14. lokakuuta 2018

Paskiaiset



Panu Rajala ei voi kirjoittaa hyviä kirjoa, koska hän on ihme tyyppi. Tämän suuntaisen ajatuksen kuulee silloin tällöin, ja joskus saa lukeakin. 

Logiikka ei tehoa tuohon kannanottoon. Olen tullut joskus yrittäneeksi sitäkin. Ilmari Kianto oli todellinen paskiainen ja aika ajoin sitä pelottavassa määrin. Esimerkiksi hänen julistuksensa siitä, mitä punakaartilaisille ja etenkin heidän naisilleen pitäisi tehdä, saavat epäilemän, ettei hän ollut mieltään terve.

En tunne lähemmin Panu Rajalaa. Tunnemme kyllä toisemme ja saatamme vaihtaa kuulumisia.  Kokemukseni mukaan hän on miellyttävä henkilö ja erittäin älykäs ja laajatietoinen keskustelija. En asetu epäilemän niitä, joiden mielestä häntä on ainakin ajoittain vähän vaikea kestää. Mutta sitä johtopäätöstä en osaa pitää oikeana, ettei Waltari-elämäkerta ”Unio mystica” olisi hyvä ja arvokas teos ja nyt ilmestynyt Kianto-elämäkerta ”Suomussalmen sulttaani” hyvin mielenkiintoinen ja avaisi uusia tulkintavaihtoehtoja sellaisellekin lukijalle, joka tietää aiheesta jotain.

Olen muuten tavannut Ilmari Kiannon. Hän kuoli 1970. Kiannon luona Kruunuhaassa kävin lakimiehen ominaisuudessani. Hänen kuoltuaan toimitin perunkirjoituksen, ja Otavan kirjanpitoa penkoessani en ollut uskoa silmiäni. Hän oli kustantajalleen yhtä suuri taloudellinen ja henkinen rasitus kuin Sillanpää.

En ole varma, ovatko nyt ilmenneitä epäkohtia ja syrjintätaipumuksia vastustavat ihmiset aivan selvillä sitä, miten tavallista oli, että erilaiset aidot ja omatekoiset ”suurmiehet” edellyttivät kanssakäymisissään erikoisia palvontamenoja ja pitivät itsestään selvänä, että heillä oli asemassaan suuri määrä erilaisia etuoikeuksia, kuten vapautus alkeellisimmistakin tavoista.

Mielestäni ”some-raivo” ei ole millään tavoin vain nykyaikainen ilmiö. Sillä näyttäisi olleen vastineensa niin kauan kuin on osattu kirjoittaa. En ihmettelisi, jos muinaiset, kivikautiset kalliopiirrokset osoittautuisivat naapuriheimolaisten irvimiseksi. Ainakin pahojen henkien torjuminen tuntuu olevan jatkuvasti tarpeen.

Joissakin asioissa valitusta tapahtuu. Olen itse ollut nuoruusvuosinani kuuntelemassa keskustelua, jossa suunnilleen rippikouluikäinen poika ilmoitti eroavansa kirkosta pikimmiten, koska hän oli sattunut kohdalle, kun diakonissa oli ajanut polkupyörällä ojaan sellaisinkin seurauksi, että onnettomalta pääsi pieru. Yksi kuuntelijoista piti kuulemaansa keksittynä, koska kaikki tietävät, etteivät naiset pieri. Kuulemani mukaan jossakin kaupungin poikalyseossa oli aikoinaan mietitty joukolla, mihin naisten käymälöitä tarvitaan, koska eihän sellaista tukan kampaamiseen eikä nenän puuteroimiseen tarvittaisi.

Rajala kertoo, että Kianto oli vakavissaan suunnitellut oikeustoimia tuomiokapitulia vastaan, kun oli kuullut, että pappi oli käynyt hautausmaalla salaa siunaamassa hänen pienenä aivotuberkuloosiin kuolleen lapsena, joka isän vakaumuksen vuoksi oli jätetty kastamatta. Rajalan mukaan siitä ei ole lähempää tietoa, oliko kirjailija selvillä, että teon oli tehnyt hänen oma isänsä,, kirkkoherra, joka kaikenlaista kokeneena jaksoi pitää kotona poikaansa ja jopa käydä sävyisää keskustelua aiheesta, miten kirkko on maailman myrkynkylväjistä pahin. Niin – ja kai isällä olisi taas rahaa ”lainata”?

