18. huhtikuuta 2019

Passion kuuntelijalle



Nyt Johannes-passion esitys tuomiokirkossa, Cantores Minores kuorona, oli ehkä paras luonnossa kuulemani.

Kyllä siitä voisi mainita myös Urheiluruudussa, että näin pienessä maassa on noin hyvä musiikki. Ja mukana olivat erikoisuutemme, tämä miespuolinen altto ja Korhonen, käsittämättömän kaunis ja syvä basso, Jyrki Korhonen.

Käsiohjelmassa toistuu tavallinen kuvailu. Matteus-passio on pitkä ja draamallinen, hyvin oopperamainen. Johannes-passio on lyhyempi ja hyvin sisäinen, vaikka siinäkin monta ”sata parasta” -sarjaan kuuluvaa. Loppukuoro (Ruh’t wohl) kuuluu kaiken musiikin parhaisiin.

Johannes-passion tarkka kuunteleminen voi viedä pohjan ammatilta. Lakimies, ainakin tuomarina toimiva, ei voi olla panematta merkille, miten Pilatus yksin asiassa tuomarina sanoo kiihtyneille populisteille, että syytetty on viaton (en löydä tästä miehestä syyllisyyttä), tuomitsee hänet kuolemanrangaistukseen ja jättää juuri julistamaansa päätökseen eriävän mielipiteen.

Vielä vakavampi on oikeusteoreettinen eli teologinen pohja. Bachin aikana suurikin teos esitettiin vain kerran tai kahdesti ja jäi sitten syrjään. Säveltäjillä ei ollut mitään sitä vastaan.

Johannes-passiosta kuulee, ettei tuota musiikkia ole sävelletty julkiseksi eli julkistettavaksi eli yleisön kuultavaksi. Sen läheinen kirkollinen vertauskohta on ripittäytyminen. Sen sävy on täysin vilpitön. Se on yksityiskohdissa ja kokonaisuutena täysin kahdenkeskeinen.

Tuossa on 1700-luvun valistusfilosofiaa ennakoiva ero. Katolinen kirkko jatkoi aina yhteisöllisenä. Sana ”katolinen” tarkoittaa yleispätevää. Kata ja holos.

Bach oli hyvin syvästi protestanttinen eli luterilainen ihminen, jolle oli luontaista olla kahden kesken jumalansa kanssa. Johannes-passion loppuun on tämäkin kirjoitettu: kuoleman murheen es-mollista siirrytään Jumalan kunnian c-molliin. Gloria.

Luulen etten ole ollut mäin keskittynyt tähän teokseen muutamaan vuosikymmeneen. Seurasin partituurista kaiken. Keskittymistä täydensivät mielessä virtaavat kuvat menneisyyden muusikoista. Ensimmäisellä levyllä tästä teoksesta lauloivat mielestäni Kurt Equilutz ja Heta Töpfer. Etenkin Matteus-passiosta kannattaa koota talteen Karl Richter-vainajan levyjä, joissa baritonina on usein Fischer-Dieskau ja teosten konsertoivuus on tuotu näkyviin.

Ei kaikki ole yksinkertaista. Furtwängler johti tämän Berliinissä pommien putoillessa. Lontoossa Myra Hess ei keskeyttänyt ilmaiskonserttejaan National Galleryssä ilmahälytysten takia 1940, vaan soitti järkähtämättä omaa sovitustaan kantaatista (147, ”Kristus valo valkeuden”).

Kaksi ranskalaista, Albert Camus ja Simone Weil, kirjoittivat Jumalan poissaolosta pahuuden ja kärsimyksen (sodan) keskellä. 

Weil pani kirjansa nimeksi kaiken, mikä on tärkeää, ”Painovoima ja armo”. Kumpikaan ei ollut uskonnollinen kirjailija. Bachiin tämä liittyy tyhjän haudan mysteerinä. Kaksi tuntikausia kestävää passiota päättyy samaan: hauta avataan, mutta se on tyhjä.

4 kommenttia:

  1. Gravity is proprietary.

    J. Glenn

    VastaaPoista
  2. "Että yhä näitten vuosien jälkeen jaksaa
    malmi antaa ihmisen äänen,
    rauhoittuneen,
    vanhan,
    sävyisän,
    hiljaisen,
    toden,
    tämä kirkon lyövän kellon ääni,"
    (J. Kemppinen: Taivas on taikurin viitta)

    Lukijana Kunnaksen Ilkka

    VastaaPoista
  3. Dietrich Fischer-Dieskaun kirkkaan äänen muistaa aina. Toista samankaltaista ei ole vielä tullut korviini.

    VastaaPoista
  4. I am incessantly thought about this, thank you for posting.

    VastaaPoista