7. syyskuuta 2018

Onnen Pekka



Onnen Pekka, Tarkka, Pekka, Otava ISBN: 9789511288114 575 s. 2018

Nyt Pekka Tarkasta voi tulla mieleen kokenut, vanha koira. Ei se hauku eikä liehittele, mutta kun se hiukan kiskoittelee, koko kaupungin piskit pelkää. 

Toisin kuin rivien välistä viittaamani Leinon ”Kuvernöörin koira”, ei kanna kahletta.

Nyt ilmestynyt muistelma ”Onnen Pekka” on harvinaisen täyteläistä proosaa. On hyvin harvinaista, että muistelma täyttää korkean kaunokirjalliset kriteerit eli tapahtuu se, että kirjoittajan kyky ja henkinen runsaus nostaa esiin koko aikakauden. Esimerkkejä tällaisesta ovat Väinö Tannerin muistelmien ensimmäinen ja toinen osa, joissa kaupunki kasvaa silmissä, maailma muuttuu ja kirjoittaja itse kannattelee peiliä. Tämä on muuten se, mikä Kekkoselta jäi tekemättä.

Mukana ollut tietää, ettei Aatos Erkko ohjaillut sanomalehteään. Hän joko keskittyi firmaan tai aikakauslehtiin tai sitten oli vain välinpitämätön. Tarkan aikana merkittävin toimija oli Simopekka Nortamo.

Harvempi mukana ollut tietää, ettei muuttuvalla kulttuurilla eli modernismilla ollut pää-äänenkannattajaa. Heikki A. Reenpää hoiteli minkä muisti eli ei välttämättä niin paljon. Tuomas Anhava oli johtava nimi ja esimerkiksi Kai Laitinen tärkeä, mutta Helsingin Sanomat oli kojeiden maailman termein platformi eli alusta. Yhteen aikaan oli Repo-radio. Koskaan ei ollut Erkko-lehteä. Reenpään Otava on ollut näkösällä 100 vuotta. Jänttien ja Särkilahtien WSOY on kadonut.  Uusi Suomi katosi. Suuri osa sanomalehdistä ja kaikki kulttuurilehdet ovat painuneet näkymättömiin. Otava tulee Tarkan yhteydessä heti mieleen siksikin, että hänen kirjoittamansa Otavan historian osa on painavinta antia kirjoista ja kirjallisuudesta.

Harvinaisella tavalla Tarkka ei erityisemmin esittele omaa julkista rooliaan vuodesta 1966 (tai 1962). Kuten lukijat ehkä tietävät, olin Hesarin vakinainen avustaja 80- ja 90-luvulla ja niin jatkuvasti tekemisissä kulttuuriosaston ja sitten kirjallisuustoimituksen vetäjänä olleen Tarkan kanssa, että tämä kirjoitus on objektiivisuutta vailla ja siten arvoton. Itse asiassa olen maksettu todistaja. Sain 1990-luvulla kassillisen rahaa itsensä Erkon kädestä ja matkustin kiireesti Amerikkaan tuhlaamaan ne rahat.

HS oli käsittämättömän suuri ja rikas vielä 1990-luvulla. Ovitehtailijat ja postilaatikon rakentajat vaurastuivat, koska painettu lehti ei mahtunut mihinkään. Eikä kenelläkään ole niin paljon kumisaappaita, ettei niitä olisi kuivannut sunnuntainumeron sivuilla.

Reettä Meriläinen oli päätoimittajana hänkin tulessa, mutta Tarkka joutui useimmiten tulitukseen, kun maan kaksi puhutuinta kriitikkoa panivat parastaan, nimittäin Jukka Kajava ja Seppo Heikinheimo. Omansa laista oli elämä musiikista kirjoittaneen Erik Tawaststjernan säteilyssä.

Miksi Peter von Baghista ei tullut elokuvan puolelle samanlaista paavia kuin nämä? Elokuvassa painavan sanan miehiä ja naisia on ollut aina vähän. Matti Salo oli niin viisas ettei suostunut päivänkriitikoksi vaan pysytteli esseen puolella. Vastaus on kovin helppo: Petteri ei ollut työn raskaan raataja. Lehtityö on oleellisesti raadantaa ja journalisti on kameran takana, ei edessä. En ole vielä tutustunut merkittävään taiteilijaan, joka ei myöntäisi, että kunnon jälkeä tehdään hiellä eikä sydänverellä, ja että tärkeä resurssi on pitkämielinen puoliso.