Edellä oleva on osa mysteeriä. ”Punainen viiva” on todella hieno kirja ja lisäksi monipuolinen ja syvällinen, traaginen, syvällinen ja hauska. Mistä kirjoittaja, joka oli kiinnostunut vain itsestään ja oman edun tavoittelusta, tempaisi nuo henkilöt? Miten se on mahdollista? En totisesti tiedä.

23 kommenttia:

  1. Historia onnistui kuitenkin antamaan Kiannolle ansion mukaan. Tuomioon päättynyt hölmöily talvisodan alussa sai Ylioppilaslehden 80-luvulla luonnehtimaan Kiantoa "vaaleanpunaiseksi".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. 80-luvulla vaaleanpunainen oli herja. Nykyään tuskin enää.

      Poista
  2. Brittimediassakin on viime päivinä puhuttu paskiaisista. Ex-pm John Majorilta oli saatu kommentti pääministeri Mayn jo lähes mahdottomaksi käyneeseen  jopiin Brexit-diilin sorvaamisessa Brysselin kanssa ja etenkin sen hyväksyttämisessä parlamentissa.

    Major ymmärsi hyvin Mayn yskän, sillä hän itse taisteli aikanaan Maastricht -sopimusta läpi. Hanttiin panijoita riitti hänellä niin  parlamentissa kuin  kabinetissakin.

    Samalla muisteltiin Majorin paskiaislipsahdusta. Hän kun sattui aikoinaan päästämään BBC:n  haastattelunauhan häntään:
    "We don't want another three more of the bastards out there. What's Lyndon Johnson's maxim?..."

    Kolme paskiasministeriä olisi sietänyt saada kenkää, mutta sitä ei vaan voinut tehdä.

    Mayllä ehdokkaita paskiaislistalle riittää. Ensi viikko ja tulevat viikot näyttävät keitä sinne kirjataan (vai kirjataanko).

    Yksi Lyndon Johnsonin [mielestä] paskiaisista oli Edgar J. Hoover. Kenkää ei kuitenkaan  voinut antaa, vaikka mieli teki . Tunnetuksi tullut perustelu oli järkeenkäypä:
    "it's probably better to have him inside the tent pissing out than outside pissing in".

    VastaaPoista
  3. Ai mistäkö "tempaisi" nuo henkilöt. No ei heitä tarvinnut "tempaista" mistään. Ämmänsaaressa (Kiantajärven rannalla) koulunkäyntiin aloittaneena tiedän, että kirja oli itse asiassa dokumentti Suomussalmella syrjäkylillä eläneiden elämästä. Kianto (jonka hopeanharmaahiuksisen joulupukkia muistuttavan olemuksen muistan hyvin Ämmänsaaren kaduilta, tai teitähän ne pikemminkin silloin olivat).
    Asiasta toiseen: isäni "työvelvollisuuksiin" kuului soutaa toisinaan Kianto Turjanlinnaan. Ja toisinaan vanhempani juttelivat, että "taas sillä Kiannolla on uusi nainen".
    Suosittelen Kianto-seura toimittamaa kuvateosta Kiannosta.

    VastaaPoista

  4. Yrjö Mäkeliniäkö Jussi Jurkka esitti ? Huh, mitä kaikkea tänään tarjoillaankaan Hesassa. Veli-Pekka Lehtonen esittelee aivan rakastettavasti -jos näin voi sanoa? Tienraivaaja elämäkerran pakahduttavan ylentävin kohokohdin.

    Ihan hullua millaiselle konservatiivisen kulttuurielämän hiekka-aavikolle olemme ajautuneet noiden isojen humanistioppineiden, ml. porukassa luonnonfilosofi tähtitieilijöitä ja lääkäreitä, jälkeen.

