31. maaliskuuta 2017

Lang Lang syöttää






Eilisessä verkkolehdessä oli aika toissilmin huitaistu kevennysjuttu, jossa ihmepianisti Lang Lang soitti Bayernin huippupalloilijoille ja houkutteli jonkun näistäkin kokeilemaan Kissanpolkkaa.

Olin juuri ajatellut hiukan tympääntyneenä vaaliohjelmiin, että miksi ei television Jälkihien tai Jälkipörssin keskustelijoita lähetetä välillä perjantain Jälkiviisaat-ohjelmaan.

Viimeksi mainittu tahtoo mennä viisasteluksi ja saada satojen tuhansien työpaikkojen kahvipöytäkeskustelun sävyjä.

Sitä vastoin sekä pörssi- että urheiluohjelmissa tulee välillä lyhyitä, selkeitä havaintoja, jotka saavat katsojan ajattelemaan, että ahaa!

Uutisissa arktinen neuvosto sivuutetaan mainitsematta Arkangelin seudun sotilastukikohtia, jotka ovat koko maapallon sotilaallisen strategian polttopiste – eniten ja nopeimmin laukaistavia ydinkärkiä. Koillisväylän käyttökin jää maininnalle, kun luontoihmiset puhuvat sinänsä tärkeää asiaansa.

Sanomalehden pikkukirjoituksen varaan jää tieto, että Trumpin nyt toteuttama paluu hiileen ei kuulu kiinnostavan amerikkalaisia hiilen tuottajia, joilla on jo toiminnassa kaivoksia kahdeksikymmeneksi vuodeksi, ja menekki sen kuin vähenee.

Mestari yhdessä lajissa ei tietenkään ole mestari toisessa. Jäin kuitenkin miettimään lehden laskelmaa, jonka mukaan katsojamäärin mitattuna klassinen musiikkia on Saksassa ja myös Suomessa suositumpaa kuin jalkapallo mestaruustasolla.

Uutinen oli epäselvä. En mitenkään jaksa uskoa, että jalkapallon suosiossa olisivat mukana EM- ja MM-kisojen television katsojat. Missään musiikissa ei ole vastaavaa. Ja otetaanko erilaiset verkosta saatavat klipit huomioon?

Ei ole tullut mieleen, että televisiouutisten ja sään ja urheiluruudun jälkeen voisi olla musiikkiruutu, jossa näytettäisiin, miten Matsujev suoriutui Rahmaninoffin kolmoskonserton tunnetuista pirullisuuksista.

Itse idea on vanha. Olen tarjonnut sitä Sarasteelle ja Tapani Länsiölle, mutta Yle ei ole nykyisin kiinnostunut mistään. Juillardin porukka eli nimimerkki ”P.D.Q. Bach” levytti kymmenminuuttisen ”selostuksen” Beethovenin kolmannesta sinfoniasta.

Olen tarjoutunut tällaiseen. Ei se vaikeaa olisi. Siis parodia urheiluselostuksesta- ”Kyllä nyt kortti heilahtaa. Vasket vetivät koko ryhmä F:n alavireisesti. Vetopasuunan kohdalla kahden minuutin jäähy olisi paikallaan.”… ”Ja uskokaa tai älkää! Jatkoajalta vältyttiin, sillä RSO pani kuin panikin verkot tötterölle kehittelemällä loppunousun niiden kohdalleen, että kapellimestarikin seisoo kuin salaman lyömä…”

Mutta ihan totta olisi hauska kuulla Sarasteen ja Jari Litmasen keskustelevan esimerkiksi valmentajan roolista ja harjoittelusta. Lahden poikia ja saattavat tunteakin toisensa. Teemana syöttö, harhautus ja maali.

Eilen luin tästä kirvesmiehestä, joka oli lukenut itsensä lääketieteelliseen tiedekuntaan. Ihastuttava tarina.

Tekee mieli huomauttaa lisäyksenä opiskelun täsmällisen ja johdonmukaisen aikataulun välttämättömyyteen, että joillekin ei sovi mekaaninen aikataulu. On ikäviä ja vaikeita aineita – lääketieteessä ehkä histologia – ja jaksoja, joista ei selviydy muutoin kuin pänttäämällä. Silti: on kokeellistakin näyttöä, että joinakin päivinä muistiin painaminen ja yleisemmin keskittyminen sujuu paremmin kuin joinakin toisina päivinä.

Lisäksi luulen, että muistiaineksen on saatava laskeutua. Jos päättäisin kerrata latinan kieliopin, kuten ehkä teenkin, keskittyisin eri viikoilla verbeihin ja epäsäännöllisiin verbeihin. Käyttäisin apteekki-mielikuvaa eli sijoittaisin mielessäni tietyt sanat tiettyyn kohtaan seiniä kiertävää laatikostoa. Kun opiskelin kovastikinlatinaa ja kreikkaa, minulla oli katonrajassa neljäntenä vasemmalta kuvittelemani ruskea vetolaatikko, jonka etiketissä luki ”passiivin perifrastinen konjugaatio” ja siitä oikealle lyhyesti ja kutsuvasti ”aoristi”, siis ensimmäinen ja toinen.

Tätä kirjoittaessani kuvitellut muistiinpanoni tuntuvat olevan tallella ja luettavissa. Pölyä kyllä on kovasti.

Meillä oli tuomioistuimessa vanha kollega, joka eläkkeelle jäätyään alkoi lukea tietosanakirjaa. Oli kuulemma muuten mukava, mutta juoni oli hyppelevä. Itse tein lapsena töitä tutkimalla, miten ”Kaksi vankia” liittyy ”St. Ursula -koulun tyttöihin”. Kun ne olivat kirjahyllyssä vierekkäin, niin joki selitys siihen piti olla…

Ling Langista en pidä, vaan luen hänet näihin valkohammaspianisteihin. Matsujev on jotain aivan toista.

Mutta jalkapallo ja pianonsoitto ovat pohjaltaan sama asia. Hain esiin pari Messin loistomaalia ja kun katsoin silmiä siristäen, näin. Maalin kehittely on sinfoninen. Ongelmakin on molemmissa sama. Miten otetaan esiin ne äänet ja soittimet, jotka eivät juuri nyt soi? Vaikka toinen viulu (puolustuslinja) on näkymättömissä, se ei ole kadonnut eikä nuku. Ellette usko, kuunnelkaa kaksoiskonserttoa. Pitkänkin peippaamisen jälkeen tulee isku verkon yli, ja jännite nousee, kunnes fraasi päättyy kalkkiviivan ylitykseen.

Ja vielä kerran sama joukkkuepeleistä. Jos seuraa televisiosa jotain Ronaldoa tai Messiä, välillä nousee iho kananlihalle, kun suorastaan tietää, että kohta tapahtuu jotain.

Katsojana voin olla väärässä. Ehkä hyökkääjältä putoavat housut tai tuomari nielaisee vahingossa pillinsä. Mutta pelillä on kuvio, pattern, eli dynaaminen rakenne.

Jutun kuvassa on uusi samanlainen rotsi kuin ennenkin, ja Kapteenskan myyjä. Vahakangastakki ei ole hinnaltaan mieletön. Myös sammarit ovat uudet. Miellyin niiden väriin. Blogistin on ansaittava lukijoiden luottamus myös vaatteillaan.

30. maaliskuuta 2017

Matka jatkuu




Sekä kotimaisten elokuvien että dokumenttien suosion jatkuva nousu on ollut iloinen asia. Nyt kävi niin, että päädyin itsekin Elokuva-arkiston kutsuvierasnäytäntöön katsomaan Liisa Helmisen tunnin mittaista elokuvaa ”Matka jatkuu”.

Liisalta olin kuullut, että hän oli tehnyt vuonna 1994 dokumentin kuudesta oikeaan kouluun siirtyvästä lapsesta juttelemalla ja näyttämällä.

Uudessa elokuvassa esiintyjinä ovat nämä samat lapset. Aikaa on kulunut paljon yli 20 vuotta.

Ajatus on nerokas – ja samalla kertomus Suomesta. Karkkilalainen esikoulu oli jo aikoinaan sekä hyvä että tyypillinen. Samat nuoret ovat tallella. Ohjaajalla on ollut malttia ja taitoa tehdä dokumentti ihmisistä ja elämästä.

Tämä on oikeastaan vallankumouksellista tehotarjonnan aikana, nyt kun esimerkiksi kaikkein valheellisimpien ohjelmaformaattien nimitys on ”tosi-TV”. Siitä voi saada käsityksen, että ohjelmilla olisi jotain tekemistä todellisuuden kanssa. Mitkä näistä ”tositarinoista” ovat käsikirjoitettuja, sitä ei ole tapana korostaa.

Toinen hyvin erikoinen piirre sekä elokuvan että television keskittyessä tiheään rytmitettyihin paukkuefektein (poikkeuksena tietenkin monet mainiot historialliset sarjat) on tämän elokuvan rauhallisuus ja koreilemattomuus.

Kun taustalla on huolellisesti tehty ja kunnolla leikattu yli 20 vuoden takainen tarina pienistä lapsista, ja sen päälle on nyt rakennettu toinen tarina näistä samoista lapsista nyt, efekti on silti vahva.

Nyt näiden nuorten aikuisten maailma ikään kuin koostuu sirpaleista – paitsi he itse. Vaikeasti löytyvän koulutuksen ja pätkivien työsuhteiden maailmassa nämä henkilöt, jotka eivät oikeastaan näyttele, vaan puhuvat omalla suullaan, näyttävät aidot kasvonsa ja katsovat silmiin, he hakevat ja löytävät elämää, joka maistuisi mielekkäältä.

Vaikka tunteilua on johdonmukaisesti vältetty, ainakin minun silmissäni eräänlainen arjen sankari on nuori neljän lapsen äiti, joka elokuvassa lähtee jatkamaan opintojaan lähihoitajasta terveydenhoitajaksi.