Tarkan muistelmateos on yhtä matalakirkollinen kuin kirjoittajansa. Korkeakirkollisuus korostaa oppia, sakramentteja ja virkoja. Matalakirkollisuus (Tarkan isä ja isoisä) on aika harmaata ja arkista tavallista työtä, tavallisena tavallisten parissa. Tässä siirryttiin kielikuviin, koska tietääkseni Tarkka ei harrasta kirkollisuutta, vaikka ylpeileekin mielellään, että eräs hänen esi-isistään putosi humalassa saarnastuolista.

Tuo matalakirkollisuus näkyy hänen suhtautumisessaan esimerkiksi akateemisiin arvomenoihin ja filosofisiin muoteihin. Vaikka elämäkerrallisuus oli kolmasti kirottu kirjallisuuden tutkimuksessa, Tarkan pysyvää antia ovat erinomaiset, vahvan elämäkerrallisesti tuetut kirjat Joel Lehtosesta, Pentti Saarikoskesta ja esimerkiksi Salamaan ja Rintalaan liittyneistä tapauksista. 

Linnasta hän myöntää olleensa väärässä, mutta Päätalosta ei; tosin hän nyt vanhana tunnustaa käsittävänsä, että Karonen ja minä olemme tuosta asiasta toista mieltä.

Suomen kulttuurihistoriaa sotien jälkeisenä aikana ei ole oikeastaan kirjoitettu, ja aineistokin on hajan. Tarkan kirjassa olisi nyt runkoa, sillä hänen näkökulmansa ei millään muotoa jää kirjallisuuteen. Myös maantieto on arvattava: kotipaikat Pispala, Helsingin Kallio, keskikaupunki.

(Kuinkahan moni tietää, että Kallion merkillisen ja pitkäaikaisen kulttuurikertymän takana olivat Väinö Tanner ja Elannon rahoitus.)

Kirjallisuuden kirjoitamme itsellemme. Suomi on pysynyt tässä suhteessa poikkeuksellisen nurkkakuntaisena. Valitettavasti Sillanpää, Lehtonen, Haanpää, Waltari, Linna ja Haavikko ovat tätä nykyä tuskin asiantuntijoillekaan tuttuja edes Pohjoismaissa. Selkeästi kansainvälisellä tasolla kulttuurimme on eräin kohdin luonnontieteissä ja teknologiassa.

Koulutuksen vahvuus ja kansansivistys, valttimme, saattavat olla murenemassa. Vastalääke olisi juuri edellä kielikuvana esitelty matalakirkollisuus. 

Ihastelen, että Tarkka on malttanut olla pahemmin pistelemättä aikalaisiaan. Tämän tyyppisessä muistelmateoksessa ylimääräistä mielihyvää on silti tarjolla lukijalle, joka huomaa, mistä ei kerrota, ja sen, mikä sivuutetaan hyvin vähällä.

Muistelmateos kytkeytyy silti odottamattomasti kirjoittajan tutkimuksiin. 
Molemmissa ansaittua huomiota saa Suomessa endeeminen henkinen käkriäisyys. Politiikan puolella sitä sanotaan tällä hetkellä populismiksi.

Joel Lehtonen oli mainio kirjailija. Harmitellen arvioin häntä samoin kuin Aleksis Kiveä: ulkomaalaiselle pohjaltaan madoton ymmärtää.

Mutta Lehtosen trilogia, Putkinotko, Kerran kesällä ja Kuolleet omenapuut, kertoo sen totuuden, joka on meille aidosti vastenmielinen. Haaveilemme kaikenlaista (omenapuita Säämingissä), mutta käytännössä taitomme sopivat parhaiten viinankeittoon kivenkolossa, ja heti tilaisuuden salliessa rupeamme tappamaan toisiamme. ”Kuolleissa omenapuissa” Putkinotkon herra Aapeli Muttinen on kansalaissodassa, luultavasti Varkaudessa, kukaties Huruslahden rannassa, menettää tolkkunsa ja alkaa ampua vangittuja. Näin hänen tulee omien sanojensa mukaan ampuneeksi veljensä tai syntymättömän poikansa. Hänet toimitetaan ensimmäisellä junalla hullujenhuoneeseen, eikä hänestä enää kuulla. Muhosia, joihin Lehtonen itsekin on luettava, sen sijaan riittää seudulla. Yksi ”Käkriäisen” pojista oli vallan mahdoton konepistoolimies Äyräpäässä 1944. Ja Lehtosen kasvinveli oli K.M. Wallenius, josta Joel sanoutui lapualaisaikana irti.

