19. heinäkuuta 2016

Viisi erehdystä ja pelko




Kuva on Lapuanjoen sillalta Härmästä etelään. Siinä on tietyö. Pääsin puhumalla työkoneiden keskelle ja sitten oli todella hyvä onni, pilveilevä taivas ja oikea aamupäivän hetki.

Ajoin kaikki erään kommentoijankin mainitsemat reitit ja etsiskelin väylää, jolla tulvavallit eivät häiritsisi eikä olisi valkoisia heinäpaketteja. Saarimaan näkötorniin on 97 porrasta tai yksi enemmän, ja näkymä on ummessa. Minulla on sieltä kymmenen vuoden takainen kuva. Puut peittävät ja luultavasti viljely ja viljelemättömyys ovat muuttaneet värejä. Ei enää toimi. Lapuan Hellanmaasta näkee, mutta ei mahdottoman pitkälle. Klassinen kuvauspaikka olisi Härmän parantolan katolta. Sinne en nyt pyrkinyt.

Sitä vastoin kuvasin paljon taloja ja huvituin nyt havainnostani, että punainen maali (Falu, Riihi) toistuu aivan väärin kuvissa, kun taas auringon ja tuulen syömän haalistunut punamulta pysyy ihanuudessaan.

Taloryhmät ja maisemat ovat aina vaikeita kohteita. Nyt oli kerrankin oikea kalusto, vuokrattu. Ison Roobertinkadun Vuokrakameran Nikon d810 oli oikea väline ja objektiivina se kallis 24 – 70 mm. Koko aikana en osannut päättää, annanko automaatin säätää herkkyyttä vai valotanko käsityönä.

Mielessä pyöri, että Sony ja Zeissin kaikkein kallein kiinteä objektiivi olisi ehkä ollut ratkaisu, mutta vanha romantiikka painosti yrittämään kerralla oikeaa rajausta.

Kommenteissa on puhuttu nykyisisitä ja entisistä kameroista. Käytän itse digiä, koska ei ole enää kärsivällisyyttä hankkia filmejä ja pelata Leican kanssa, saati Linhofin. Sitä vastoin en jätä huomauttamatta, että olen käynyt läpi isoisäni lasinegoilta peräisin olevat mustavalkoiset 20-luvulta ja tietenkin tavattoman määrän eri albumeista skannattuja yli sata vuotta vanhoja kuvia.

Todellinen haaste tuli joitakin vuosi sitten isäni mv-kuvista sota-ajalta. Taso on erittäin hyvä, kamera Zeiss Ikon Super Ikonta II ja filminä oli Agfa Isopan 122, 6 x 6. Negatiivejä on paljon. Vedokset on kuvaaja on tehnyt itse armeijakunnan tykistötoimiston laboratoriossa. Velivainajani kanssa teimme kuvista joukon bromivedoksia, mutta nyt käytössäni oleva tavallinen postiviisisarja on kyllä näyttelytasoinen ja näyttelystä on puhuttukin.

Värikuviin on ollut pakko perehtyä lujasti. Isäni Lapinkuvia on hallussani 25 000 diapositiivia ja ne on käyty kaikki läpi. Skannattuja on muutama tuhat. Kodachrome on tietenkin säilynyt parhaiten, mutta myös Länsi-Agfa näyttää edelleen hyvältä. Ektrachrome ei oikein kelpaa ja Ferranian värit ovat menneet sekaisin. Dioja on säilytetty tämä runsas puoli vuosisataa erittäin huolellisesti mutta tietnekin niissä on roskia, joten skannaaminen on käsityötä.

Kun olen käynyt myös läpi omat Minolta- ja Leica-kuvani 1980-luvulta ja seuraavalta vuosikymmeneltä, tunnen melkein tarvetta jakaa opastusta. Toiminta on näet melkein luovaa. Koskaan ei voi olla oikein varma, mitä vanhoista kuvista saa aikaan.

Nykykalusto on yhtä arvaamatonta. Iso FX-kennon digijärkkäri on tietenkin huono, mutta toisin kuin muistikuvat väittävät, eivät ne vanhat filmille kuvaavat vehkeet olleet erikoisen hyviä liioin. Veljeni Asahilla (6 x 7) ottamissa kuvissa on hienoja, mutta rajoitukset ovat pahoja. Ison ja äänekkään kameran kanssa monet kohteet jäivät tavoittamattomiin.

Kun olemme teettäneet noin 10 000 uutta diaa etenkin interiööreistä, sanoisin hyväksyväni esinekuvat ja etenkin tekstiileistä otetut; olemme kuvanneet joitakin tuhansia äitini käsitöitä, ja niille on yleensä löytynyt sopiva syvyysterävyysalue.