Joukon erikoisuus on Suomeen vauvana adoptoitu etiopialainen (korjattu), jonka adoptioäiti on suomalainen ja isä japanilainen. Täysi aihe puhua kulttuurien kohtaamisesta, kun japanin kielikin sujuu – mutta rasismia ja syrjintää ei mainita, vaikka on vaikea kuvitella, ettei siitä olisi kertynyt kokemuksia.

Kutsunäytännössä oli jopa tilaisuus käydä portailla tupakalla muutamien näyttelijöiden ja heidän kavereittensa kanssa. Aivan mainiota väkeä. Suorastaan teemana nousi puheeksi esikoulu ja peruskoulu. Kysyin ymmärtävätkö he tekevänsä tärkeämpää työtä kuin esimerkiksi minä (jonka puuhailut he joutuivat arvaamaan, luultavasti oikein). Peruskoulutus on peruste; poikkeuksellisten kykyjen luotsaaminen onnistuu kyllä.

Yksi esikoulun opettaja sanoi, etteivät kaikki alalla sitä käsitä. Itse jätin mainitsematta näinä päivinä julkisuudessakin esitellyt listan, josta voi todeta, että mitä raskaampi ja tärkeämpi työ (tyyppiä palomies), sitä huonompi palkka.

Helmisen elokuvassa yksi teema oli juuri tämä oman työn etsiminen ja useissa tapauksissa löytäminen.

Työn sirpaloitumisen ovat jo useimmat ymmärtäneet ongelmaksi. Automatiikka ja robotiikka jyräävät päälle. Se merkitsee, että ongelmasta tulee koko ajan vaikeampi.

Myös Suomi joutui pahan kerran yllätetyksi. Ensin emme ymmärtäneet kansainvälisissä muodeissa mitään vaaraa, kunnes ne iskivät pankkikriisinä kuin taifuuni. Myrsky vei mennessään rahan lisäksi suuren määrän työpaikkoja.

Sitten puhuttiin pitkään ja hartaasti globalisaatiosta. Viime vuosina tuo puhe on vaimentunut, kun on käsitetty, ettei se ehkä olekaan ongelmistamme päällimmäinen. Päällimmäinen ongelma on, mistä hankkia kansakuntana niin paljon tuloja, että niillä eläisi.

Rahan jakaminen on ajankohtaista sitten kun on, mitä jakaa.

Onko korostettu riittävästi, että vakavasti otettava populismi ajaa paluuta asioihin – työpaikkoihin, tehtävänjakoon, rooleihin – joihin ei ole enää paluuta? Samaan aikaan menestyvät ja kasvavat perinteiset miesten ammatit, etenkin rikollisuus, huumekauppa, ihmiskauppa ja salakuljetus.

Miellyin Helmisen elokuvaan myös ”poliittisista syistä”. Nykyinen silmänkääntötempuilla pelaaminen on kuitenkin suoraa jatkoa puoluepoliittiselle ympäristölle, jota nyt eläkeikäinen väki harjoitti omana aikanaan turmioon saakka. Melkein kaikki luulivat, että asioita voitaisiin edistää tai vastustaa pelkillä puheilla. Sitten kävi ilmi, ettei siihen pystynyt edes Neuvostoliitto.

Nyt dokumenttielokuva osoittaa paljon muun ohella, ettei väittely esimerkiksi subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta ole asian ydin. Asian ydin on päivähoito. Kysymys on lapsista ja muista ihmisistä. Lapsissa on se erikoinen puoli, että heistä tulee jossain vaiheessa aikuisia, ja sitten he saavat itse lapsia.

Vaikka eläkeläisillä on vielä rahaa, kestävyysvaje on käsillä. Elämisen keinot eivät enää periydy.

Elokuvan ohjaaja ei ryhdy ennustamaan, mitä nämä avoimet, inhimilliset, suoraan sanoen hyvät nuoret ihmiset voivat tehdä elääkseen ja menestyäkseen.

Itselläni minulla ei tietysti ole asiasta aavistustakaan. Mutta elokuva oli niin hyvä, että mielihyvän lisäksi siitä sai muutakin, nimittäin opetuksen. On kuunneltava nuoria ja lapsia. Me vanhat voimme vapaasti pettää itseämme valehtelemalla, että viisaus on meissä. Ratkaisu on joka tapauksessa nuorten käsissä.

Kaikkialla muualla kuulemma jälkeläiset auttavat yli 70-vuotiaita vanhempiaan. Suomessa suunta on päinvastainen. Nimenomaan vanhat naiset tukevat hyvin tehokkaasti nuoria teoin, toimin ja rahallakin. Ja se on uutta.


29. maaliskuuta 2017

Speksi






Otsikko ei tarkoita tässä opiskelijateatteria vaan lyhennettä sanasta ”spesifikaatio”. Sen voisi suomentaa eräisiin tilanteisiin sanalla ”toimintokaavio”.

On vähän vaikea ymmärtää, miksi joka päivä melutaan huonosta lainsäädännöstä ja keskeneräisistä laeista, samalla kun valitetaan aikataulua.

Vanhan säännön mukaan kun ryhmä ryhtyy suunnittelemaan esimerkiksi kahvikuppia, noin yhden sekunnin kuluttua työhön ryhtymisestä aikataulu ylittyy ja budjetti osoittautuu ylitoiveikkaaksi.

Säännöstä ei tiettävästi ole poikkeuksia.

Jos hanke on hiukan kahvikuppia vaativampi, esimerkiksi ydinvoimala, suunnitelmaan sisällytetään kaikki ilmenevät ja löytyneet virheet. Niiden korjaaminen on osa työtä.

Uuden kilpa-auton tai kansanauton suunnittelu ei tapahdu piirustuspöydällä eikä kokouksissa. Aika pian sen jälkeen kun pohjalevyyn on saatu muutama pyörä kiinni, alkavat kokeilut. Kun auto on valmis ja kaupoissa, suunnittelu jatkuu. Ainakaan toistaiseksi ei ole nähty autoa eikä partakonetta, joka ei olisi tarvinnut parannuksia eikä huonojen piirteiden poistamista.

Sekin olisi kummallista, jos renkaan valmistajat löytäisivät tuotteen tultua markkinoille lehtien tekemistä testeistä jotain sellaista, mitä he eivät olisi tienneet itsekin jo kauan.

Ehkä tänäänkin kerrotaan jotain henkeä salpaavaa sote-uudistuksesta ja valinnanvapaudesta.

Sitä ei varmaan tänäänkään kerrota, että ongelma on saada mahdollisimman suuri osa käytettävissä olevasta rahasta aiottuun tarkoitukseensa. Lakien pitäisi tulla eduskuntaan valmiina eli viimeistelyn tilassa, johon maailman parhaat kirjoittajat eivät koskaan päässeet. Viimeistelty, sisäisesti johdonmukainen, ristiriidaton ja perustuslain mukainen lakiteksti on sellaisen ihmisen haave, jolla ei ole mitään tosiasioihin perustuvaa käsitystä kirjoittamisesta.

Jos asianomainen – esimerkiksi oikeuskansleri – kuitenkin elää pilvilinnoissa ja tavoittelee täydellisyyttä, sitten työ kestää sata vuotta.

Ei ole kovin vaikea toteuttaa sellaista uudistusta kuin entisen Neuvostoliiton tavaratalot, joissa asiakas joutui käymään tiskillä neljä kertaa ja myyjä haeskelemassa tavaroita tai papereita viisi kertaa, jos viitsi. Tuloksena oli silti väärä tavara ja virheellinen hinta.

Joku vitsiniekka on puhunut soten yhteydessä yhden luukun periaatteesta. Mihin niitä luukkuja tarvitaan?

Asiointi on samalla tavalla vastavuoroista kuin kirjoittaminen. Jos ympäristö on suunniteltu eli speksattu hyvin, asioiva osaa liikkua siellä opastettuna. Samalla tavalla hyvästä romaanista puolet on lukijan päässä.

Aikana ennen metrotyömaata Teknillisessä korkeakoulussa tietokonelevykkeen, jossa oli esimerkiksi matkalaskun tekemiseen vaadittu ohjelma, sai päärakennuksen X-portaasta toisesta kerroksesta huoneesta numero sejase, joka oli käytännössä lukossa, ilmoitetusta aukioloajasta huolimatta. Tiedättekö te, missä päärakennuksen X-porras on? Minä tiesin lopulta. Sinne mentiin sisäpihan puolelta.

Talo jossa on portaita kuin Siilitiellä, on huonosti suunniteltu. Kafka oli kiinnostunut kuvaamaan sellaisia rakennelmia ja niissä liikkuvien kohaloita.

Kävin viime pyhänä vahingossa katsomassa Stockmannin uusia myymälätiloja Tapiolassa. Eksyin heti kolme kertaa. Pelastauduin lopulta hengissä ulos, väärälle puolelle korttelia. Se oli mielestäni hyvä saavutus. Ostoksiani en onnistunut tekemään.

Oli se kieltämättä vähän niin kuin Turun asemakaava. (Ainakin ennen eräät kadut tyssäsivät Turussa mm. Vartiovuoren kallioseinään ja jatkuivat sitten omia aikojaan puolen kilometrin päässä. Määräysten mukaan katuja sai kaupungissa olla vain kahteen suuntaan ja niiden oli kohdattavat 90 asteen kulmassa.

On Helsingissäkin Oikokatu, joka on aika vaikeaselitteinen; ja Kulmakatu. Ja Köydenpunojankatu muuttuu välillä puistoksi, mutta jatkuu sitten taas. Sinne aiottiin kai ennen tehdasta, mutta hirtettävät loppuivat Helsingistä. Eipä uskoisi, ei tänäkään päivänä.

