25. lokakuuta 2017

Olemme kaikki vähän Niemisiä



Suomen parhaalle kirjailijalle voisi ostaa ja ojentaa esimerkiksi kunniapipon. Huonoa neuletta, rumat vaakasuorat viivat ja lyhyen hännänvarassa keikkuva lankapallo. Sellaisia sai ainakin Vaasan torilta vuonna 1955.

Merkittävä taiteilija, profeetta, portto ja väärän kansanosan edustaja on ollut aina tapana merkitä esimerkiksi päähineellä tai polttoraudalla. Viisaille kiinalaisille riitti kunniahatun unohtaminen kivelle; asiasta on laajakirjallisuus; siinä sataa ilmaa päähän.

Juha Hurmeen ”Niemi” on paras. Ei olisi uskonut, että ykköskirja ei olekaan romaani. Romaanin kirjoittamista opettavat tätä nykyä markkinoilla jo epäonnistuneet kustannusliikkeiden toimittajat, vähintään tuhat euroa kurssi, ja tulos onkin kuin huonosti kuivattua ponttilautaa. Sillä ei tee muuta kuin rakenna seinämiä lukijan ja todellisuuden väliin. Sitten ihmetellään, että vain harva lukee tai lainaa kirjoja.

”Niemi” on Suomi ja kirja on pitkä essee, joka alkaa alusta ja päättyy 1800-lukuun hiukan siinä hengessä, että jatkoakin voi tulla.

Tämä arviointi on lukijalle hyödyllinen. Hurme on usein piilottanut painavat asiansa nurinkuristen juttujen alle, kuten kirjassa ”Puupää”, jossa kerrotaan taiteilijasta, joka kiertää satoja entisiä iltamapaikkoja esittäen Pekka Puupäätä, Pätkä, Justiinaa ja talonmies Pikkaraista, ja sen lisäksi hän hankkii ja pystyttää lavasteet, myy liput ja keittää kahvit. Se kirja on eräänlainen näyttämötaiteen historia.

Tämä ”Niemi” on Suomen kulttuurihistoria ja oma todistukseni on, että Hurmeen näennäisesti kohdittain päättömät ja harvoin kohdin hyvin erikoiset tarinat pitävät paikkansa. Suhteellisen monin kohdin näen, mitä lähteitä hän on käyttänyt. Tavalla tai toisella hän on löytänyt oikeat tai ainakin sopivat.

Historian professorit saattavat empiä hiukan, mutta minusta Hurmeen kirjan huolellinen lukeminen ja ainakin keskinkertainen ymmärtäminen pitäisi kiireesti sisällyttää jo maisteritasolla kurssivaatimuksiin.

Tietokirjan suuri hyve on omaperäisyys. Melkein yhtä suuri hyve on kyky sekoittaa tieto ja kauno. Tuloksen nimi on taito. Taitokirjallisuus.

Hurmetta kai saa epäillä jonkinlaisesta hulluudesta. Ainakin hän itse on käsitellyt tuotakin ongelmaa kirjan verran (”Hullu”, 2012) vedoten kokemuksiinsa. Tulos kuminkin tekee hänen tekstinsä aivan tavattoman mieluisaksi ja hauskaksi. Koska hän on niin suuri lahjakkuus, erikoisen vitsikkäät jaksot eivät häiritse lukijaa. Niin näet käy, jos lukija huomaa, että nyt kirjoittaja on päättänyt sanoa oikein hauskasti. Sellaisesta kärsii letkeys, kaiken kirjoittamisen mitta.

Hullunkurisesti mieleeni tulee Hurmeesta Friedellin ”Uuden ajan kulttuurihistoria”, jonka hauskuutta ja mielenkiintoisuutta ei kukaan kiistä. Mutta Friedell kirjoittaa kohtuuttoman paljon puuta heinää; Hurme on karttalehdellä jopa nin vaikeissa asioissa kuin Suomen (”Niemen”) asuttaminen ja kielen varhaisvaiheet.

Hänen leipälajinsa on kansanrunous. Hän vetelee hiuksia nostattavia esimerkkejä todistellessaan kansallismielisten pölhöjen Kalevalalla tukehduttaman kansanrunouden ja laulun laajuutta ja verratonta tasoa. Toinen leipälaji on ihmeelliset kertomukset, esimerkiksi Turun uruista. Ja totta joka sana!