Muttinen oli meidän oma Don Quijotemme, ja hänen henkensä kummittelee yhä. Tarkan muistelmien kuvaamana aikana meillä korotti päätään hyvin don quijotemainen kulttuuritaistolaisuus, jonka historia jäi lyhyeksi. Viisaus piti noudettaman kuvitelmista ja Moskovasta. Ei noudettu. 

Tätä Tarkka ei korosta, mutta noteeraisin ilmiön tärkeänä. Meillä oli hyvää yleisvasemmistoa tai kulttuuriradikalismia (Jerker Erikson, Donner, Tarkka itse, ehkäpä Kihlman, Kalle Holmberg jne.) ”Oikein ajatteleville” merkkihenkilöille olisi kuitenkin tarvittu jalusta eli Helsingin Sanomat. Sellaista ei järjestynyt, ei myöskään Jouko Turkalle. Räyhähenkisyys ei viihtynyt Ludviginkadulla.

Mistä lienee johtunut? Luulen siis tietäväni. Mutta tässä se on paperilla hoksaavan luettavana. Tarkka ei sellaiseen vihjaa, mutta oli hän vuosikymmeniä oman aikansa koskenniemi eli siis tulenjohtaja. Ajalle leimaa antaneista edellä mainitut Reenpää ja Anhava olivat tuliasemapuolen miehiä.

Monot ja sarkatakki. Ne ovat pitkän tien kulkijan varusteita. Ja avoin mieli, tässä muistelmassa kuvitelmia ravistelevat, arvostavat ja ymmärtävät kuvat ikätovereista (Linkolat, Klinge ja monet muut). Halusi kirjoittaja tai ei, tällaisesta teoksesta tulee vuosien kuluessa käänteiskaanon. Siitä havaitaan, että joku aikakauden ylivoimainen, johtava nimi, kuten minulle Paavo Haavikko, jää muutaman maininnan varaan.

Jos joku haluaisi kommentoida Tarkan tai jonkun muun virheellisiä arvioita, vastaan etukäteen. Kriitikon tehtävä ei ole tuottaa virheettömiä eli oikeaan osuvia arvioita, vaan perusteltuja arvioita. Tarkka näyttää olevan kohtuullisen vapaa oikeassa olemisen vimmasta. 

26 kommenttia:

  1. Minua on joskus haitannut - haittaa oikeastaan vieläkin - kiertelemään lähtenyt kirjoitusasultaan väärin skrivattu lähdeviite tai erikoisempi termi; siell' se menee. Mennessään, esiin pulpahtaessaan se kertoo, että on tapahtunut tekstin, joskus tieteelisen aineiston "koristelua", tavalla jok'ei oikein kestä päivänvaloa.
    Näin tuossa Nortamon nimen. Hänen jälkeensä en ole luottanut kyseiseen aviisiin.
    Nortamon tilinteko itsesensuurin ajasta, se oli monumentaalinen.
    Hän oli rehellinen toimittaja.

    VastaaPoista
  2. Kai se Tarkasta jotain kertoo, että itse 64 syntyneenä, kaikkea Saarikoskeen liittyvää, Salamaa ja 'Suomalaisia nykykirjailijoita'(ko?) lukeneena, Tarkka on jäänyt harmaaksi eminenssiksi, hahmoksi taustalle, ehkä hieman Saarikosken 'väheksymänä' (silloin joskus Saarikoski > Tarkka). Nykyään on tapana sanoa, että asiakaspalvelu on hyvää silloin kun sitä ei huomaa. Päteekö tämä Tarkkaan? Vastaan itse: ei. Se tarkoittaa vain sitä, että lukija on sokea.
    Ehkä jo elämänhallinnallisesti on hyväksi, että jokin osa Saarikoskea on tullut luetuksi Tarkan silmien läpi.
    Ps. Itselläni sosiologina tietysti tänä päivänä mielessä aikalainen Antti Eskola. Näitä kahta maailmaa rinnakkain pohtien, voisiko jotain oivaltaa?

    VastaaPoista
  3. Tartun sivuaiheeseen: minulle Peter von Bagh oli elokuvan paavi. En tosin ole mainittava elokuvaihminen, sillä kirjallisuus on aina ollut lajina läheisempi. Oli minullakin sentään joskus kauan sitten pari elokuvakautta, kun ensin nuorena kiersin elokuvateattereissa (Cinema ja muut) katsomassa lajityypin klassikoita ja sitten ensimmäiset videot hankittuani jatkoin samaa. Sitten palasin taas enemmän kirjallisuuden pariin, mutta jonkinmoisen elokuvasivistyksen nuo vaiheet jättivät.