Juristit ovat ruutukaavamiehiä ja -naisia. He ovat unohtaneet, että esimerkiksi 1961 annettu työeläkelaki oli aika jännittävää tenttiinkin luettavaa. Nykyisessä vastaavassa laissa on muutamia kymmeniä sivuja muutos- ja siirtymäsäännöksiä eli höyläyksiä ja viilauksia. Isäni kertoi, että asutuslakien kokonaisuutta ei kukaan edes yrittänyt opetella tenttiin. Suppeassa peruspaketissa oli 100 eri säädöstä. Kun ne osannut virkamies jäi aikanaan eläkkeelle, asutusasiainosasto lakkautettiin, ja käytännössä myös asutustoiminta. Veikko Vennamo sai uusia töitä tullin puolelta.

Kun nyt tietää, mikä määrä lainsäätäjillä on väkisinkin tulkinnanvaraisia ja tarkoituksenmukaisuussyin tulkittavia säännöksiä ja vielä osittain järjestelmistä, joita ei ole toistaiseksi olemassa, meidän alamaisten on syytä osoittaa kärsivällisyyttä.

Kysymys on työstä, joka ei ole kunnialla hoidettavissa. Tärkeää on tunnustaa, että kun teksti ja todellisuus törmäävät, se on teksti joka menee mutkalle. Puhe ei ole rikoslaista, joka toimii toisella periaatteella – se mikä on kielletty, määrittelee samalla sen, mikä on sallittua, eli kaikki muu.

Humatkaa, lukijat, että tämän kirjoitti henkilö, joka on toistuvasti törmännyt itse jossain komiteassa viimeistelemäänsä lain säännökseen ja sitä sitten tuomarina soveltaessaan lopulta käsittänyt, että ei tästä saa mitään selvää, ja jos tekstin kirjoittajalla oli mahdollisesti jokin ajastus tai tarkoitus, siitä ei tarttunut häivääkään painettuun tekstiin. Esimerkeistä käykööt eräät tekijänoikeuslain ja asunto-osakeyhtiölain pykälät.




28. maaliskuuta 2017

Lisiä oppiin mopojen tutkimuksesta



Vihreän puolueen kunnallisvaaliohjelma saa asiallista arvostelua. Valtiollisella tasolla ei ole epäilyä, etteikö ympäristö olisi koko kansantaloutta suurempi asia ja siis pahasti laiminlyöty.
Paikkakunnilla eli nyt kunnallisvaaleissa huomautetaan, etteivät vanhuuttaan huonosti liikkuvat, muistisairaat ja yhä useammat kotiin autettavat varmaankaan syty polkupyöräteistä eivätkä edes ulkoreiteistä tai suojelualueista. Voi olla että heitä kiinnostaa enemmän pysytteleminen kotona sopivan avun turvin.
Harvoin kuulee vanhojen ryhtyvän vertaamaan omia olojaan lapsiperheiden asioihin. Hyvin useat muistavat sen verran, että lasten ollessa pieniä tarpeet olivat suuria.
Akateemikko Eino Jutikkala oli mahdollisesti Suomen viisain mies. Hän aloitti lapsinerona ja julkaisi ja luennoi mieleenpainuvasti vielä yli 90-vuotiaana. Sen verran minulla oli ilo tavata häntä kahdestaankin, että mieleeni palautui vaikea teoreettinen kysymys: onko ihmisen mahdollista käsittää, että puhekumppani on paljon älykkäämpi. Vastaisin että on. Kokemustakin on kertonut. Paavo Haavikolla kiertyi ÄO nähdäkseni kolmannellesadalle, ja se oli hänelle turmioksi. Älykkyyden ja lahjakkuuden lisäksi tarvitaan köli ja ankkuri. Jutilkkalalla oli.
Eino Jutikkala piti vuosikymmeniä yhteyttä ystäväänsä professori Aulis J. Alaseen. Herrat vaihtoivat erikoiset halukkaasti tietoja mopoistaan. Kerran kävi niinkin, että Jutikkala joutui siirtymään uuteen, hänestä kankean tuntuiseen Tunturiin, kun edellinen, vasta 27 vuotta käytetty kulkuneuvo kaatui rapakkoon ja särkyi korjauskelvottomaksi.
Tiettävästi mopo oli käytössä Sääksmäen Jutikkalan kartanon mailla ja erikoisen tarpeellinen uimamatkoilla. Hyvään rantaan oli neljä kilometriä, joka ei Einolle olisi ollut jalankaan matka eikä mikään, mutta tuleehan siinä paluumatkalla uudestaan kuuma.
Alanen joutui raskain mielin jättämää mopoilun jo vähän yli 80-vuotiaana, ja Jutikkala puolestaan luultavasti laajan ystävä- ja suulaispiirin hartaista vetoomuksista jätti tuomatta kulkuneuvonsa Helsinkiin. Kukaties pikku Maija Lehtonen, joka hänkin nyt hiljan kuoli, sai tässä asiassa sananvallan, vaikka Eino valitsi vieraille piparkakut (minulle tarjottiin peräti Herrasväki-merkkisiä) ja sopivan istuimen, ja näköalan merelle. Pikku Maija oli sisarentytär, Helsingin yliopisto professori hänkin, mutta nopeat roolinvaihdot olivat vieraammallekin hupaisia nähdä. Hän oli myös o.t.o. taloudenhoitaja. Tausta oli se, että alun perin Eino oli tullut Helsinkiin sisarensa alivuokralaiseksi lukemaan perustutkintoa, mutta kirjoitti myös laudaturin saaneen väitöskirjan 24-vuotiaana Lehtosten keittiön pöydän ääressä. Tuon perheen isä oli, kuinka ollakaan, myös Helsingin yliopiston professori.
Jutikkala oli kartanonherra Sääksmäeltä, vaikka vanhaa hämäläistä tapaa noudattaen isoveli Ossian huolehti maanviljelysten päästämisestä rappiolle, ja Eino perusti kartanomuseon 1980-luvulla ja toimi siellä oppaana ja kesäisin tiluksilla renkinä. Oppaana hän yleensä tuli maininneeksi, että jo Appelgrenin aloittamien ja Kivikosken jatkamien tutkimusten mukaan tuolla paikalla oli ollut keskeytyksittä kiinteä asutus kansainvaellusajan rautakaudelta eli 500-luvulta asti. Akateemikko itse oli joitakin vuosia sukunimeltään Rinne, koska isän koulun rehtori piti ”Judikkalaa” sopimattomana sukunimenä oppineeseen säätyyn aikovalle. Oikaisu eli paluu vanhaan toimitettiin varhain.
Kahvikeskusteluissa joillakin on tapana ottaa puheeksi Jutikkalan toiminta sotapropagandan kirjoittajana. Tapaan huomauttaa siihen, että Jutikkala itse asiassa ohjasi lehtien kirjoittelua asianomaisen toimiston päällikkönä, ja jatkaa sanomalla, että Olavi Paavolaisen uumoilut ”Synkässä yksinpuhelussa” ovat pientä verrattuna Jutikkalan kirjoittamiin sisäisiin muistioihin, jotka perustuivat mm. Englannin, Sveitsin ja tietenkin Ruotsin lehtien huolelliseen seuraamiseen. Hänen historiikkiaan ei juuri tunneta (”Valtion Tiedotuslaitoksen salainen sotakronikka”, 1997), koska sen käsikirjoitus poltettiin syksyllä 1944. Mutta Einollapa oli kopio!
Sitä en viitsi sanoa toimittajille, että jos sotapropaganda noudattelisi kansan tuntoja tai kirjoittajien mielipiteitä, sitä ei tarvittaisi.
Kirjoittaja itse toteaa: vuonna 1942 kukaan laitoksessa ei enää uskonut Saksan voittoon. Vuonna 1941 koko maailma – Neuvostoliitto mukaan luettuna- oli uskonut Saksan voittoon.
Keijo K. Kulhan elämäkertateoksessa kerrotaan, että monien hyvin tuntema ”Suomen historian käsikirja”, aika ikävä tentittävä muuten, kirjoitettiin Arvi ”Perkele” Korhosen johdolla hätätoimena uhkaavaa maan miehitystä ajatellen ja – Kulha vihjaa ja minä satun tietämään – yhteisymmärryksessä sotasyyllisyysoikeudenkäynnin parin juristin, nimittäin Procopén ja Boreniuksen kanssa. Niitä tarpeista syntyi se kuuluisa ”ajopuukin”, siis teoria viattoman Suomen ajautumisesta avuttomana suurvaltojen nostattamiin kuohuihin, historian koskessa, jossa kääntymistä yrittävä olisi hukkunut heti. Sen jälkeen kun tuo teoria juhlallisesti hylättiin, alkoi näyttää ilmeiseltä, että se pitää paikkansa. Tukkilaisromantikkona sanoisin itse, että lauennut suma olisi ollut parempi kielikuva.
Mitä mopoihin tulee, Jutikkala huomautti jo ”Uuden ajan taloushistoriassa”, että käsitys teollistumisesta työväen kurjistumisen syynä on virheellinen. Teollistuminen loi nopeasti neuvottelukykyisen vastavoiman ajan liberalismin sallimille kartelleille ja alkoi parantaa useiden oloja. Englannissa tehtaat vietiin mielellään muualle kuin Lontooseen, koska Lontoon valtavasta aikuisväestöstä noin puolet oli palkkasotureita, porttoja ja tavallisia rikollisia.
Suomessa kiisteltiin kauan torpparilaitoksesta kansalaissodan syynä. Jutikkala esitti laskelmat, joiden mukaan torppareita oli kummallakin puolella suunnilleen sama määrä, ja huomautti julkisten töiden (linnoitustyöt) äkillisestä loppumisesta ja elintarviketilanteen pahasta kiristymisestä. Vaikka Suomi oli verkatakkimiesten maa, meillä oli Euroopan vahvin sarkatakkinen talonpoikaisto, ja yhteiskunta rauhoitettiin pakkolunastamalla hyvin monille viljelmät, mikä oli sekin ainutlaatuinen toimenpide Euroopassa. – Kuvassa Jutikkalan kartano. Mopo lienee rakennuksen takana.