19 kommenttia:

  1. Hurme on ilman muuta kova jätkä, mutta minulla on häneen hieman empivä suhde: että paneeko hän sekaan sittenkin omiaan ilman mitään häpyä? Viittaan vaikkapa Europaeukseen, jonka änkytystä en hevin anna Hurmeelle anteeksi. Se kun on täysin tuulesta temmattu juttu. Sammalluksen olisin hyväksynyt, siitä on yksi todiste (änkytyksestä nolla).

    Mutta aloin viimeinkin lukea Nyljettyjä ajatuksia ja ainakin ensimmäinen luku on mainio, suorastaan huikea. Se käsittelee erittäin asiantuntevasti Volter Kilpeä ja tämän omaperäisen uljaita teoksia. Allekirjoitan joka tulkinnan, väitteen ja arvauksen kätten taputuksin.

    Niemenkin tulen lukemaan, sillä minua kiinnostaa Hurmeen käsitys ja tulkinta muinaisuudestamme. Mutta sen vähän mitä olen siitä hänen kertomanaan kuullut, saa karvani hieman pörhistymään. Etten vaan olisi kuullut takaa hieman agendan poikasta tähän nykymenoon liittyen... Toivottavasti se oli vain mainospuhetta kulttuuriselle keskiluokalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole lukenut Hurmetta mutta kiinnostaisi tietää mikä "agendan poikanen tähän nykymenoon liittyen" hänellä perstaskussaan on? Hiertääkö Sinua se ettei hän ymmärrä Perussuomalaisten periaateohjelmaa, tai arvosta Suomen Sisun älymystökaaderin rakentavia ajatuspyramideja?

      Täytyypä tutustua Hurmeeseen jotta asiat selkeentyisi.

      Poista
    2. Heh heh... vai persuksi ja sisulaiseksi epäilet. Itse määrittelisin itseni lähinnä "saisiolaiseksi". Mutta niinhän se on, että ellet ole joka ainoassa tolkuttomuudessa meidän puolellamme, olet meitä vastaan. Näin maailma toimii, ikävä kyllä.

      Mitä asiaan tulee, niin esim. näihin väitteisiin epäilen piilotetun jonkin agendan:

      1) "...täällä pohjoisella reunalla me olemme lainanneet kaiken viisailta naapureiltamme."

      2) "Hurme ei hyväksy ajatusta ainutlaatuisesta geeniperimästä..."

      3) "Hurme muun muassa huomauttaa, että Aleksis Kivi joutui kirjoittamaan Seitsemän veljestä sanakirja kourassa, koska hän osasi ruotsia paremmin kuin suomea."

      Ensimmäinen väite on älytön yleistys, toinen yksiselitteisesti väärä ja kolmas muuten vain kohtuuton.

      Poista
    3. Minua ei Europaeuksen änkytys haitannut, vaan hahmo oli mielestäni hyvin myönteinen, rakastettava, ihaillen tehty. En tiedä, mikä on "totuus" hänen puhetavastaan, mutta sen on sanottu olleen sekavaa, ja muutenkin aikalaiset pitivät henkilöä omituisena. Sitä näkökulmaa Hurme lienee halunnut korostaa suurten saavutusten vastapainona, ja lisäksi hän on sanonut työstäneensä siinä vielä omaa sairaskertomustaan. Vuosi ennen esitysten alkamista hän oli jossain haastattelussa sanonut, että näytelmä tulee olemaan vapaa historiallisen näytelmän hapatuksesta, se "kulkee unen logiikalla ja assosioi miten sattuu". Hänelle teatteri on "se leikkikehä, jossa testataan kaikkea hullua".

      Minä en koko Europaeuksesta tiennyt mitään ennestään, joten olin hämmästynyt ja iloinen, että Hurme oli nostanut hänet esiin unohduksista, Lönnrothin rinnalle.