    Molempiin kausiin liittyi myös von Bagh. Hänellä oli kummallinen kyky innostaa elokuvan pariin. Pari viikkoa sitten katsoin hänestä tehdyn dokumentin ja nytkin tuli tunne, että pitäisikö taas syventyä noihin elämää suurempiin kokemuksiin. Vieläkö osaisin innostua?

    Muutoin olen samaa mieltä siitä, että koulutus ja kansansivistys näyttäisivät olevan murenemassa. Se on surullista eikä siitä hyvä seuraa.

    VastaaPoista
  4. Kuvittelen että von Baghin suurin vika etablissmentin silmissä on (ja oli) hänen julkinen vasemmistolaisuutensa. Ja ehkä myös, tunteenomainen suhde kuhunkin kertomaansa aiheeseen kuten vaikkapa Suomen populaarikulttuuriin, musiikkiin ja elokuvaan. Todelliset tietäjät istuvat taka-alalla, puhuvat harvoin ja pitkän miettimisen jälkeen ja omaavat kohtuullisen konservatiivisia mielipiteitä. He tekevät kirjallisia poikkeuksia vain harvoin ja sitten aiheista kuten muinaisuudestamme ja sen merivalloista. Showmanship on heistä noloa, koska he eivät sitä osaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikö muka Klinge ole omanlaisensa showmies? Ja esimerkiksi juuri tuo muinaisuuden merivaltojen pokkari koettiin perinteisen historiantutkimuksen piirissä erikoiseksi.

      Poista
    2. Mutta kaikki merkittävät kulttuurivaikuttajathan olivat siihen aikaan vasemmistolaisia! Sehän oli ihan edellytys vakavasti otettavuudelle - jos oli oikeistoon edes pikkuisen kallellaan, oli epäilyttävä imperiarismin aisankannattaja, edistyksen vihollinen.

      Populaarikulttuurin ymmärrys ja ylitse vyöryvä sentimentaalisuus sen sijaan varmaan häiritsivät tiedostavaa silmää ja korvaa.

      Poista
    3. Klingen Muinaisuutemme merivallat oli tuulahdus menneisyydestä. Se oli Jalmari Jaakkolan tyylistä esihistorian näkemistä. Nykypäivänä sellaista ei pidetä sopivana. Hyvä esimerkki on "Muinaisuutemme jäljet" vuodelta 2015. Siinä oikein pidetään tavoitteena, että selvimpiäkään johtopäätöksiä ei tehdä. Jos Etelä-Pohjanmaalta löytyy lähde, jossa on vain lasten ja nuorten, lähinnä nuorten naisten ruumiita, ja alueella on elänyt väestö, jonka ornamentiikka on samanlaista kuin Tanskassa ja Etelä-Ruotsissa, josta on myös löytynyt vastaavia suoruumita, ihmisuhrien jäännöksiä, ei tämä vielä anna tekijälle lupaa olettaa, että alueella olisi elänyt germaaninen, ihmisuhreja harrastanut ihmisryhmä. Ei, vaikka löydöissä on selkeä epäjatkuvuus, joka antaisi syytä olettaa väestötasapainon muuttuneen. Spekuloipa tekijä, Sami Raninen, muistini mukaan jopa, ettei voi sulkea pois kyseessä olevan saamelaisväestö. (Vaikka tämän voi varmasti sulkea pois. Jos Etelä-Pohjanmaalla olisi ollut saamelaisittain vauras, korkealla kulttuuritasolla ollut saamelainen keskus, joka sittemmin hävisi, saamelaiset kertoisivat siitä varmasti satuja ja tarinoita.) Varovaisuus on hyve, mutta jossain vaiheessa siinäkin voi mennä liian pitkälle.


      Klingen johtopäätökset olivat rohkeita, mutta eivät välttämättä vääriä. 1970-luvun jälkeen lisääntynyt tieto Lounais-Suomen arkeologiasta on itse asiassa kohtuullisen samansuuntaista Klingen suuren näkemyksen kanssa. Unto Salon teokset aiheesta ovat tässä suhteessa erityisen valaisevia.

      Poista
  5. Jatkan nimien taivutusjupakkaa täällä, ettei huku tuonne historian hämärään. Kyse oli siis siitä, että sanotaanko Rytin vai Rydin, Satun vai Sadun jne.

