeroon. Tilasin ja ahmin elokuva-alan lehtiä, joita Helsingistä sai.

Hain Mainos-TV:n elokuvatoimittajaksi 1966 ja pääsin. Filmipäällikkönä oli Seppo Huhtala. Kun illalla oli vielä arvosteltavia, katsoin usein neljä pitkää filmiä päivässä, tai enemmän.

Nuoren juristina minulla oli tietysti kädet täynnä elokuvan juridiikkaa tuotannosta tekijänoikeuteen ja sensuurijuttuihin. 

Hitchcockin joidenkin (v. Bagh) mielestä paras elokuva on nimeltään ”huimaus”, ”Vertigo”, suomeksi kuitenkin Punainen kyynel. Minua rupesi välillä oikein totta huimaamaan elokuvateatterissa. En ole koskaan uskaltanut kokeilla, mutta ehkä olen altis hypnoosille. Vilkkuva valo voi tehdä temppuja.

Tätä alkoi esiintyä 50 vuotta sitten. Olen vanhemmiten tullut yhä nihkeämmäksi katsomaan elokuvia. Paitsi eilen.

Onni että tuli nähdyksi tämä henkinen hedelmä, tämä granaatti runsauden puusta, tämä karstimaan maanalainen joki. Sellainen muuten on. Nimi on Timavo. Lähipaikkakunta on Duino, jossa Rilke kerran kirjoitteli.

23 kommenttia:

  1. Elokuvien katselu jäi 70-luvulle. Amarcordista jäi mieleen vain 20 - 30-luvun auto (T-mallin Ford?), joka ankarasti hytkyi. Minä muistan.

    VastaaPoista
  2. Katsoin 55 minuuttia mutta tuskastuin, kun mikään ei edistynyt. En edes tiennyt mikä ei.

    VastaaPoista
  3. Joo, Nimetön, kato, elokuva on sitä suurempaa taidetta, mitä enemmän joudut itse tekemään työtä saadaksesi siihen jotain tolkkua. Hollywoodin toimintarainat, joita voit katsoa pari tuntia edes huomaamatta ajan kulua, ovat sosiologis-marksilaisessa katsannossa pelkkää paskaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jerry Cottonit ovat myös suurta kirjallisuutta.

      Poista
    2. Ei niin suurta, ihan vaan A5-kokoa.

      Poista
  4. Jossakin elokuvassa on tapahtumien juonenkäänteenä juuri vilkkuva valo. Se oli vielä varoitusvalo. Henkilön piti tehdä hälytys tai jotain, mutta hän sai tajuttomuuskohtauksen valosta.

    Minulla oli tuo Fellini mukana joskus elokuvakerhoissa. Mutta silloin oli vielä Elokuvakerhojen liitto, joka järjesti elokuvakasvatusta koko Suomessa.

    Minä sain elokuvakasvatukseni samaten koululaisena. Kangasalan Kinon omistaja oli luokkatoverini isä. Saatiin ehdottaa elokuvia.

    VastaaPoista
  5. "mikään ei edistynyt. En edes tiennyt mikä ei" -olikohan syynä pelkästään elokuva?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ennen sanottiin että kun kirja ja pää osuvat yhteen ja kuuluu ontto kolahdus, ei syypää aina ole kirja.

      Poista
  6. Mistä Almodóvar tuli?
    sen asemesta, että tarjotaan härmätyyliin ulkoaopeteltuja vuorosanoja lausivia puupökkelöitä jonkun Almodóvarin, Jarmuschin tai Kieślowskin elokuvissa hahmot ovat kiehtovia mysteerioita – elokuvassa itsessään ei välttämättä tapahdu juuri mitään, kats, esim. Jarmuschin Paterson (2016).
    Sen sijaan en ole sen enempää kiinnostunut Fellinin kuin Almodóvarinkaan elämänkerrallisista traumoista ja niiden sevinnästä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paterson onkin parhaita viime aikoina näkemistäni elokuvista. Pienin varauksin myös täysin erilainen Parasite.

      Poista
    2. Paterson on klassikko jo nyt, vuosiin tai oikeastaan 2000-luvulla en ole nähnyt vastaavaa.

      Poista
  7. Katsoin myös, mielenkiintoinen kokemus. Omassa tyylilajissaan erinomainen. Tyylilaji itsessään ei niin erinomainen, minulle riitti siitä lajista tämä yksi.

    Johdannon mukaan eräs elokuvaohjaaja olisi halunnut tämän leffan mukaansa autiolle saarelle (jossa elokuvateatteri ja sähköt). Tuskin olisi jaksanut montaakaan kertaa katsoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Koko elämä yhtä ja samaa?
      Mä vaan noit rainoja enää kelaa - en kuuntele hölmöä Beatles-musaakaan.