      Muita Hurmeen teesejä: "Taiteen pitää tökkiä ja ärsyttää, leppoisasti. Pienempiä ja huonompia on aina puolustettava." Omassa CV:ssään hänellä on myös kaksi vuotta Tukholmassa hoitokodissa, jossa hän "radikaalien isoäitien ja papparaisten" avulla pääsi eroon ujoudestaan. Lisäksi oppi käyttämään heidän kieltään kelpo tavalla. Monipuolinen koulu teatterimiehelle, lisäksi vielä taidekasvatusta ja estetiikkaa Jyväskylässä, jossa Hurme tapasi ylioppilasteatterissa jonkun "Jumalan teatterin" näyttelijän, jolta imi kaiken mahdollisen Turkan opeista. EG

      Poista
    4. Hieno sukunimi tuo Hurme. Porilaisten Marssi tulee mieleen.

      Poista
  2. tiiä nynnii piposta mutta ohan toi Koskenkorva -palkinto keksastu

    VastaaPoista
  3. Juha Hurme on itse sanonut, että noin kahdeksan ikäisenä hän oli alkanut kiinnostua siitä, mitä on olla suomalainen ja miten tähän on tultu, ja sitten viimeiset viisikymmentä vuotta hän on etsinyt siihen vastauksia, sittemmin luonnontieteellinen biologin koulutus pohjanaan. Erittäin laaja lukeneisuus monelta alalta, hyvä muisti ja ymmärrys ja järkevä ajattelu, ja välillä hullutteleva, ja niin on syntynyt "Niemi", kaiken muun puuhastelun keskellä. "Suomi 100.000-iltamat" eri puolilla Suomea seurantaloilla teatterialan maisteriopiskelijoiden kanssa on niitä viimeisiä puuhia, suuresti kehuttu sekin.

    Hurme halusi kirjoittaa kaiken kattavan kulttuurihistorian siksikin, että häntä on harmistuttanut viimeaikojen uustyperyys, tyhmentäviin aatejärjestelmiin takertuminen ja tarve "valehdella asiat yksinkertaisiksi".

    Mies on nyt monipuolisin ja aikaansaavin kulttuuripersoona tällä niemellämme ja ihan huikean hyvä kielenkäyttäjä. Pakko lähteä käymään Pasilassa, että saa "Niemen" ihan itselle, vaikka kirjaston kirjakin on jo aika pitkällä. Varmaan sille tulee jatkoakin, voi ainakin toivoa, mutta seuraavana taitaa olla jokin julkaisu Samuli Paulaharjun perinnöstä v. 2019. Ellei sitten väliin tule jokin näytelmä. "Hullu" taitaa mennä vieläkin jossain teatterissa. Kustavissakin olisi mukava käydä Volter Kilpi-päivillä tätä moniosaajaa kuulemassa.

    Kyllä, "Niemi" on syksyn, ei vaan vuoden paras kirja. EG

    VastaaPoista
  4. Olen päässyt elämässäni siihen vaiheeseen, että tiedän jo (lähes) kaiken, mitä tietää pitää, joten tuskin tuotakaan kirjaa luen, mutta kansikuva on oikein hieno.

    VastaaPoista

  5. Kohtahan se nähdään, Louhimiehen Tuntematon. Pelottaa. Jo mainospätkiä on useita erilaisia. Yhden perusteella päätin jättää leffan väliin. Siinä vaihdettiin suukkoja. Sitten toisessa kuohui uljas kohtalokas suurorkesteri ja kuvassa hönkivät panssarit ja kuormurien lavoilla nytkyi Joukkue. Liian mahtailevaa, nähty jo, kopiointia.

    Sitten funtsin perustelut vastentahtoisuudelleni. Louhimieshän tekee rumia kuvia. Paha maa, Vuosaari, 8-pallo ja joku muukin näkemäni röntgenkuva ja magneettinen ruman todellisuuden dokumentoiva evidenssi ja emppiria, joidenka rinnalla alan tieteet haalistuvat vesivelliksi. Eivätkä ainakaan kosketa jos vaikka aineistot mankeloitukin tiedeyhtöisöjään tyydyttäviksi.

    Paha maa ja Valkoinen kaupunki. Näitä rumuuden runoilijoita on toisiakin elokuvamiehissämme kuten Aleksi Salmenperä jonka hovioikeusmiehen (Ville Virtanen) kohtalontietä koti- eli lapsiperheoikeus olohuoneessaan muistan kiitollisena. Ja kiukkusena kun hallintoarki jatkaa hievahtamatta vaikka taideoppositio heittelee kultaharkkoja vankkuripyörien stopata ja nostaa tienoheen sysättyjä parhaitamme syliin ja vaarojen laeille.