27. maaliskuuta 2017

Kaksi mietettä






Kuvan pitää valua. Tekstin kuuluu lorista. Pari valokuvaa minulla on tästä ilmiöstä. Ne ovat isäni ottamia.

Tavallisin virhe on kirjoittaa kiinnostavasti, jopa hauskasti. Hyvä teksti on melkein poikkeuksitta melankolista, hiukan ahdistunutta. Joidenkin Tshehovin novellien viimeiselle sivulle odottaisi kirjoittajan viestiä: menin tästä rannalle hiukan ampumaan itseni. Ei se yllättäisi.

Eräällä tuttavalle raivosin Dostojevskista, ettei kukaan järjissään oleva ihminen ahda itseensä sellaista moskaa. Vasta kun alkoi näyttää, että hän luuli minun olevan tosissani, muutin sävyä ja sanoin, että on ruma käydä kylillä, kun kirjoitus tarttuu ja juurtuu kuin makkara nenään.

Dostojevskihan ei kirjoittanut erikoisen hyvin. Hän oli sellainen mestari, ettei hän tuntunut kirjoittavan ollenkaan. Puhe tapahtuu hänen maailmassaan.

Pitää paikkansa, että menen pitämään muutaman luennon työhön ottamisesta, josta en tiedä juuri mitään. En ole ottanut ihmisiä töihin.

Mainitsin sopivana oppimateriaalina elokuvan, ”Seitsemän samuraita”, ja kommentoija kirjoitti heti järkevästi, että vielä mieluummin ”Yoyimbo”.

Todellisuudessa Kurosawan tuotannossa liikkeenjohdon analyyseistä paras on ”Sanjuro”, jota kenenkään ei pitäisi jättää katsomatta. Se on se samuraielokuva, jonka lopussa Toshiro Mifune ottaa miekastaan virheellisen otteen ja sivaltaa sitä huotrasta vetäessään arvoisalta vastapuoleltaan pään irti niin että veri lentää kuin öljy lähteestä.

Ehkä muistattekin? Päähenkilöllä on jokin ihotauti tai ehkä vain ilkeitä luteenpuremia, koska hän raapii itseään, välillä miekalla. Luultavasti sellainen on epäsovinnaista.

Meneillään on jälleen kerran vallan vaihtaminen kyläkunnassa ja samurai joutuu kouluttamaan nuoria lupauksia, joiden ensimmäinen ajatus on syöksyä pää edellä varmaan tuhoon. Hän kävelee talolle, jossa hyvää päällikköä pidetään vankina, ja ilmoittautuu vihollisen leipiin palkkasoturina.

Päällikkö on hevosen näköinen ja ihmettelee, miten häntä tällaisena kuunnellaan, ja rouva on täysi höppänä. Kaapissa säilytetään vankia, joka innostuu välillä osallistumaan keskusteluihin, vangitsijoidensa puolesta.

Kuvassa tuo samurai harjoittamassa vaikeaa liikkeenjohdon tehtävää, odottamassa.

Sitten mieleeni tuli vielä yksi ajatus. Ryonosuke Akutagawa oli kaikkein parhaita japanilaisia novellin kirjoittajia, jopa parempi kuin Inoue, jossa tarkkaan lukien on jotain taiteellista.

Jamssista valmistettu puuro on melkein mahdotonta syödä. Se on tosi pahaa, eikä sen selluloosa tahdo sulaa millään. Se on vähän niin kuin maniokki.

Erään toisen samurain aseenkantaja ja hevosmies oli pieni, köyry ja räkäinen. Kaikki tiesivät, että hänellä oli kuitenkin elämässä yksi suuri haave, jamssipuuro. Jos sitä saisi joskus kyllikseen!

Sitten tarinassa (sama nide kuin ”Rashomon”) kuljetaan, seikkaillaan ja rähistään siellä täällä ja shogunit listivät toisiaan.

Tulee sellainenkin päivä, että kertomuksen henkilöt ovat ikään kuin voitolla. Vihollinen on hajoitettu neljään ilmansuuntaan ja on aika nautti uurastuksen hedelmistä.

Joku työpaikkakiusaaja näkee varastossa jamssia, joka siis on ravintona niin ala-arvoista, ettei sitä viitsitä edes piilottaa rosvoilta.

Syntyy ajatus, että nytpä tehdään aseenkantajasta kuin kuningas, haetaan pyykkipata ja keitetään astiantäysi jamssipuuroa.

Kun sankari talutetaan padan ääreen, hänen polvensa lysmähtelevät tämän kaiken yltäkylläisyydestä. Hän jää huojahtelemaan padan ääreen ja saa tuskin suustaan sanat:” Minä en enää halua jamssipuuroa.”

Taitava ainekirjoittaja saattaisi lainata tähän Tshehovin yhteydessä käytetyn sanan ”elämänvalhe”, mutta kyllä pelkkä ”elämä” riittää.

Kuten amerikkalaiset sanovat, elämä on ihmeellistä.

Japanilaisilla on japanilaisuudesta aivan eri käsitys kuin muilla kansoilla. Sama koskee muita kansoja. Tulos on hyvin epäedullinen, kun pyritään luomaan edullinen vaikutelma.

Akutagawan yhtydessä on syytä mainita ”Rashomon” ja etenkin novelli ”Tiheikössä”, johon Kurosawan elokuva perustuu, vaikka nimi on toinen. Se ikään kuin kuuluu yhteen näiden kahden kanssa ja ehdottaisin, että Julkisen Sanan Neuvoston jäsenet ja ylempien oikeuksien esittelijät velvoitettaisiin katsomaan elokuva tarkoin ja lukemaan novelli.

Se on mieliä kuohuttava murhajuttu, josta esitetään peräkkäin neljä täysin luotettavaa kertomusta, jotka ovat täysin ristiriidassa keskenään. Pahasti valehtelee murhatun haamu, jota kuullaan tuomioistuimessa meedion välityksin.

Akutagawan teksti on kirjoitettu kauan ennen sotia. Siten ”sisäinen totuus” käsitettynä fanaattisuudeksi tai sokeudeksi tosiasioille ei oikein käy tulkinnasta.

Eräässä mielessä tarina on samaa juurta kuin vuosikymmeniä myöhemmin aloitetetut psykologiset ja kognitiotieteelliset tutkimukset, joiden tulos on selvä. Ihminen, joka haluaa olla väärässä, pitää kiinni kannastaan, eivätkä todisteet voi heilauttaa häntä. Kotikatsomo näkee maalit ja patsiot aina paremmin kuin linjatuomarit.

Lisäksi Akutagawan kertomukset ovat tuota virtaavaa lajia. Ei puukaan rakentuisi, ellei virtaavissa nesteissä olisi liuenneena ravinteita.