      Poista
    2. Autiolla saarella lukuisia katselukertoja kestäisivät vain aivan toisen tyyppiset elokuvat. Kuten vaikka legendaarinen Syvä Kurkku.

      Poista
  8. Katsoin 70-luvulla Antonionin Blow Upin, kun se oli k-18. Hirveän tylsä, ei seksiä eikä väkivaltaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mites suomalaiset samaan aikaan?

      Poista
    2. Jos vartoilee Blow Job -kerrontaa leffassa, niin Blow Up on johtanut harhaan odotuksissa. Onhan se silloin tylsää.

      Poista
  9. Ad Omnia: eikö tunnu tutulta - Italia. Käytetään kauheasti rahaa. Tehdään suunnitelmia. Ehkä. Kiukutellaan tyhjästä. Muistellaan menneisyyttä. Vältellään tulevaisuutta.

    Mutta: Fellini on mestari - palaset loksahtavat paikalleen "rakettityömaalla" ja ihmiset löytävät toisensa ja otteen olemiseen. Sirkus jatk jatkuu. Nino Rotan musiikki on aikamoista,

    VastaaPoista
  10. Minä olen aina ollut hyvin nirso elokuvien suhteen. Viime vuosina olen pitänyt eniten muutamista aasialaisista elokuvista, esim. japanilaisista ja korealaisista (mutta en oscareilla kuorrutetusta Parasitesta - piykästyin aivan karrelle). En välitä kekseliäistä juonista, laskelmoidun vetävästä musiikista tai ihmissuhteiden vatkaamisesta. Pidän hitaasta kerronnasta, kossa katsojalle annetaan aikaa katsoa ja tehdä itse havaintoja. Vähän kuin luontoa tarkkaillessa. Keväällä Yle näytti naisohjaajien sarjassa belgialaisen Chantal Akermanin ohjaaman Jeanne Dielman, 23 quai du Commerce, 1080 Bruxelles -elokuvan, joka on toimintaelokuvien suoranainen vastakohta. Tapahtumat ovat arkipäiväisiä ja toisteisia, henkilöt rutiineihinsa kangistuneita. Elokuvan vähäinen musiikkikin on epäkiinnostavaa. Oli aikaa katsoa ja havainnoida pieniä muutoksia kotirouvan arjessa. Vangitsevaa! Elokuva on tehty 1975, mutta se oli yhä tuore, jopa edelläkävijä nykypäivänkin ohjaajille. Hämmästyttävän hallittu neronleimaus, jollaisia näkee ehkä kerran 10 vuodessa.

    VastaaPoista
  11. Nuoruudessa nähty "La strada" oli unohtumaton, ja varsinkin Giulietta Masina. 81/2 olin nähnyt joskus televisiossa ja muistelin, että se oli ikävystyttävä, mutta eilen katselin sitä oikein paneutuen ja ihmeekseni se alkoi kiinnostaa, varsinkin loppua kohti. Sirkuselämää sekin, elämän sirkusta. Keinotekoisen, kylmän poseeraavan pintapuolisuuden jälkeen päästiin syvemmälle, mutta tuli tunne, että filmi pitäisi nähdä vielä useita kertoja, ennen kuin sen mysteeri oikein aukeaisi. Minusta siinä kyllä porauduttiin päähenkilön - ohjaajan? - sielun syövereihin. Monet musta-valkoiset kontrastit olivat komeita. Elokuvien parhaimmistoon meni.

    VastaaPoista
  12. Kuin väsynyt Casanova Dublinissa etsimässä Leopold Bloomia ja itseään.

    VastaaPoista
  13. Fellini 100 vuotta. Tänä vuonna ilmestyy Lauri Timosen uusi mammutti, aiheena Fellini. Laurin viimevuotinen mammutti (Fassbinder-kirja Pelko jäytää sielua) on parhaita suomalaisia elokuvakirjoja.

    VastaaPoista
  14. 8½:ta en katsonut (läpi) mutta jo ½ minuutissa minut vangitsi ihmetyksellä se miten jotenkin oudon modernin eläväistä oli filmin tarkkuus. Jokainen hius näkyi. Kuin eilen olisi kuvattu. Katsoinko minä modernia digijälkikäsiteltyä jälkeä vain Fellinin jälkeä, tarkkuudessa?

    Minun piti ihan klikata esimerkiksi ykköskanavalle. Suomalainen elokuva oli menossa. Ei se ollut epätarkka muttei myöskään jotenkin niin vangitseva. Jotain puuttui. Kontrasti? Kaikkea ei voi pukea sanoiksi.

    MMM...

    VastaaPoista