    On ihan hullua ihastella tätä vallankumousmuistelua -olisipa nationalistis- suojeluskuntalaista eli hipaus valkoista mukana. Vaan ei. Taikka olihan se fasistikirja isoa puutetta upeasti täyttävä. Näkyy käännetyn englanniksikin. On sen väärti ja oikeastaan ajankohtainen länsimaiden populistikäänteessä.

    Mäkelin elämäkerta olisi kai lukukelpoinenkin jo lyhkäisyyttään 198 sivua kun uusnormaali alkaa 5 ja usein Seiskalla. Huipusta seuraavaan vie Leppäsen arviosta lukien.

    Vasemmalle vie pahasti myös Työväen arkisto -ilkeänkö taas osallistuakaan? Siellä vedetään haitarista kalevankaikuja otsikolla työväenballadeja, Mäkelinin ajoilta. Viikolla olin jo Kansan arkistossa SKDL. Missä se Suojeluskuntatalo, Nuorisoseura, mistä ne rakennusliiton kansanpartiot lähtevät raksaratsioitaan pitämään ? Tai olisiko se kaipaamani Kauppakeskusten vartiotupa, Vartijayhtiöt ? Niinpä kai.

    Oikeistokulttuuria ei ole ja onko noilla vasureillakaan muuuta kuin nostalgia. Ja senkin vanhassa uskossa lujimmat kieltävät.

    Kansan arkistossa oli Pekka Tarkka, elämäkertajärkäleiden mies. Nyt itsestänsä. Kiintoisaa pirusti, ihan miehen puristinen ilmaisu ja arvostus mitä hän luontoaan kai soi yleisölle ja kysymyskommentoijille.

    Kävin ekakertaan Rajalan teatterissa Myllykolulla vasta nyt Sillanpää oopperassa Valtteri Torikkoineen toissakesänä. Olipa upea maisema, kulku paikalle ja yleisö. Mutta pliisu libretto, kolutuin kohukohdin dokailuineen, kademieli kapeuksin -ja vailla viitaustakaan, niin sanoisiko Sillanpäähän. Noköttihan se tönö siinä ja mielessä kiersivät joulusaarnat. Että menenpä toistekin.

    Vakuuttuneena ihmisten isosta kiinnostuksesta ja Kempin pinnasta tätä naamakirjaani kohtaan, pitää kertoa kun kritiikki ei pysty, eikä bussimainonta kohdeyleisöä tavoita (= Vapaavuoren kultuurituki) -että Q-teatteri tekee sen taas. Nimittäin kulttuurityön vailla vertaa. Äärimmäisen älyllistä pähkinöintiä Mont Everestissä. Ja kun (jos) aivopoimut vuosisataisine sedimentteineen vihdoin, ellei ennen niin Eliten pöydässä ottaa asian omakseen, ei voi kuin ällistellä tätä intellektin terävyyttä -elämäntapamme tylsyyttä. Ohittamaton taideteos.

    Mutta on se vaikea ellei muuta kuin priimuskiitosta tenttiprujuista itseensä imeneelle opintoviikkopiste Pirko(a)lle. Joutaakin yksityistettäväksi sivistyspersoona vastuunsa laiminlyömä Yliopisto. Se irrotetaan verojen alentamisen supertarkoituksessa rahamaailman hoidettavaksi, maksullisin sisään- ja ulospääsyin. Velalla maksetuin, ellei sitten peritty, mikä olisikin legitiimimpää kuin valtiota saaminen. Et ole kuullutkaan?Jukka Sjöstedt

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jukka S: "Yrjö Mäkeliniäkö Jussi Jurkka esitti ?"

      Ei, Jukka S, ei sinne päinkään. Jurkka esitti Pohjantähdessä Siukolaa, jyrkkää ja vannoutunutta kommunistia, josta on kyllä vaikea löytää mitään yhteyttä Mäkeliniin.