Oman makuni mukaan hyvä ammattikuvaajan otos on tätä nykyä yleensä steriili. Kun seuraa tarkasti pressikuvia, tulee mieleen, että ehkäpä digikuvien ottaminen ja käyttö on vielä alkuvaiheessaan.

HD-keinoilla viiden tai seitsemän kuvan pakkana. Kuka tahansa näkee, ettei hyvänkään digikameran dynamiikka riitä kesäisiin maisemiin. Mutta kun kukaan ei maksa tuntipalkkaa ja kuvat on otettava muuttuvissa tilanteissa.

Jo televisioonkin ehtinyt, luontodokumentteihin käytetty sotilastekniikka mullistaa kuvaamisen pian tai tekee sitä paraikaa. Toistaiseksi on tultava toimeen sillä, mitä on.

Epäily kyllä liikkuu mielessä. Kaiken tasoisissa kesäkuvakilpailuissa palkitaan erikoisuuksia ja kuvallista keikistelyä. Ei kai sitä voi välttää, kun klassiset maalaustaiteen kohteet ovat valokuvalle mahdottomia – nouse tuuli, rauhoittuva meri, kevät joka on niin kukalla, ettei sitä tahdo käsittää,

Olin Pohjanmaalla pidempään ja enemmällä ajalla kuin 50 vuoteen. Nyt oli tilaisuus katsella Isonkyrön harmaakivikirkkoa ja Härmän Powrerparkia, jotka ovat saman ajatuksen vain vähän toisistaan poikkeavia ilmetymiä. Molemmissa taloudellinen etu on ohjannut hyviin ratkaisun. Kyrön kirkkoa on katseltu puoli vuosituhatta; Kauhavalla puretaan kunnantaloja ja kouluja, joiden rakentamista olen itse katsellut.

Tuo jälkimmäinen on ymmärrettävää. Sosiaalinen telttailu tuli muotiin 1950-luvulla ja on tälläkin hetkellä itsestään selvä muoti. Alan ehkä tosissani syrjiä tekokiveä, sitä jonka nimi on betoni. Kiviliima eli laasti on ihan hyvä.

Kävin taas kuolleiden ihmisten asunnoissa, ja tietenkin elävien. Ehkäpä ryhdyn mystikoksi. Kun ihminen on mennyt, hänen tavaroistaan ja huoneistaan katoaa henki.

Surullista että erilaisia hengitysteiden sairauksia ymmärretään ja osataan hoitaa, mutta ympäristöastmaa ei edes tunnisteta.

Kotona on käsittämättömän sotkuista. En ole allerginen, mutta nenä alkoi vuotaa. Syy on tietenkin remontti. Tänään asennetaan kaappeja ja hyllyjä ja päätetään, mitä lattian kärsineelle osalle on tehtävä. Kattopuutarhan haluaisin. Istuttaisin sammalta ja naavaa. Mistä saisi itiöitä?

5 kommenttia:

  1. Tarkiaisen mukaan - jonka varasin taas kerran uudelleen luettavaksi, vähän kuin Jokipiin jatkosodan, jonka olen lukenut aina vain ajatusta tarkentaen varmaankin viidesti - Pohjanmaa on kaikista Suomen maakunnista kaikkein eniten velkaa Ruotsille. Tarkiaisen mukaan Pohjanmaalla jotakuinkin kaikki kulttuuri on ruotsalaisperäistä. No, ehkä helapuukko on kuitenkin osapuilleen suomalainen. Sekin kuitenkin luultavasti Lapista peräisin.

    Pohjanmaalaiset ystäväni eivät ole olleet kovin huvittuneita Tarkiaisen ajatuksista.

    VastaaPoista
  2. Lapuan puolella Jokitien mutkassa olevasta lintutornista näkyy lakeutta komiasti. Joskus kehuinkin sitä näillä sivuilla valokuvaukselliseksi paikaksi. Ajattelin aiemmin etten puutu enää asiaan, mutta puutunpa kuitenkin. Itselläni on siitä joku omasta mielestäni hyvä kuva. En ole kyllä ihan hiljakkoin paikalla käynyt.

    VastaaPoista
  3. Metsä kasvaa, avohakkuut ovat muuttuneet risuisiksi koivua ja kuusta kasvaviksi ryteiköiksi mutta vanhat asuinalueet ovat kutakuinkin ennallaan. Vaasankin seudulla. Isojoella maisemat olivat kuin kolmekymmentä viisi vuotta sitten, aika tuntuu pysähtyneen, onkohan se?

    VastaaPoista
  4. Mahtaako Pohjanmaalta enää mistään löytyä maisemaa ilman voimalinjaa? Uusimpana muotina tuulivoimalat kahdeksitoista vuodeksi vuokratuilla tonteillaan.

    VastaaPoista