26. maaliskuuta 2017

Itsestään ajatteleva


Bengt Holmströmin eilistä televisiohaastattelua sanon hyväksi tavanomaisesta syystä. Ajattelen itse samaan tapaan.
Tämän päivän uutislähteet nostivat esiin maininnan Trumpin valinnan erittäin myönteisestä vaikutuksesta osakekursseihin. Se on totta eikä siinä ole paljon ihmettelemistä. Selkeänä lupauksena Trump oli sanonut hankkivansa rikkaille lisää rahaa. Keinoina olisivat veronkevennykset ja valtion väljempi rahankäyttö. Miten todella käy, sitä saa kukin aavistella.
Tekniikan aikakausi loppui. Näin kävi viime yönä kello 3.
Koska kumpikin sana edellyttää kahden tunnin luennon, jotta ne hahmottuisivat edes osapuilleen, käytän sanoja tekniikka ja mekaniikka aivan sekaisin.
Biologian ja kosmologian lukijoille sanansa suuntaaville tiedemiehille huomautan, että ”sokea kelloseppä”, oikeastaan sokea kellontekijä, on sekä tekniikan että biologian puolelta lopullisesti vanhentunut käsite.
Muistaakseni jumaliset amerikkalaiset ja mahdollisesti sveitsiläinen Karl Barth kuvailivat Jumalaa kelloseppänä, joka on kaikki ruuvit sorvannut ja rattaat hionut. Tähän sitten luonnontieteilijöistä ilkeimmät sanoivat, että evoluutio on kuin sokea kelloseppä Ilman mitään ymmärrykseksi nimitettävää syntyy tuloksia joista jotkut toimivat, kuten esimerkiksi elämä.
Elämä on muutamia kemikaaleja ja voima, ja nämä kaksi ovat sama asia. Merkittävä ”voima” on esimerkiksi valo, toisin sanoen kaista sähkömagneettista säteilyä. Ja massan ja energian suhde toisiinsa tunnetaan.
Kellossa käytettiin painovoimaa (punnukset), lihasvoimaa (jousi) tai tunnetulla tavalla varastoitua sähköä (paristo), joka sitten muutettiin tasaiseksi liikkeeksi. Ja tämän avulla opettajat osasivat tulla ajoissa kouluun ja hovioikeudet lyödä luukut kiinni ennalta ilmoitettuna päivänä ja kellonaikana valitusajan umpeuduttua.
Olin miettinyt 24 vuotta, miksi Yleisaradion aikamerkki ja eräät muut luotettavat lähteet, kun viime vuosikymmeninä Internet, poikkeavat toisistaan parikymmentä sekuntia.
Sitten eräänä torstaipäivänä ymmärsin asian ja ostin kellon. Olen edelleen hyvin mieltynyt Samsung Gear 3 S:än ja ajattelen, että se pitäisi määrätä pakolliseksi kaikille.
Sehän ei siis nimestää huolimatta ole kello eikä älykello, vaan pääte tai puhelin.
Katsoin aamulla kiinnostuneena, ja oli se siirtänyt itsensä kesäaikaan omin nokkinsa. Saman tekee tietokone, kuten lukijat tietävät.
Jotta paikannus eli GPS toimisi, tarvitaan satelliittisignaalit. Satelliitin hurja vauhti vaikuttaa siinä toimivan kellon tarkkuuteen hiukan, ja painvoimakentän voimakkuus verrattuna maanpintaa vaikuttaa paljon. Ilman suhteellisuusteorian mukaisia korjauksia paikantaminen menisi pieleen jopa 10 kilometriä vuorokaudessa.
Jotta ohjukset osuisivat kansanjoukkoihin kohdalleen, tarvitaan säätämistä, ja tuo säädetty aika, jota voisi sanoa GPS-ajaksi, näkyy kellossani ja teidän kaikkien puhelimissa.
Trump lupaa kellon vetäjille heidän entiset hyvät työpaikkansa. Globalisaation vastustajat paheksuvat tällaista pelehtimistä kellojen kanssa. Automatiikka ja robotiikka ovat kuitenkin jo tehneet tehtävänsä, ja kellon akku käyttää seinäsähköä.
Itse ajavia autoja ei voisi kuvitella ilman tällaista paikantamista ja ajanottoa. Toisaalta jokseenkin sama järjestelmä on ollut lentokoneissa käytössä  aika kauan, mutta lentolaitteen mekaanisten hitausvoimien takia laskut ja nousut toteutetaan edelleen käytännössä käsityönä.
Obamacaren kaataminen törmäsi käytännössä transaktiokustannuksiin. Suomessa on työn alla juuri sama ongelma, mutta pääministerit ja professorit puhuvat sitkeästi asian vierestä. Puhutaan hoitotoimenpiteen  - esimerkiksi leikkauksen – hinnasta, vaikka pitäisi puhua sen kustannuksista. Puhutaan yksityisistä ja julkisista toimijoista. Sen puheen ymmärtää, mutta se ei vie asiaa lainkaan eteenpäin.
Markkina ei tarkoita, paljonko myyjä veloittaa ja ostaja on valmis maksamaan. Siihen kuuluvat myös marginaalikulut, ja juuri transaktiokulujen vaikutus on suuri – kustannukset sopimuksen tekemisestä, kuten sopimuskumppanin löytäminen, toimenpiteen hinnasta sopiminen, laskuttaminen, vastuukysymykset ja mahdolliset perintätoimet.
Kansaneläkelaitos on juuri todistanut, miten valtion laitos suoriutuu näistä tehtävistä. Perustoimeentulotuen rahamäärä ei ole ongelma, vaan hakijoiden asian hoitaminen eli siis transaktio.
Viime aikoina on myös annettu ymmärtää, että liikkeellä on liikaa taloustieteilijöitä ja liian vähän sosiologeja.
Havainto on oikea. Taloudellisen toiminnan ulkopuolella eli vaaleissa diktatuureista tuttu, nyt populismiksi nimitetty ilmiö on tullut takaisin. Valtaan pyrkivät ”keventää kustannuksiaan” kääntymällä suoraan äänestäjien puoleen omassa mediassaan, esimerkiksi Twitterissä.
Idea on erittäin selvä. Kansanedustajat ja erilaiset valtuutetut on jo saatettu huonoon huutoon. ”Kansan ääni” on korvaava edustajien äänen. Syy on se, että näin päästään tekemisiin mahdollisimman arvostelukyvyttömän joukon kanssa, joka on valmis pitämään totena suunnilleen mitä tahansa.
Kukaan ei vahingossakaan kysy, miten ”kansa” järjestäisi toimeentulotuen maksatuksen tai esimerkiksi ratkaisisi eräät arvonlisäveron ja elinkeinoveron väliset rakenteelliset ongelmat, unohtamatta jaksotusperiaatetta ja konsernisuhteita.
Onko tämä kansan halveksimista? Ei ole. Ei kukaan kysy kansalta liioin neuvoa osittaisdifferentiaaliyhtälöiden ratkaisemiseen. On asioita, jotka vain ovat vaikeita, ja kaikkein vaikeimpia ovat ne helpon näköiset.


25. maaliskuuta 2017

Miekan hakkilus


Otsikko ei viittaa lihahakkelukseen, joka puolestaan saattaa tarkoittaa lähinnä veitsellä pienittyä lihaa, ei siis jauhelihaa, joka on pantu myllystä läpi. Miekan hakkilus on kannatin.
Kirja- ja sekatavarakauppa Amazonista en mielelläni kirjoita mitään hyvää, koska firma kuuluu olevan ryöväreitten tyyssija ja nimenomaan vähäväkisemmille työntekijöilleen jokapäiväinen koettelemus.
Tilanne on nyt kuitenkin se, että kitinä sähköisistä kirjoista olisi aika lopettaa. Ei niitä tosin Suomessa juuri kukaan ostakaan. Sen näkee Kustannusyhdistyksen tilastosta. Samasta tilastosta näkee, ettei juuri kukaan osta liioin paperille painettuja kirjoja.
Minulle tuotti taannoin ongelmia ”Kolmen muskettisoturin” luku, jonka otsikossa mainittiin Athoksen olkapään lisäksi Aramiksen nenäliina ja Porthoksen miekanhakkilus. Siitä on nyt yli 60 vuotta, kun luin teoksen, ja palasin siihen, kun havaitsin, että Dumas’n koko suunnaton tuotanto löytyi pilahintaan sekä alkukielellä että englanniksi e-kirjana.
Koska muuan lupaava nuorukainen kysyi asiasta ja aikoo palata siihen alkavalla viikolla, totesin että minulla on kyllä hyllyssä silmämääräisesti arvioituna kaikki Joseph Conradin teokset, mutta otinpa ja ostin täydellisen laitoksen kuitenkin e-kirjana tehdäkseni siitä huomioita ja vaintoja, muun muassa ”Narkissoksen neekerissä” esiintyvästä idiootista, joka on romaanissa kerrotun mukaan suomalainen, nimeltään Wamibo (!) ja istuu vähät vapaahetkensä puhumattomana penkillä tuijotellen haaleilla silmillään etäisyyteen vailla vähintäkään inhimillistä pilkahdusta.
E-kirjan hinta oli yksi (1) dollari ja 8 senttiä.
Klassikkojen polkumyynti on tietenkin julkaisijan säälittävä yritys kohentaa huonoa mainettaan. Toisaalta satun tietämään, kuinka paljon vaivaa on kohtuullisen ohuenkin kirjan skannaamisesta kotona ja miten järeitä laitteita tarvitaan esimerkiksi vanhojen suomalaisten sanomalehtien skannaamiseen tieteellisten kirjastojen tarpeisiin.
Uusi mielenkiinto Dumas’n teoksiin syttyi siitä, että havaitsin jossain välissä, miten hupaisia Muskettisotureiden laajat jatko-osat ovat.
Dumas olisi aina mainittava Dickensin rinnalla tekijänoikeusnerona. Erään lähteen mukaan hänellä oli sadan hengen tehdas tuottamassa historiallisia jatkokertomuksia sanomalehtiin. Kertomuksista tehdyt kirjat ovat olleet kautta aikojen suunnattoman suosittuja. Tuhlattuaan suunnattomat tulonsa viinaan ja naisiin ja lisäksi jossain määrin turhuuteen Dumas löysi ihastuneita suosijoita ja laskun maksajia muun muassa Venäjän ja Italian hoveista. Jotain hänen myyvyydestään kertoo sekin, että ehkä ensimmäinen Muskettisoturien suomenkielinen versio ilmestyi Alfred Kordelinin kustantamana 1800-luvun puolella. Tiedossani ei ole, mahtoiko Kordelin kustantaa muuta, mutta sen tiedän, että liiketoimissa hän ei ollut paha erehtymään.
Ranskalaiset itse ja monet muut yrittävät sivuuttaa Dumas’n kuin ohimennen. Siksi presidentti Chirac järjesti menot, ja Dumas’n arkku siirrettiin Pariisissa Pantheoniin muiden kansallisten suurmiesten rinnalle, ja Chirac tähdensi nimenomaan kirjailijan kohtelun epäoikeudenmukaisuutta. Hänhän oli isän puolelta suurtakin sukua, mutta äiti oli värillinen, ja siksi kirjailija itse oli ”neekeri”, jollainen ei tietenkään voi menestyä Ranskan historian elävöittäjänä.
Tiettävästi vähättely jatkui siitä huolimatta, että Dumas’n isä oli Napoleonin kenraali ja hän itse oli kuninkaan kaveri. Luultavasti olisi edelleen harkitsemisen arvoinen asia markkinoida levottomille nuorille juuri Dumas’ta. Järjen rajoissa toimien on hiukan vaikea perustella rasismia ja siihen kuuluvaa kuvitelmaa joidenkin ihmisryhmien heikoista älyllisistä edellytyksistä, kun tällainen Dumas joka tapauksessa loi ranskalaisille kuvitelmien maailman.
Tässä ei siis väitetä, että kysymyksessä olisi kirjallisesti erikoisen korkealaatuinen tuotanto, eikä liioin, että näistä kirjoista välittyvä kuva menneisyyden ranskasta olisi oikea tai edes oikean suuntainen.
Huomasin viikolla ehdottavani puhekumppanilleni pitkää versiota elokuvasta ”Seitsemän samuraita” liikkeenjohdon oppaaksi. Kysymyksessä on yleismaailmallinen tarinatyyppi, joukko palkkamurhaajia, jotka liikuskelevat aseistettuina hyvän tai huonon asian puolesta.
Dumas’n suomalainen jäljittelijä Topelius löytyy tätä nykyä verkosta aika ongelmattomasti. Lapsenlasteni arvioinnin mukaan ”Välskärin kertomuksia” oli vain kohdittain pitkästyttävä. Viihteenä arvioiden yksi ja toinen yrittää edelleen historia-aiheita, mutta mielestäni kukaan ei ole toistaiseksi päässyt lähellekään Topeliusta, vaikka jopa tunneilmasto on nykyisin täysin toinen. Satu on omalakinen maailma.
Mutta kiinnostuneelle lukijalle – Joseph Conrad oli aikansa kirjailijoista kaikkein etevimpiä. Moni muukin teos kuin ”Pimeyden sydän” tehoaa edelleen. Aion katsella, kun en tarkoin muista, aavistiko Conrad muutakin kuin ”edistyksen” todelliset kasvot maailmansotineen. Hän oli kiinnostunut pomminheittäjistä ja pohti läpi tuotantonsa, mikä tekee ihmisestä anarkistin. Nykyisin sanottaisiin terroristin.
Kindlen suosijoille pieni varoitus. Conradin kieli on kirjalliseksi englanniksi aika vaikeaa. Suomentaminen on ollut satunnaista ja vain muutama nimike on hyvä.
Eräs toinen kiinnostunut henkilö kysyi, hankkisiko Kindlen lukulaitteen (Fire). On se hyvä ja myös suhteellisen halpa. Itse en tunne siihen kiinnostusta, koska iPad ajaa saman asian.
Se on kokeilematta, olisiko ovelakin keino myydä tai lahjoittaa Kindle-lukulaitteita valmiiksi klassikoilla ja hakuteoksilla täytettyinä. Lähtökohtaisesti ehkä ei, koska laite on hiukan kalliimpiin kaltaisiinsa verrattuna hiukan hidas, mutta toisaalta akun kesto on omaa luokkaansa.