    Kiitos teille lukeneet ja turhautumattomat miehet, soihdunkantajat. Aikalaisinani ja maanmiehinäni säteilette töissänne toivoa ja lohtua päällevyöryvän ruman ja sitä auktorisoivan esivallan ikeen alla. Se ei olekaan teidän virtuaaliseksi työkaveriksenne itsensä kuvittelevalle enää ies, vaan tyhmä vitsi.

    No nyt huomisen saarnaan, ensi-iltanäytöksiin eli öylättipöytiin. Eero Aho onkin Rokka. Rokka onkin Koskelan (Vatanen) kertoman mukaan päähenkilö uudessa tuntemattomassa !!, sanoi Vatanen, näyttelijä aina kokovalaisevassa Nybergissä viime pyhänä.

    Ahon roolinimi oli jo Lalli jossakin edellisessä kirurgiassa. Väristyksen vallassa odotan että tekevätkö he sen taas. Totuuden. Smeds ja jenginsä Kansallisessa Nevalan kauden juuri päättyessä sen tekivät. Voiko se toistua tuoreena ? En voi kuvitella, mutta nerojen kanssa on toisin. Arasti astun pimenevään saliin järkytettäksi itsestäni.

    Outoa kuinka kaikesta kiillotuksesta huolimatta erotan toden valta-asemaan kohotetusta valheesta. Mistäkö sen erotan vaikka moni salista poistuva jo sulkee kännykkä-äänestyksellä minut syrjäläiseksi. Horjumisestani, ihan fyysisesti hurjutetuksi tulemisesta, kaiteen hapuilusta. Sen taide tekee, osaaminen pudottaa polvilleen.Jukka Sjöstedt

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kerrankin ymmärrän Jukka S:n tarkoituksen osapuilleen täydellisesti, sillä koen uutta Tuntematonta kohtaan samankaltaisia väristyksiä. Aion sen kuitenkin ehdottamasti katsoa, sillä kerran nähty on parempi kuin kymmenesti kuviteltu. Rohkea Rokan näkee.

      Poista
    2. Kun näen kommenteissa nälkävuoden pituisen jutun ja sen viimeisen sanan "Sjöstedt", poistan varmistimen pistoolistani...

      Tuo on laina entiseltä kollegalta Raunolta (niin totta kuin nimeni on Velling, yksinkertaisella veellä!). Rauno puhui tosin valantehneistä kielenkääntäjistä - ja nauroi hersyvästi päälle.
      Kummallakaan ei ollut pistoolia, ei minulla eikä Rauno-vainaalla. Se ajatus vain kulkee niin, niin minun kuin vainaankin.

      Oli hersyvää, hienoa aikaa! Emme tulleet järkytetyiksi itsestämme.

      Raunolla oli kesähuvila Turun saaristossa. Hän kertoi juttuja Väpistä, Väinö Linnasta ja Linnan jutuista. Väpi oli ollut jatkoilla ja aika simassa Mukkulan jälkeen, mutta ajatus ja sana oli ollut kirkas.

      Näin Hurmeen Pekan ja Pätkän livenä yhdellä pikkunäyttämöllä. Hurme esitti koko jutun Suomen yleisurheilumaajoukkueen verkkari päällään, kirjakielellä. Vasta blogistin alustuksesta oivallan syyn.

      Repe Helismaa ja Esa Pakarinen tekivät pahaa esittämällä Pekan typeryksenä, oikeastaan vain Pekan murteen perusteella. Pekka Puupää oli aikansa ikoni. Samantapainen älykäs opportunisti kuin Vesa-Matti Loirin ja Pasasen luoma Uuno Turhapuro vajaat puoli vuosisataa myöhemmin.

      Uuno on rakennettu samoista puista kuin Pekka, mutta hän on maaltapaon kasvatti ja vailla minkään murteen rasitteita oleva urbaani suomalainen, ruuhkalähiön mies.
      Eli surullisemman hahmon ritari kuin Pekka, mutta hyvinkin samanlainen boheemi.
      Sille ei voi mitään, että Loiri on ylivoimainen näyttelijä Pakarisen rinnalla.

      Mistäkö erotan?

