Hyvästi tavaratalo

Sellainenkin vuodatus sattui silmään, että Stockmann täytyy pelastaa. Esitettiin tavallista konsulttipuhetta, jossa pyrittiin esittämään uutuutena, että taseen lisäksi tulos ja siis pohjalle kassavirta vaikuttaa. Tuolla ei luulisi liikkeenjohdon konsultin ansaitsevan, vaikka ei sitä koskaan tiedä.

Miellyin aatteeseen luettuani Kuisman ja kumppanien historiikin alle 10 vuotta sitten. Hullut päivät oli aiheellisesti nostettu teoksen otsikoksi.

Helsingin tavaratalon tappaa sama seikka, johon sen suuruus ensin perustui: tontti. Ensin se oli kaupungin paras, ja sille raivattiin jopa katu. Rakennus on kauneimpia liikerakennuksia, mitä on. Tosin kova kilpailija on Liittopankin huoneisto ja talo vinosti vastapäätä, se jossa on kaarevat näyteikkunat katutasossa.

Nyt tontti on kaiken jälkeenkin liian ahdas eivätkä kellarin noutopalvelut toimi. Keskikaupunkien kuolemasta kirjoittivat Brook ja Jacobs jo puoli vuosisataa sitten, ja ilmiön yleismaailmallisuuden olen itse nähnyt New Yorkissa, Los Angelesissa ja Pariisissa.

Itse sureksin kirjakauppojen kohtaloa, enkä lohdutu Otavan toimitusjohtajan lehtihaastattelusta, jossa ennustetaan parempaa. Otavan toiminnassa Suomalaisen kirjakaupan kassavirta kukaties vaikuttaakin joitain, mutta Akateemisessa ja kaikkialla muualla joutuu näkemään, mitä tapahtuu todella.

Kävin läpi USA:n ja mielenkiintoisten Euroopan maiden tilastotiedot, jotka ovat yksityiskohtaisia. Lukeminen yleensä ja kirjojen lukeminen erityisesti vähenevät jatkuvasti. 

Eikö Stockmannin tavarataloon kannattaisi perustaa romukauppa? Euroopan suurin romukauppa. Termi on nykyisin ”vintage”. Viisikymmentäluvun peltirasiasta voi nyhtää muuttaman kympin ja aidosta polkupyörän satulasta, jossa lukee esimerkiksi Lepper ja satulan keskellä on kolme pierureikää, voisi aiheuttaa kiihtymystä. Jossain kerroksessa voisi olla antikvaarinen II luokan ruokala, jossa voisi tilata esimerkiksi leikkelelautasen, jossa siis olisi niin lauantaimakkaraa kuin Suomi-sardiiniakin, vaikka se oli kilohailia.

Yhtiö suistui alamäkeen unohtaessaan, että se oli Naisten paratiisi. Emile Zola kuvasi sellaisen 1800-luvulla. Herrat toivat daaminsa tavarataloon saamaan palvalua ja vetäytyivät itse odottelemaan sikarihuoneeseen selaillen siellä käsillä olleita karttakirjoja.

Zola ja ennen häntä Balzac kuvasivat ihmisiä, ihmisryhmiä, tapoja ja päähänpinttymiä paremmin kuin oppialoina hiukan heiveröiksiksi jääneet sosiologia ja psykologia myöhemmin.

Aion ottaa katsoakseni Upton Sinclairin saman alan kirjan ”Jungle” (suomeksi 1906 nimellä ”Chikago”) (!), jossa on puhe lihan käsittelystä teurastamoissa ja siitä, miten sattumanvarainen oli ero, mitä kirveen toisessa ja toisessa päässä oli.

Tuttavani kertoi olleensa nuorena maisterina Stockmannin herrain toiletissa. Yllättäen työnantaja, vuorineuvos Kari R. (Otava) oli hätkähtäen kysynyt:” Mitä te täällä teette?” – Tuttavanne oli vastannut: kusen kenkäänne, herra vuorineuvos.