      Kuten Hesarin arviossa mainitaankin, niin Mäkelin toimi myös jääkärien yhdysmiehenä, ja jopa hänen oma poikansa lähti jääkäriksi (sisällissotaan hän ei kuitenkaan halunnut osallistua). Sellainen sosialisti.

      No, jos on lukenut Yrjö Kallisen muistelmia, saa aika hyvän kuvan Mäkelinin ja muiden alkuaikojen sosialistien ajatusmaailmasta. Siinä ihmiskunnan ja kansojen veljeys ulottui isänmaallisuudesta ja sosialismista teosofiaan.



      Poista
    2. On kai pakko itse kysyä, kun muut eivät viitsi, eikö Tapsa tosiaan ole nähnyt Jurkkaa Punaisen viivan solisalirattiagitaattorina?

      Poista
    3. Olen tietysti, erehdyin väärään kirjaan, sori siitä ja kiitos oikaisusta!

      Mutta itse asiassa pysyn yhä kannassani: Yrjö Mäkelin on kaukana myös Punaisen viivan lennokkaan loistavasta agitaattori Puntarpäästä, sillä Mäkelin oli ennen kaikkea kirjoittaja.

      Puntarpään esikuvahan oli J. Viheriälaakso (ent. Grönlund), jota Kianto oli itsekin kuuntelemassa Suomussalmella 1907.

      Poista
  5. Rajalasta puheenollen, mitään näin railakasta harvoin kuulee radiosta: KulttuuriCocktail ottaa riskin ja puhuu seksistä suoraan professori Panu Rajalan kanssa.
    https://areena.yle.fi/1-4196010

    VastaaPoista
  6. Tavan tallaajan tarvinnee tietää että kuluttajansuoja toimii eikä olla aikeissa ostella taiteilijaa vaan hänen teoksensa.

    VastaaPoista
  7. En tunne Panu Rajalaa. Ollaan tasoissa. Mutta naisten kesken kerrotaan herrasta eri tarinoita kuin miesten kesken, viriliteetistä ja muusta. En pidä tavasta, jolla herrra Rajala käsittelee vaimojaan teksteissään. Waltarin tai Kiannon kohdalla voi olla eri.

    VastaaPoista
  8. Niin, kyllä Kianto Suomussalmella tunnettiin - ja Kianto tunsi Suomussalmen ja sen asukkaat. Äitini on Suomussalmen Ämmänsaaresta, siitä rajavartioston kasarmin välittömästä läheisyydestä, - siellä ne peruskivet palaneen synnyinkodin raunioina yhä istuvat kanervain keskellä. (Olen käynyt katsomassa. Saksalaiset polttivat lähteissään 16.9.1944).
    Kianto oli paitsi erotomaani myös naturisti, ja taisi nukkua enemmän öitä rakennettujen talojen ulkopuolella kuin moni keskiverto sissi.

    VastaaPoista
  9. Olihan aikoinaan Hymy -lehdessä juttu Kiannosta vanhoilla päivillään nuoren ja rehevän naisen kanssa saunan lauteilla. Toimittajan kysyessä naiselta Kiannon lemmenleikeistä, niin nainen totesi, että se enemmänkin sellainen ylikonttaus.

    VastaaPoista
  10. Kovasti oli Rajala saanut ahkeroida selostaessaan Kiannon elämän käännöksiä, sillä niitähän riitti. Sujuvaa tekstiä, kuten tavallista. Luen parhaillaan välipalana "Vanhaa pappilaa", ja vähän ihmetyttää, miten niin lempeässä ilmapiirissä kasvaneesta papin pojasta tuli sellainen itsekäs ketku. Ehkä hän oli epävakaa persoona, toisaalta ujo, toisaalta kiivas ja kateellinen, ja ehkäpä häntä oli poikaparven nuorimmaisena lellitty liikaa tai sitten oli jäänyt liian vähälle huomiolle. Tuottelias, 67 kirjaa, mutta aina rahapulassa ja ihmissuhdesotkuissa, ei kasvanut koskaan aikuiseksi. Monet naiset saivat kärsiä hänen vuokseen, eivät ainoastaan "punaiset naarassudet".