24. maaliskuuta 2017

Laiskuus






Nyt ymmärrän, että laiskuus, menneisyyden paha asia ja nykypäivän vaikeiden, lääkehoitoa vaativien henkisten häiriötilojen aiheuttaja, onkin joatain sellaista, mitä on opeteltava.

Kymmenet tuhannet virkamiehet oppivat ennen peittämään työpaikalla laiskottelun esimerkiksi niin, että sieppasivat paperikorista minkä tahansa lapun käteensä ennen kuin lähtivät maleksimaan päämäärättömästi viraston käytäville.

Koska kirjan lukeminen oli mahdollisesti syntiä ja joka tapauksessa pahantapaisuutta, ainakin yhtä monet naiset oppivat puristamaan kädessään kudinta hiivittyään ullakon tai kellarin portaille lukemaan romaanista, mitä Renny sitten sanoi ja pussasiko pitkäänkin, tai kuinka kuninkaan miekkamiehet selvittivät lemmenongelmiaan.

Armeijassa oli kai kirjoitettu sääntö, että silminnähden toimeton sotamies oli kurinpitotoimen tarpeessa. Alokasajan alussa oppi, että jos kasarmin lattia on pesty, se oli merkki siitä, että se on pestävä uudestaan, ja sen jälkeen taas uudestaan. Lopulta tuli rakennusmestari toteamaan, että koko rakennus on korjauskelvoton jatkuvasta kosteudesta. Näin aseet puhuivat.

Muistelmiaan julkaisseet ovat yksimielisesti todenneet, että sota oli jokseenkin pelkkää odottamista. Ilmiö johtui siitä, ettei marssilla olut käytettävissä siivousvälineitä eikä lattiavahaa eikä edes kuorittavia perunoita. Eräs kunnioitettava sotavanhus kertoi, että heidän joukkonsa oli marssinut Jatkosodan alkuvaiheessa yksitoista kertaa Savonlinnan seudulta Kiteelle tai Parikkalaan ja takaisin ja joka kerta siirtymisen suoritettuaan odottanut kymmenen tai kaksikymmentä tuntia uusia käskyjä.

Haluaisin esittää huomautuksen työelämän ja työn ilmiöiden tutkijoille. Se voisi omalta pieneltä osaltaan selittää, miksi Suomessa on suoriuduttu joistakin asioista odottamattoman hyvin ja taas jotkut toiset tärkeät asiat eivät ota onnistuakseen sitten millään.

Sotien vuoksi käsityksemme työstä jähmettyi usean vuosikymmenen ajaksi.

Se oppi, johon olen itsekin kasvanut, on selkeä. Työ on raskasta, eikä se ole oikeaa kunnon työtä, ellei sitä tehdä käsin, koko ruumiin voimin, nääntymiseen asti. Herrat eivät tee työtä. He vain laiskottelevat lämmitetyissä huoneissa ja pyrittelevät joskus jotain papereita silmänlumeeksi. Jos työ olisi herkkua, herrat sen tekisivät.

Nuoria miehiä on alettu nimittää väliinputoajiksi ja heidän tapaansa näpertää jotain täysin turhaa tietokoneella tai puhelimella on todettu syrjäytymisen merkiksi.

Moni ei ymmärrä, että siinä oikeastaan kädet etsivät tekemistä ja jalat haluaisivat kulkea maita ja mantereita.

Olen painokkaasti samaa mieltä kuin ne oman alansa huippua edustavat tiedemiehet, jotka sanovat, että kaikesta huolimatta kaikki olennainen tuli valmiiksi aivoissamme ja hermostossamme eli siis myös ajattelussa ja tunne-elämässä, jotka eivät oikeastaan ole eri asioita, viimeistään sata tuhatta vuotta sitten. Nyt enää evoluutio napsahtelee korvissa, harvakseltaan.

Viimeksi kuluneet sata vuotta ovat muuttaneet ympäristöä enemmän kuin jääkausi. Ihminen ei ole oikeastaan muuttunut. Tämä yhdistelmä voi tuoda tuhon. Voi olla että tuho on jo tullut.

Tutkijat ovat selvittäneet sekuntikellon kanssa, että keräilijäkulttuureissa nuoret miehet joutuvat olemaan liikkeellä koko päivännäön ajan. Sukupuolirooleissa oli suuri ero. Naiset synnyttävät lapsia, miehet eivät.

Vanhoja ihmisiä oli silloin hyvin vähän. Siksikään kukaan ei kärsinyt siitä, että vanhat hoitivat varsinaista tehtäväänsä eli olivat jouten.

Juuri nyt meillä on se ongelma, että kouluissa ja vanhainkodeissa on erittäin paljon ihmisiä, joille tuollainen ympäristö on pohjia myöten vieras ja luontumusten vastainen. Molemmat ovat laitoksia, jollaisia alettiin rakentaa vasta 1800-luvun alussa.

Musiikissa kuulee toiseen ja kolmanteen huoneeseen asti, tekeekö joku vain  pianoläksyjä vai soittaako hän. Toiset harjoittelevat, koska on käsketty tekemään niin, toiset soittavat, koska eivät millään pysty olemaan soittamatta.

Edelle kirjoitettu on oikeastaan itsestään selvää. Sitä ei ole oma kapitalismin kritiikkini, tämä.

Lähteeni on esimerkiksi Goethen Faust, toinen osa. Goethe oli teoksen ilmestyessä 83-vuotias. Yhdeksi lauseeksi puristettu johtoajatus on, että ihmisen on sopeutettava itseään eli siis opeteltava asioita koko elämänsä. Taka-ajatus on, että muuten kuolee ja aiheuttaa toisille vain hautaamisen vaivat.

Goethe oli loppuvuosinaan ehkä oppineen Euroopan kuuluisin ihminen. Hänen rinnallaan pitää mainita varhaisempi maanmies Bach, joka puolestaan ei elänyt aivan mahdottoman vanhaksi. Hänenkin viimeisiksi jääneissä teoksissaan on selvä ja riemastuttava opettelun – kokeilemisen – sävy. Die Kunst der Fuge sisältää kaiken, minkä ajan musiikki oli oivaltanut, mestarin kehittelemänä, mutta lisäksi ulottuvuuksia, joita on käytetty siitä alkaen muuttumisen tienmerkkeinä.

Taiteen taivaalla on loistavia tähtiä, joiden valo on jo sammunut, kun se tavoittaa meidät. Tämä oli kuitenkin jotain muuta.

Taustakohina on ongelmaton kielikuva toimeliaisuuden turhuudesta ja turhuuden itsepintaisuudesta, vuosimiljardista toiseen. Kukaan ei tule selittämään, miten nämä tähtisumut olisi järjestettävä

Jos viestin muuntaisi nykykielelle, se olisi ehkä ”ei suinkaan riitä, että on aktiivinen. On oltava radioaktiivinen.” Vanhat ovat tulevaisuuden lupaus, nuorile ja hyvin nuorille.


23. maaliskuuta 2017

Rottinki




Suomalaisuuden kulmakivet ovat tuontitavaraa. Oikein suomalainen tavara tulee Aasiasta.

Kysyttiin, miksi tässä blogissa oli mattopiiskan kuva. Helposti arvattava vastaus on Menneisyyden varjo, mutta on muutakin.

Katselin sopivaa tuolia huoneeseeni, johon haastattelijat ja rahan tarjoajat ja nimikirjoitusten kerääjät jonottavat.

Tuoleista filosofisin on keinutuoli. Joitakin vuosia sitten löysin kaksi paikkaa, josta niistä saa, ja aika ajoin niitä näkee myymälöissä. Puhe on niin sanotusta Nakkilan mallista, ja kaiku on menneisyyden maaseutu, jossa oikeastaan vain isännällä oli oikeus istua soutulavitsassa ja potkia jalalla vauhtia.

Tuo kaluste oli vanhuuden merkki, sopia 50-vuotislahja.

Käytännössä keinutuoli on melkein yhtä hankala kuin vanhamallinen topattu nojatuoli. Vaivalloisuus näyttäytyy erikoisesti siivoamisen yhteydessä, mutta ovat nämä istuimet myös peräisin ajalta, jolloin neliömetrit olivat suurempia kuin nykyisin. Molemmat vaativat huoneessa ympärilleen tyhjää tilaa paljon enemmän kuin ihmisillä on.

En oikein saanut selvää, mihin tarvittiin vastakkain istuttava puutarhakeinua. Sellaisia tehdään vieläkin ja nikkaroidaan erilaisilla kursseilla. Käytössä ne ovat kamalia. Lapsena ja vanhuksena sellaiseen on ongelmallinen istua, ja sitten pelkää koko ajan aiheesta, että sormet jäävät johonkin väliin.

Oma valintani on korituoli. Sellaisia löytyi neljä. Tieto alkuperästä on hautautunut, mutta materiaali on rottinki.