      Loirin (ja Hurmeen) hurjutetusta heittäytymisestä verrattuna Pakarisen vuorosanojen opetteluun ja hänen hurjuttumisensa puutteesta. Pakarisen heittäytyminen kävi niin, että hän sujautti tekohampaat taskuunsa.

      Poista
    3. Loiri on tietysti parempi näyttelijä kuin Pakarinen jo siitä yksinkertaisesta syystä, ettei Pakarinen mikään näyttelijä edes ollutkaan, vaan hanuristi.

      Kun Pakarinen oli saanut mainetta varhaisista elokuvistaan ja häntä kehuttiin luontevasta näyttelemisestä, puuskahti Pakarisen sisar, että mistä hemmetin näyttelemisestä, itseäänhän se esitti!

      Poista
  6. Löysin Juha Hurmeen vasta Nyljettyjen ajatusten myötä. Minusta tuli fani. Kävin kuuntelemassa häntä Tietokirjapäivillä ja fanitus vain kasvoi. Nyt on menossa Niemi. Mahtava kirja, jossa sopiva sekoitus tietoa, huumoria ja epäilystä, jolloin on pakko googlettaa. Ystäväpiirissäni ei ole ketään joka ymmärtäisi lukea Hurmetta. Pitääkö vaihtaa ystäviä?

    VastaaPoista
  7. Täytin vuosia ja vaimo kiikutti samassa paketissa kaksi kirjaa:

    "Everstinna" (Ylivaara) ja "Niemi" (Hurme).

    Luin niitä vuoroluvulla ja ah: mikä makuelämys.

    Kannattaa kannattaa Kemppisen suositusta. "Niemi" on niinkuin sanottu.

    Veijo Meri tulee jostain syystä mieleen (Huonot tiet, hyvät hevoset).

    Ja Everstinnasta Timo J Tuikan "Kekkosen Takapiru - Kaarlo Hillilän uskomaton elämä".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Veijo Meri oli aivan ihana kirjailija, neliosaisessa trilogiassaan keksi vanhoille asioille uusia merkityksiä. Ja uusille asioille kummia vanhoja merkityksiä. Oli kyllä luova kirjailija sanan kaikissa merkityksissä. Lukijalla menee pää edestakaisin POJONG POJONG ja sekaisin kuin Haminan kaupunki (kuten Hemmi-täti mulle aina sanoi) kun perässä yrittää pysyä. Ja silmät!... seilaavat itsekseen kirjansivuja kuin keuhkotautiset, yskivät höyrylaivat. (Tai kuin juna, joka eksyy sumussa suolle. Ilman Allakkaa.)

      Ja linnut lensi, linnut.

      Poista
    2. Niin että mitkä linnut, jos saa arvon mikisiltä kysyä? Oliko niillä linnuilla mahdollisesti repussa linnunpesä?

      Ja vastauksen mieluusti hyvissä ajoin.
      Ennen kuin kesä tulee, kesä.

      Poista
    3. Haikaroita ne taisi olla. (En niin tarkasti nähny.) Mutta vauvanyytti niillä nokassaan kummakyllä oli. Ja pitkä, pitkä kaula. Kun ne kurkki missä olis lähin savupiippu (eli korsteeni). Jalkansa he sievästi pitivät mahansa alla, pitkittäin. (siis menosuuntaansa nähden pitkittäin)

      Poista
  8. Kuten olen aiemminkin maininnut, Hurme on meidän oma Shakespeare, miten tahansa mittaattekin. Olen ylpeä siitä että meillä on hänet kansamme keskellä kertojana. Hänen teoksensa ovat kertakaikkisen merkittäviä. Kohta tartun uusimpaan.

    VastaaPoista
  9. Minun ei tarvitse kuvitella sitä mitä muut kuvittelevat minusta. Jos ja kun Joulupukki tulee kotiini, ja pyörii siinä siittämieni lapsien keskellä kuin Cimmy Chim, sanon mukuloilleni "menkääs ny muualle", ja joulupukille - ennen kun lapset mitään numeroo siitä ehtii tekeen - että "meneppäs nyt Nyström sääkin himaas..." Ajattelen, että minkä takia se eläkkellä oleva insinööri Nyström juuri meidän kotiin tulee selittää mitä vikaa maailmankaikkeudessa on... perjantaisin. Pysyis kotonaan.

    VastaaPoista