    Lapsuuden ja nuoruuden pappilassa tuntui vallinneen rauha ja rakkaus, seurusteltiin hauskasti, seudun herskaapin ja talollistenkin kanssa sukkeluuksia lasketellen, nimipäivinä ja muutenkin. Liikuttiin metsissä ja vesillä, ukko rovasti poikineen kalasti aamuin illoin ja joskus tehtiin pitempiäkin retkiä, jolloin mamma ja pikkutytötkin olivat mukana. Kaikki kirjoittelivat yhteiseen kalamajan päiväkirjaan runojakin rustaillen. Olisi siinä pitänyt olla hyvät eväät elämälle.

    Huumorin Kianto hallitsee ja kielen, joka on maustettu meheväksi kainuulaisilla ja vanhoilla sanoilla. Sitä jää vähäksi aikaa miettimään, miltä näyttää 15-paunainen hauki. "Punainen viiva" on aika täydellinen pieni kirja, alkaa ja loppuu korven kontion toimilla viettiensä varassa, ja luonto voittaa lopussa mökin ukon ja akan, jotka ovat jo ehtineet panna toivonsa tuohon uuden ajan maagiseen viivaan. "Ryysyrannan Joosepilla" oli esikuvansa samoilla kylillä, ja hänen jälkeläisensä ovat hyvissä asemissa, - niin kuin muutkin suomalaiset oppia ja vaurautta saatuaan. EG

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Piti olla: hallitsee huumorin ja kielen. EG

      Poista
    2. Hajataittoko lienee silmäni sumentanut, eihän tuossa mitään vikaa ollut.

      17-vuotiasta Ilmaria rovasti-isä oli kuvaillut sanalla "siveellinen", itse hän katsoi olleensa "ihanteellinen". Ylioppilaskirjoituksissa Kianto kirjoitti aineen aiheesta "Synnin olemus" ja sai siitä opettajaltaan arvosanaksi 6+, sujuvasti kirjoitettu omasta päästä mutta ei mitään siitä olemuksesta, dogmatiikasta. EG

      Poista
  11. Kiannon runoista tunnetaan kai vain Kainuun marssi eli Nälkamaan laulu, mutta kyllä seuraaville sanan säilän sivalluksille kalpenee moni nykyräppärin kalikkasäe - nauttikaamme Revontulten leikistä vuodelta 1906:

    Ne leimuaa, ne loimuaa, ne roihuaa ja lyö!
    Ne paistavat kuin patsahat ja välkkyvät kuin vyö!

    Ne liitävät, ne lentävät, ne laukkaa, läähättää!
    Ne korskuvat kuin konkarit joit' urhot kiidättää!

    Ne liehuvat, ne riehuvat, ne soutelee ja soi,
    ne heijailee kuin enkelit tai aallot ailakoi.

    Ne hiipivät, ne kiipivät, ne kisaellen käy,
    ne sukeltavat pilvihin niin ettei niitä näy

    Ne tummuvat, ne sammuvat, ne repeevät kuin jää.
    Ne kirkastuvat kilvan taas ja yöhön rynnistää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lauloi mulle äiti muinoin... juuri tätä laulua. Melodian säveltäjää en tiedä mutta hyvin se korosti sanoitusta.

      Viime viikkoina on ollut etelää myöden kirkkaita revontulia ja kamerat ovat niitä taltioineet ihailtaviksi.

      Lehdet haravoi Kunnaksen Ilkka

      Poista
  12. Jotkut kirjoittelevat blogijuttuja, toiset (harvat) taas tunnettujen henkilöiden elämänkertoja.

    VastaaPoista
  13. Kiiruhtaisiko ennen älypäitä ? Stephen Hawking toteaa sen minkä jokainen darwinisti tiesi. Että paremmat purevat terävimmin.

    Ihan toisinhan asia näyttäytyy heränneille. Janne Saarikivi väitti nationalismin nousseen aatelin viimeiseksi toivoksi ja byrokratioidensa pönkäksi. Että joo. Suomessa oli kuitenkin miehen mukaan kansanherätysliikkeet pehmentämässä siirtymää kreivinvallasta kapitalismiin. Suojaamassa sielukkuutta, jos käsitin.