Annankadulla oli Vanhan kirkon puiston kohdalla pelottava kyltti, mielestäni neonputkista koottu, jossa oli nimi Soteva ja lepakon kuva. Kävin ostamassa sieltä harjat ja porstat ja näin, että myynnissä oli myös tuoleja. Ei ole mahdotonta, että tuolini ovat sieltä. Sitten toisaalta jossain vaiheessa tuli puolalaisia korituoleja ja ennen pitkää tuo myymäläkin oli kadonnut. Verkosta löytyy tietoja, joista käy päätteleminen, että sokeiden käsityöläisten tuotteita kaupinnut yritys on keskittynyt harjoihin ja siveltimiin, jotka tietenkin valmistetaan koneellisesti.

Tuo ”korituoli” oli lapsuuteni arkikieltä. Meillä oli sellainen kotona ja ainakin yksi huvilalla. Olen melko varma, että materiaali oli paju. Jossain vaiheessa pajunkuorien kerääminen oli muotia. Tavaraa tarvittiin kai värjäämiseen, ja tyypillinen parkkaaja oli ronski akkaihminen, jolle riitti työkaluksi peukalonkynsi. Talvella hiihtäesä sai katsoa kahteen kertaan, oliko pajupehko jänisten kaluama vai oliko kuoren kerääjä käynyt.

Luulen että tämä on mujistikuva samoilta ajoilta, jolloin urhoollisimmat kaverit yrittivät pitää piisaminrautoja joessa. Joku tuntematon taho maksoi kuulemma selvää rahaa piisamin nahasta. Tosin – yllättäen – maakunnassa oli ainakin kettufarmeja jo kauan ennen sotia. Kun äidilleni järjestyi sitten jossain vaiheessa minkkiturkki, en käsittänyt, miten meillä oli varaa sellaiseen. Sitten kävi ennen pitkää ilmi, että kaikilla oli minkkiturkki, ja nyt niitä on kaikkien ullakolla, koska ainakaan etelässä kukaan ei tunnu käyttävän niitä enää.

Elokuvista sai sellaisen käsityksen, että minkkiturkki ja aidoista timanteista koottu kaulakoru ovat samaa hintaluokkaa.

Rottinki- tai pajutuolien uutta tulemista edisti kauppaliike Bitco, ja huonekalu muutti täysin ilmeensä Emmanuelle-elokuvan vuoksi. Koska tarina oli tapahtuvinaan Thaimaassa, huonekalu oli varmaan malesialainen. Yhtäkkiä iso rottinkituoli oli muotia, ja niitä näki ihmisillä olohuoneissa. Ne ritisivät ja narskuivat istuessa ja noustessa ja naiset valittivat, että niihin repi sukkansa. Muutkin kuin Emmanuelle tarvitsivat pehmustetta pyllynsä alle.

En ole koskaan kuullut, että kenellekään olisi annettu piiskaa mattopiiskalla. Se nyt on yhtä kömpelö tuohon tarkoitukseen kuin patasuti.

Menneisyyden piiskaamiseen liittyi Koivuniemen herra. Sanonta tarkoitti, että vitsa käytiin taittamassa koivusta. Muutamassa huushollissa kai tavoiteltiin kauhun tasapainoa pitämällä piiskaa eli koivunrisua oven päällä hirrenraossa.

Raippa oli mielestäni mikä tahansa tikku, ja ravimiehillä oli omansa lainen, mutta mielestäni muutenkin vain hyvin epäilyttävät ihmiset löivät hevosta ruoskalla. Paatuneimmatkin hevosmiehet käyttivät eläimen hakkaamiseen köydenpätkää, ja tuo ravien raippa oli pieni ja kevyt ja sillä lähinnä naputeltiin. Väline taitaa olla edelleen käytössä.

Vanha laki, joka määräsi ruumiinrangaistuksia, laski raipat pareina. Ne olivat tyypillisesti kuorittuja ja päiväkausia vedessä liotettuja. Raipparangaistuksen toimeenpanoa kuvataan joissakin elokuvissa mutta yleensä sievistellen. Jos lyöntejä sateli liikaa, siinä oli selkä niin kovilla, ettei edes hengenvaara ollut aivan kaukana.

Kylän koirat oli ikuiseksi luultu ongelma. Niitä oli yleensä paljon ja ne olivat aina vapaina. Hurjimmat pyrkivät näykkimään hevosten jalkoja. Niinpä ruoska oli tarpeellinen työkalu. ”Pohjalaisia” -näytelmässä asiasta on tehty taitavasti numero. Nimismiehen hulluutta halutaan korostaa kaikin keinoin, ja niinpä Järviluoma panee vallesmannin lyömään talollisenpoikaa ruoskalla päin kasvoja.

Siitä seuraa loppuhuipennus, tappo. ”Mua lyötiin ruoskalla, niin kuin koiraa…”

Valitettavasti minulla ei ole muistoja hevosvetoisesta tykistöstä eikä kasakoista. Siinä missä poliisi käytti ennen pamppua, kasakoilla oli nagaikka, pitkä ruoska, jolla huidottiin kansalaisiin keisarin kunnioitusta hevosen selästä. En edes aio perehtyä tekniikkaan, mutta kuvauksista päätellen ase vaikutti ja keino oli tehokas. Koulutetuin ratsuin liikkuva joukko oli oman aikansa mellakkapoliisi, hyvin tehokas. Ja ratsastavalla poliisilla oli pitkä kuminen pamppu.

Olin muualla, kun Lasipalatsin ja Sokoksen välissä tapahtui toivottavasti viimeinen ratsupoliisien ja mellakoivan yleisön yhteenotto, jossa mm. Georg Malmsten sai vahingossa pampusta päähänsä. Se liittyi Helsingin vahvan vasemmistolaisiin nuorison rauhanfestivaaleihin 1962.

22. maaliskuuta 2017

Juonen käänne




Ihmisellä ei ole tekijänoikeutta elämäänsä.

Tätä asiaa on erittäin vaikea selittää.

Heti kun joku on kirjoittanut tarinan, jossa kirkkoherra juo omia aikojaa ehtoollisviinit ja kavaltaa kolehtiin annetuista rahoista, lukija tai arvostelija yrittää selvittää, mihin tarina perustuu.

Joskus, aika harvoin kuitenkin, joku tulee tahtomaan rahaa elämäntarinansa ottamisesta kirjaan tai käsikirjoitukseen.

Oikeudellinen perustelu on ollut sama sata vuotta ja aina yhtä vaikea ymmärtää. Tekijänoikeus ei suojaa sisältöä, vaan sitä muotoa, joka sisällölle on teoksessa annettu.

Ettei asia vain tuntuisi selvältä, etenkin saksankielisessä oikeudellisessa kirjastossa selostetaan, että teoksella on erikseen sisäinen muoto ja ulkoinen muoto. Mikä ero näillä on, siitä ei ole toistaiseksi saatu selvää.

Yritin selvitä tästä luennoilla sanomalla, että jos Shakespeare olisi hengissä, hänellä ei olisi mitään sanomista lukemattomiin myöhempiin Hamlet-versioihin, ja jatkamalla, ettei tuokaan tarina ollut Shakespearen oma. Hulluutta teeskentelevästä pojasta, joka väijyy hänen isänsä surmanneen sedän henkeä, oli Lontoossa esitetty näytelmää muutamia vuosia aikaisemmin, ja itse tarina on hyvin ilmeisesti saanut väriä – ja sijoitettu Tanskaan – tanskalaisen Saxo Grammaticuksen kertomuksesta Amleth-prinssistä, ja taustalla on islantilainen saga. Toisaalta samoja juonenkäänteitä tunnetaan Ranskasta, Roomasta, Kreikasta, Persiasta ja Egyptistä.

Sigmund Freud antoi ymmärtää, että kreikkalaisella Oidipus-tarinalla miehestä, joka tulee kolauttaneeksi itse isänsä hengiltä ja menee sitten asian taustoja selvittämättä naimisiin äitinsä kanssa, olisi laajempaakin selitysvoimaa.

Lukijat tai katsojat hyväksyvät erilaiset teokset kuvauksina todellisuudesta. He ehkä kiittelevät, että juuri noin se meni ja tuollaista se oli. Toiset sanovat, että noin se ei ollut. Tätä keskustelua käytiin Suomessa ”Tuntemattomasta sotilaasta”.

Sukupolvi toisensa jälkeen kömpii esiin ja julistaa jostain kirjasta, että tämä ei ole se kansa, jonka minä tunnen. Noin sanoi Agathon Meurman Kiven ”Seitsemästä veljeksestä”. Ennen pitkää tuli framille Viljo Tarkiainen, joka kirjoitti väitöskirjankin aiheesta ja todisti, että juuri noin se oli.

Mistä me tiedämme, kumpi oli oikeassa, tai oikeammassa? Kumpi oli suurempi Venäjän tuntija, Tolstoi vai Dostojevski? Tiedämme, että Tolstoilla ja Dostojevskilla oli eri vastaukset tuohon kysymykseen, mutta kumpikaan vastaus ei näytä johtavan millään käsitettävällä tavalla siihen, mitä maassa tapahtui seuraavalla vuosisadalla (tai Tolstoi siis kuoli 1900-luvun puolella tiettävästi lähdettyään karkuun aivan viatonta vaimoaan ja värjöteltyään jollain rautatieasemalla aikansa.

Kansankuvaaja Salama sai kerran tuomion jumalanpilkasta, vaikka hän kuvasi romaanissaan etenkin Suomen kansaa, erityisesti eräitä sen edustajia. Muistelen, että tuo näkökohta tuotiin kyllä oikeudenkäynnissä esiin, mutta se ei herättänyt mielenkiintoa. Miten tuomio on perusteltu, ei ole tässä tapauksessa mielenkiintoista, koska kirjailijan tunnettu tunnustus tietenkin vaikutti asiaan ja nosti tuomareiden ratkaistavaksi toisen ongelman, miten vapauttaa syytteestä henkilö joka on ilmoittanut olevansa syyllinen. Kirjailija jätti selvittämättä sen loogisen ongelman, miten henkilö, joka ilmoituksensa mukaan ei usko Jumalaan, voi pilkata Jumalaa, jota hänelle ei siis ole olemassa.