    Satuin käväisemään Tanner-nimisessä ravintolassa samana päivänä kun täällä Kemppilässä oli kuva Tanner-nimisestä miehestä.

    Kävinkö siis Tannerissa vai Tantereessa ja oliko kuva Tannerista vai Tantereesta?

    PS. Toisaalta työtoverinani oli aikoinaan Kirves-niminen henkilö. Teinkö siis töitä Kirveen vai Kirveksen kanssa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rytin. Sadun. Tannerissa. Tannerista. Kirveen.

      Poista
    2. Miksei Rydin? Rytihän on kaislaa tarkoittava appellatiivi. Linnunkin nimenä on rytikerttunen. Yleisniminä olevat suku- ja etunimet pitää taivuttaa kuten appellatiivit. Kuten tuo Sadun. Ja ei siis Kirvesin, tai Kokkon tai Parrasin tai Kangasin. Tosin Risto Ryti itse lienee jostain syystä taivuttanut nimeään tuon käytännön vastaisesti, ja sitä sitten alettiin laajemminkin kunnioittaa. Tannerista ja Mannerista en oikein tiedä. Nämä muodot tuntuvat vakiintuneilta, vaikka ovatkin säännön vastaisia. Olisikohan -er-päätteisten vierasperäisten nimien malli vaikuttanut. Ja onhan Tanner englantilainenkin nimi. Toisaalta meillä on sitten myös Auer. Tätä viime vuosien julkkista media taivuttaa Auerin, mutta useat muut samannimiset ovat kyllä vakiintuneesti olleet Autereita, eivät Aueria.

      Poista
    3. Juuri siksi, että Rytit itse taivuttivat nimensä niin.

      Se joka tietää parhaiten ja omakohtaisimmin, päättää asian. Saman sukuinen käytäntö on paikkakuntien suhteen, taipuvatko niiden nimet sisä- vai ulkopaikallissijoissa. Miksi lähdetään Iisalmeen, mutta Vuosalmelle. Miksi ollaan Tampereella eikä Tampereessa. Paikkakuntalaiset tietävät.

      Poista
    4. Mistä ihmeestä ulkopuolinen tai esimerkiksi media voisi tietää, miten joku nimeään haluaa taivutettavan? Jos esimerkiksi joku Nihti-niminen haluaisi sanoa Nihdin, joku taas Nihtin, olisi kovin sotkuista.

      Poista
    5. Vihti-Vihdin-Vihdissä? Vihti-Vihtin-Vihissä?

      Poista
    6. Ei ole ongelmaa Vihdissä. Kaikki suomalaiset paikannimet taipuvat astevaihtelun mukaan.

      Poista
    7. Jos nyt vaikkapa Juhani Suomi jostain syystä päättäisi, että hänen nimensä taipuu Suomin eikä Suomen, pitäisikö kaikkien muiden sitä seurata?

      Poista
    8. Tämä menee nyt ohi sekä itse aiheesta (Pekka Tarkan muistelmat) että aiheen vierestä menneestä kommentoinnistakin (suomen kielen astevaihtelu), mutta menköön!

      Ryti EI ole kaislan appellatiivi(?), vaan järviruo'on.
      Kaislat ovat sara- ja ruo'ot ruohovartisia heinäkasveja eli kuuluvat siis taksonomisesti kokonaan eri heimoihin. Eroa on suurin piirtein saman verran kuin koirilla ja kissoilla tai hirvellä ja hevosella.

      Poista
  6. Lisäksi von Bagh taisi olla ihmisenä jokseenkin vaikea. Mieleen on jäänyt miten Filmihullu-lehdessä muisteltiin häntä ja lähes jokaisessa muistelossa - niin kehuvia kuin ne olivatkin - tuli esiin myös tämä vaikea puoli.

    Sitäkään ei voi kieltää, että von Baghilla oli taipumus ylisanailuun, ja moinen on tietysti myrkkyä vakavamieliselle establishmentille. Mutta sittenkin: hänellä oli myös kyky innostua ja innostaa, ja se antoi ainakin minulle väkevän viestin jostain elämää suuremmasta.