    Yksi herätys tehdaskylissä oli tuo Mäkelinin ja Salinin ja muiden tuskanhuuto sosiologia tieteeseen kohta käärittynä.

    Tähän vavahduttavaan taistojen tiehen ja professoriluokan laajentamiseen nähden on outoa kuinka heppoista puhetta irtisanomisasiasta käydään. Sehän koskee kipeästi kysymystä ketä varten sen kapitalismin ärjyt yrittäjät oikein irti päästettiin. Kansantaloutta ja elintasoa varten. Pitäisi puhua vähän kunniottavammin ja nöyremmin perimmäisten asioiden äärellä. Tai siis osata ja tunnustaa tosiasiat, ja ojentua jatkamaan ihmisten tapaan.

    Että missä siis se Hawking on väärässä. Just siinä että oikeesti maailmaa on vienyt pakottoman lähimmäisenrakkauden ideaali josta onnettomimmat osasivat sentään heikkoina hyvinä hetkinään unelmoida.

    Ja tarttui se paaveihin eli ratsuritarien velimiehiin ja serkkuihin. Molempia sortteja sikisi Euroopan aristokratia ja siksipä kapitalismi eli hulllut yrittäjät, voitontakojat uskallettiin päästää irti. Ne pantaisiin kuriin jos ylilyöntejä.

    Ja kun niille sallittiin peräti vajaakateellisen rahan työkalu, niin kiltisti kiskoivat auraa. Ei sitä duunari vetänyt vaan vedätytti vuodentuloa laareihin ja jakoon. Se oli se ay-asia.

    Nyt uusbrutaali ei edes suostu muistamaan asiaa, ihan isovanhempien aikaista ja näiden isovanhempien kokemaa. Hullua jengiä, puijaajia Koijjaamolta. Luottolaitoslait LLL piti jengin töissä, parhaat katsomassa jaon päälle. Nyt ääni on lapsenparku. Elukan ääni.

    Sivistystä ja parannusta tarjoaa esimerkiksi Mont Everest. Näin siitä myötämielisesti höpisevän kritiikin. On se kumma että valtamediassa taitelijoiden luomia ruoditaan älyttömästi. Eikö nyt voisi mainita että vaikeahan se on, mutta sanaristikon tai pasianssin läpimenon kaltainen valonkirkas kiila, älynväläys kultuurin tilaan ja aikojen vaihdoksiin.

    Juuri siksi kai oppineisuus olisi kaikelle kansalle tarjolla? Tuntuu kuin kaikki kansa tallaisi sen vähiltäkin. Joo eilistähän taas venyttelen ja totean että tä klo 13.30 lähtien voisi kuulla Helsingin "oma-arvio maailmankärki" yliopiston rehtoria ja apusellaisia livenä Tiedekulmassa. Yritän mennä jos en muusta syystä niin jotta kuulen kuinka he vaikenevat yksityistämishankkeesta.JS

    VastaaPoista
  14. Rajala kertoi hiljattain hauskan jutun radiossa. Piispa Huovinen, kuulemma Rajalan vanha koulukaveri, oli todennut Panulle jossain tilaisuudessa että "voisit jättää sen vitun nuolemisen vähemmälle niissä kirjoissasi". Rajala oli tästä yllättynyt, koska ei mielestään ollut moista kirjoittanut. Onkohan mies edes lukenut omia kirjojaan?

    VastaaPoista
  15. 27.3.2011 olen kirjoittanut Kiannosta seuraavan tekstin:

    Ilmari Kiannon talvisota-päiväkirjaa luen. On kuin Kianto olisi kirjoittanut sen jälkeenkäsin, muistinvaraisesti, ajoittain kuin sepittelisi käsivaralta. Teksti maistuu ihan siltä, kuin lauseiden ympärille olisi muutaman keittelyn jälkeen muodostunut liivatekalvo. Ehkä loppua kohden hieman kuuluu jo aitoakin Kiantoa.