Tämä on vain näennäisesti kaukana aiheesta. Jumalanpilkasta on nytkin säännös muutaman länsimaan laissa, esimerkiksi Saksassa. Rangaistavuuden edellytyksenä on yleisen järjestyksen vaarantaminen, eikä sitä juuri käytetä.

Jäin miettimään, mitä suomalainen tuomioistuin tekisi, kun lakimme selvästikin kieltää mm. Allahin pilkkaamisen ja siten häpäisevien pilapiirrosten julkaisemisen. Suomalainen tuomioistuin käyttäisi luovia kykyjä ja osoittaisi, ettei kysymyksessä ollut kuitenkaan pilkka, vaan uskontokritiikki, joten sananvapaus salli syytteessä tarkoitetun esityksen, joka ei siten voi olla rikoskaan. Johtopäätös on tosin väärä, mutta vakuuttava.

Entä jos riita vaikkapa moskeijasta saisi asianomaiset villiintymään ja puhumaan suunsa puhtaaksi. Tiettävästi erään suuren islamilaisen ryhmän edustajat pitävät erään toisen suuren islamilaisen suuntauksen edustajia vääräuskoisina ja loukkaavat toisiaan sanoin ja teoin, ja tappavatkin.

Miten asiaan olisi suhtauduttava meillä voimassa olevan ihmisoikeussopimuksen nojalla?

Oikeudenkäynti on kaupankäynnin jatkamista toisin keinoin. Ja sota on oikeudenkäynnin jatkamista.

Ajattelin kirjoittaa näin pitkälle päästäkseni huomauttamaan painokkaasti unioneista ja federaatioista. EU:lla ei ole poliisia. Eikä ulosottomiehiä. Se on pahaenteistä. Rahoihin on ollut hyvin kauan tapana painaa miekan tai miekankäyttäjän kuva.

Tuo kirjoituksen alun tekninen huomautus tekijänoikeudesta elämään, jota e siis ole olemassa, jatkuu tietenkin kysymyksenä oikeudesta elämään.

Rauhanomainen ase on raha. Ei rauhanomainen keino on välineistö ja organisaatio viedä rahat niiltä, jotka pitäisivät mielellään ne itse.

Rooman keisari Vespasianus ehkä sanoi, että raha ei haise. Hän oli keksinyt panna julkiset käymälät verolle. Koska mikrobiologiaa ei ollut keksitty, hän ei voinut tietää, että siitä huolimatta raha mätänee. Pieneliöt ovat vauhdissa.

Se on odottamaton juonenkäänne.



21. maaliskuuta 2017

Tunkio






Psykiatrit ja arkeologit ovat yhtä mieltä siitä, että tunkion kaiveleminen on paljon fiksumpaa kuin julkisivujen mittaaminen tai perustusten pohtiminen.

Aivan viime päivinä eri lehdissä ja tässä blogissa on ollut paljon puhetta arjen historiasta. Etenkin vähäpätöisine pidetyt pikkuesineet ovat saaneet huomiota.

Näköpiirissä on seuraava siirtymä. Käytin Turun yliopiston kulttuurihistorian luennoillani usein termiä ”esineellinen kulttuurihistoria”, joka oli siihen aikaan tuntematon ja kaikkiaankin helposti harhaanjohtava. Kun mukana oli sana ”kulttuuri”, mieleen tulivat äkkiä tyylihuonekalut tai pöytähopeat, vaikka niitä on keräilty ja tutkittu iät ajat.

Seuraava vaihe olkoon nimeltään esineellinen alitajunta.

Vaikka yli sadan vuoden takaisten syvyyspsykologien ajatukset on suureksi osaksi sivuutettu ja heidän keinonsa, esimerkiksi klassinen psykoanalyysi, ovat saaneet väistyä lyhyempien, tehokkaampien ja halvempien muotojen tieltä, oivallus on.

Järjen ja tunteen erottaminen toisistaan voi olla paikallaan, jos pitää puhetta. Tuota perinteistä erottelua voi käyttää, jos tietää, ettei se pidä paikkaansa. Järkemme on tunteellinen ja tunteet puolestaan ovat joskus erittäin järkeviä, kuten esimerkiksi säikähtäminen.

Politiikassa on ollut sellainen tapa, että vaalikarjalle syötetään rasvattomaan maitoon sekoitettuja järjen kuoria.

Kokemuksen mukaan me elukat lypsämme paremmin, ja juuri sitä valittavaksi asettautuneet haluavat.

Viime kuukausina ehdoteltu siivoaminen ja turhan tavaran hävittäminen on tavattoman tyhmä ajatus.

Asunnoissamme tuskin on muuta niin turhaa kuin me itse. Tavaramme ovat välineitä, jotka sitovat meidät muihin ihmisiin.

Kuuntelin hyvin surullista tarinaa. Oli tiedetty, että muuan varhain terveytensä menettänyt henkilö oli taannoin saanut kaiken entisen lisäksi hyvin pahan taudin, ja nyt hän on kuollut.

Puuhaa kuulemme riittää, koska asianomaisella oli intohimoinen harrastus. Hän oli ilmailun ystävä, ja siten hänellä oli asunnossaan hyvinkin yllättäviä kirjoja ja lehtiä. Pienestä pitäen hän oli harrastanut ”koottavia”. Minun mieleeni tulevat valmistajan nimet Rewell ja Heller. Muovista prässätyistä osista liimattiin kokonainen lentokone – tai laiva. Se koristeltiin maalaamalla, ja lisäksi oli saatavissa siirtokuvia lentokoneen rungon ja siipien viimeistelemiseen.

Usein koottavien rakentaminen on poikien eräs kehitysvaihe ja usein vanhemmilla on hiukan karsas asenne näitä vaikeasti tomutettavia ja hankalasti säilytettäviä työn tuloksia kohtaan.

Enpä tiedä. Itse ihastuisin, jos näkisin jossain samanlaisen palkintokaapin, joissa onnistuneet urheilijat säilyttävät käyttöön kelpaamattomia mitalejaan ja pokaaleja. Se on sitten oma asiani, että ”trofyt” ali ammuttujen riistaeläinten päät seinälle ripustettuina, tekevät minuun ikävän vaikutuksen.

Tiedän että metsästäjät ovat hyödyllisiä ihmisiä ja tekevät tärkeää työtä. Mutta mieleeni tulee vertauskohta – ampumani kissat ja koirat joiden päälle olen ajanut, lasisilmät ja pään tynkä pystyssä.

Voin kuvitella tällaisia, koska tietääkseni en ole ampunut kissaa enkä ajanut koiran päälle.

Tädilläni oli lattialla karhuntalja, mutta tietääkseni karhu oli Laatokan Impilahdelta olleen isännän itse kaatama, joten siinä on kyllä kysymys taidon ja rohkeuden näytteestä, eikä ennen sotia niillä main ollut kahta kysymystä siitä, etteikö karhua vastaan ollut käytävä, koska se oli karjan surma.

Tosin olen muistavinani, että karhuntaljan kepittäminen mattopiiskalla oli turhan ankara työ ja että uutta keksintö pölynimuria se ei suvainnut ollenkaan.

Ja hirven- ja poronsarvissa lienee jotain taikaa, koska ihmiset himoitsevat niitä. Ennen aikaan saksalaisin kilvin pohjoisesta tulevien henkilöautojen eli siis käytännössä Folkkareiden katolla oli aina porosarvet. Monihaaraiset hirvensarvet oat pyhiä, mutta poronsarvista sai käytännöllisen hattutelineen.

Lapsuudessani kotipihaltani näki ensimmäisenä Uiton Matin tunkion, ja navetan sontaluukkukin oli meille päin. Ennen pitkää se katosi. Tontilla rakennettiin muuta. Samoissa tiloissa joissa isäntä oli hämmästyttänyt ainakin lapsia ennätysmäisen pitkillä tupakkasylkäisyillään, toimi yhteen aikaan Kantakrouvi.

Se oli sivistystä maaseudulle, ja maaseutu sivistyi.

Minun aikanani juovuttavia juovia haettiin Seinäjoen kauppalasta, ja lisäksi ainakin vanhempani kävivät harvakseltaan Ilmasotakoulun upseerikerholla. Tuo vaihe tuli ajatuksiini, kun löysin yhdestä pukupussista rouva jo tavoittamien manttelin ja kesä- ja talviformun takkien kaveriksi vääränvärisen ilmavoimien asetakin komentovöineen (rähinäremmi). Se oli sitä Gestapo-henkistä väriä ja muotia, tumman sininen, muistaakseni vahvistettu 1922, hihan suissa luutnantin kaluunat ja takkina tuttu kaikista vanhoista valokuvista.

Toisessa pukupussissa oli pohjalainen miehen kansallispuku, nykyhinnaltaan aivan käsittämätön. Tämä taisi olla 50-luvun alusta. Lapsenlapsista Tuomas sai molemmat päälleen, ja asiaan kuuluvat merkit ovat siis kaikki tallella. Laittaisin näytteille Suomen Lentomerkin, jonka isäni sai h.c. vuonna 1941 eli alaikäisenä, jos meillä kävisi enemmän ulkomaalaisia tai perussuomalaisia. Merkkiä hallitsee ilmavoimien silloin tunnus, musta vaakasuora hakaristi sinisellä pohjalla.

Tämä on hyvin pieni osa omaa alitajunnan kulttuurihistoriaani. Olen todella hyvilläni siitä, että vanhaa tavaraa on niin paljon, ja kuulkaa myös anoppi-vainajan ompelurasia ja Pauligin 50-luvun mallinen kahvipurkki jokapäiväisessä käytössä.