    VastaaPoista
  7. Hyvä vertaus tuolla alussa ja mielenkiintoista luettavaa odottamassa, voi muistella itsekin niitä aikoja, oi niitä aikoja. EG

    VastaaPoista
  8. Filmihullu-lehdessä Sakari Toivanen sanoi Klaus Häröstä: Härö on kehittänyt hurskastelusta omanlaisensa genren. Yhtään Härön elokuvan ensi-iltaa ei ole Filmihullu arvostellut. Ei edes Miekkailijaa. Miekkailijassa on monta ansiota: ohjattiin lapsia, nehän ovat eläinten jälkeen vaikeimmin ohjattavia; ohjattiin joukkokohtauksia, tosin pieniä; tavoitettiin epookki, miehitetty Neuvosto-Viro. Mahtavin kohtaus oli miekkalähetyksen metri-kertaa-metri lautalähetyskollin purkaminen sorkkarautoineen ja puusilppuineen. Sitä ei ole voitu teettää lapsille uusiksi. - JR

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä, jos se on niin, että Härön leffoista puuttuu se suomalainen omaperäisyys: ryyppäys/rälläys, tolkuton porukkarehvastelu/kaahailu, tappelu, kiroilu, vieraissa käynti -> intiimimmin: parisuhderistiriidat, riitely, huuto, astioiden paiskonta/paikkojen rikkominen ... Se.

      Poista
  9. Sunny, clear skies during summer and dark, moody clouds during some winter days imply a variety of tonmes aand mods for
    a creative photo shoot could be achieved. Theatre Show
    Dates may be searched out via internet and you'll easily view that
    after the sows are starting. Well for individuals who don't reallpy have time viewing their televisions here's your
    chance.

    VastaaPoista
  10. Panu Rajala huomauttaa, että Pekka Tarkan muistelmissa voimakas kommentti on myös se, mistä hän vaikenee.

    VastaaPoista
  11. Ajan Ladyt ovat onneksi saaneet tukituksi sekä Peen että muutaman Panun suut.
    Siitä kiitos !!

    VastaaPoista
  12. Nyt ehdittyäni lukemaan teoksen voinen kommentoidakin. Haavikko saa mielestäni aivan riittävästi huomiota, runsaita kehujakin. Ettei vain arvon blogistilla olisi käynyt kuin itselläni. Hain muuatta Jukka Kemppistä henkilöhakemistosta, vain pari lyhyttä mainintaa. Lukemalla kirja läpi miehestä löytyi useampi huomio, suurkiitoksin.

    VastaaPoista
  13. Sain nyt luettavakseni ja myös luetuksi "Onnen Pekan".


    Viimeiset savupirtit niin ikään sisäänlämpiävine saunoineen ajettiin alas Suomessa 1960-luvulla. Pekka Tarkan ja monen muun sen ajan muistelijan kirjoista on voinut lukea, että pääkaupungin seudulla ei vieläkään kaikista savutuvista ole eroon päästy.

    ”Ihastelen, että Tarkka on malttanut olla pahemmin pistelemättä aikalaisiaan. Tämän tyyppisessä muistelmateoksessa ylimääräistä mielihyvää on silti tarjolla lukijalle, joka huomaa, mistä ei kerrota, ja sen, mikä sivuutetaan hyvin vähällä.”

    "Mielihyvä" jää vaillinaiseksi: Onkohan liiallinen valikoivuus kuitenkaan oikein kulttuurielämän historiasta kiinnostunutta lukijaa kohtaan varsinkin, jos itsestä annetaan kuva erityisen merkittävänä toimijana (en kiistä, etteikö olisi, mutta rajansa silläkin)?

    "Pistelyjä" en silti erityisesti muistelmissa kaipaa, vielä vähemmän nuoleskeluja, mutta ymmärrän kyllä, miten vaikeaa sillä narulla on taiteilla vaikka elämän loppumetreillä itse muistelijalle näillä välineillä (neuloilla ja kielellä) pitäisi hyvin vähän olla merkitystä, että mahdollisimman totuudellinen kuva eletystä elämästä syntyisi.

    Laajalti arvostettu kirjailija Hannu Mäkelä (esim.) on jätetty Tarkan kirjasta tyystin mainitsematta. Hän on kuulunut samoihin piireihin Otavaan kiinnitettynänäkin ja kerennyt yletä monenkin toverin ”napalangoksi” että olisi nyt muutaman rivin hänellekin suonut, vaikka kaunaisenkin. Mäkelältä on kyllä saanut lukea (”kaunaisia”) arvioita niin Tarkasta kuin Kemppisestäkin.

    Elikä vastanäkökulmaa siis kaipasin potkaisihan Pekka jalkapallonkin Hannun koipeen Mukkulan nurmikoilla (tahallaan?) kipeästi (Hannu Mäkelä, Muistan Otavan aika Tammi 2015).

    VastaaPoista