    Tekstin häiriökäyttäytyminen aivoissani voi selittyä silläkin, että Kianto kirjoitti talvisodan aikana tekemänsä merkinnät "puhtaaksi" sodan päätyttyä, kun hänet oli pidätysten ja kuulustelujen jälkeen päästetty vapaaksi. Ja että hän muutasteli ne sen hetkiseen ilmastoon sopiviksi, myönteisiksi itselleen sillä olihan hänellä maanpetturuussyyte niskassaan, jopa kuolemantuomiokin kun "omat koirat" alkoivat kinttua jälttää muutamasta tupakkalaatikon kanteen vetäisemästään venäjänkielisestä lauseesta.

    Minulla on aitouden suhteen joskus liiankin herkkä nenä. Pitäisi nähdä alkuperäiset, ilman suodatuksia vuollut merkinnät, mutta Iki taisi laittaa ne uuninpesään sytykkeiksi jättäen jälkipolville vain itse stilisoimansa tarinat. Niistäkin hän kirjan toimittaneen Eero Marttisen mukaan on muutamat sivut repinyt pois.

    Oikeastaan tämä päiväkirja on keskenjäänyt romaanisynopsis jota suunnitellessaan tekijällä on ollut vakuuttelun tarve omasta isänmaallisuudestaan. Sehän kyseenalaistui 1930-luvulla vaikka hän sen nimissä vienankarjalaisiakin muiden isänmaan urhojen kanssa oli käynyt käännyttämässä.

    Ilmari Kianto ei ollut pelkästään aikansa lapsi kuten tavataan sanoa. Hän pyrki tahkoamaan itse oman olemisensa teriä ja höyläsi yhteiskunnan toiminnoillekin kehyksiä tarpeista, joita oli tarjolla. Oli ehkä jopa edelläkävijä avoliittokulttuurin muodostamisessa.

    Toisaalta Iki-Kianto halusi aina olla voitokkaimpien aaltojen harjalla kun mitaleita jaeltiin. Kaikenkaikkiaan ristiriitaisempi mies kuin samoilta savimailta syntyisin oleva ammattitoverinsa Pentti Haanpää. Ehkä pappissäädystä polveutuminen, siitä irti pyristely ja jopa nimenvaihto kunniakkaan kuuloisesta Calamniuksen suvusta nyrjäytti sen verran päätä, ettei hän välillä itsekään tiennyt, mihin lokeroon yhteiskunnassa kuului.

    Mutta koska kirjoitti kolumneissaan niin ruman raa´asti kansalaisodan naisista, niin harkitsen vakavasti vieläkin, kykenenkö koskaan nätisti hänestä ajattelemaan, vaikka hän myöhemmin niin ilmielävän köyhän, Jooseppi Kenkkusen russakoineen päivineen historiamme muistiin kirjasi.

    Kirjailijallakin on oikeus valita puolensa suurissa myllerryksissä. Niin teki Gunther Grass liittyessään Hitler-jugendiin, mutta hän oli vielä silloin syyntakeeton lapsi, virran vietävissä. Ilmari Kianto, jo paljon kaikenlaista vuoteen 1918 mennessä nähneenä oli jo yli 40-vuotias, lukenut mies ja vankan kirjailijanstatuksen ansainnut, ajatteleva kansalainen ja siksi tekee hänestä edelleen vaikean arvostuksen kohteen kun niin jyrkin kannoin parempiosaisten puolelle asettui.

    Mutta ehkä kirjailijan eläessään pitääkin olla epäluotettava, moraaliton, jopa julman yksioikoinen tai monitahoisesti rikki revitty, että hän elämänsä ajasta kirjallisuutta saa syntymään.

    Niinhän aikakin on. Kaiken aikaa. Aina.

    (Siviilimiehen sotapäiväkirja, Ajatus 2009, toim. Eero Marttinen)

    VastaaPoista
  16. Itsestään paha pappi saarnaa.

    VastaaPoista