13. heinäkuuta 2016

Latvasta puuhun






Seppo Vuokon ”Latva pilviä piirtää” on vuoden ylivoimaisesti parhaita tietokirjoja. Panisin sen suurenmoisen luettavuuden vuoksi jopa jo ylistämäni arkeologian (”Menneisyytemme jäljet”) edelle.

Vuokko veti yli 30 vuotta radion luontoiltaa ja on biologi. Tässä kirjassa hän on selvittänyt ansat. Kasvavista puista esimerkiksi ei saisi puhua hyvää eikä niistä saisi puhua pahaa. Aina joku suuttuu. Metsänomistajat ja metsäteollisuus ovat yhtä mieltä, osa luonnonsuojeluväestä aivan toista mieltä.

Lisäksi biologian raju muutos on lisännyt tietoa ja muuttanut todeksi luultua. Ainakin tällä hetkellä tiedon sirpaloituminen on ongelma. Vuokko on viisaasti jättänyt molekyylibiologian maininnalle ja biokemian ja kvanttikemian maininnatta.

Tulos onkin erikoinen. Kirja on onnen omiaan lukion biologian opettajille kuin jokseenkin vailla taustatietoja asiaan paneutuvalle harrastajalle.

Puihin liittyy huimasti romantiikkaa. Ei tarvitse olla mikään halailija viihtyäkseen puiden keskellä. Näen selvän eron esimerkiksi elektroniikkaan, joka on hieno ja antava ala mutta ei erityisemmin nostata tunteita.

Kirjoittaja on ottanut reippaasti, kun tarve on. Luvun otsikko on ”Puun tiedonvälitys – missä ovat aivot ja sydän?” Aine ”Puu ihmisentaloudessa” on saanut oman lukunsa.

Puu kuulostaa mielenkiinnottomalta aiheelta. Kirjoittaja osoittaa käden käänteessä, että puun ja pensaan erottaminen toisistaan on vaikeaa ja puu ja ruoho nekin voivat sekoittua. Bambu on ruoho, ei puu. Hän käsittelee hyvin vanhoja asioita, ja lukija saa tietää esimerkiksi neidonhiuspuun odottamattoman oudosta menneisyydestä. Kohta kerrotaan, miksi kuuset ovat Lapissa eri näköisiä kuin etelässä, mutta päälle tulee uutinen. On myös etenkin Norjasta tunnettu läntinen kuusi, jota voisi pitää omana lajinaan.

Lukija saattaa kuvitella tietävänsä aiheesta tarpeeksi. Mutta moniko tietää, että Suomessa on jokaista suomalaista kohti 15 000 puuta eli metsä.

Rajojemme sisäpuolella on 78 miljardia puuta, runkopuuta 2,2 miljardia kuutiometriä. Juuria ja latvuksia on toinen verta.

Metsien vuotuinen kasvu on 100 miljoonaa kuutiometriä, josta käytetään 60 miljoonaa. Kuten Vuokko sanoo, metsämme kasvavat kesäisen päivän aikana miljoona kuutiometriä.

Ja: jokainen puu on yksilö.

Toisin kuin ehkä luulisi, puun runko kasvaa kahteen suuntaan nilakerroksesta ja kolmanneksi korkeutta vain latvastaan.

Arvattavasti puu miellyttää kirjoittajaa aiheena, mutta aiheen valinta on myös ovela. Käyttäen osittain samoja kielikuvia kuin tässä blogissa harrastetut, puu on ”tehdas” jossa on mukana hyvin monenlaisia yhtiömiehiä. Kasvimaailmassa on paljon sellaista, mikä on esitettävä molekyyli tasolla ja elektronien ja ionien käyttäytymisenä. Niiden asioiden selvittäminen yleistajuisesti ei taida onnistua.

Väittäisin ettei tällainen kirja kuitenkaan edellytä lukijalta tai sen lahjaksi saaneelta antaumusta alalle. Puu ja puussa selluloosa ja ligniini ovat paljon puhutun siistin teknologian aineita. Öljypohjaisten muovien korvaaminen ainakin osittain puupohjaisilla aineilla on ollut jo jonkin aikaa työn alla. Ellei metsäteollisuus, erityisesti sen johto, edustaisi itse monissa asioissa alan termein tiettyä pölkkypäisyyttä, oltaisiin pidemmälläkin.

Alalla on tehty suuria erehdyksiä. Metsien ojittaminen ja lannoittaminen oli tieteellisesti hyväksytty toimintatapa, kunnes kävi ilmi, ettei se olekaan helppoa eikä ongelmatonta.

Kysymys avohakkuista tunnettiin jo ennen sotia. Johtavat metsien miehet suunnittelivat ennen näkemättömiä paljaaksi hakkuita. Lapin kirjailija A.E. Järvinen oli suunnittelemassa Lutto-joen varren parturointia, ja Luirojärvelle ja eteenpäin oli tarkoitus rakentaa mainio maantie.

Mielenmuutos ei johtunut äkillisesti viisastumisesta, vaan talvisodasta. Jatkosota puolestaan oli uudemman puurakentamisen kehto ja syystä parjatut puhdetyöt ja korsujen nikertely palautti käden taitoja kunniaan. Pari vuotta timpuri oli arvostetumpi herra kuin kersantti.

Energiaongelmat lisäsivät koivun merkitystä, ja lopulta koko kansa pantiin mottitalkoisiin. Mahtoi kokeneita naurattaa katsellessa herraskaisemman väen ponnistuksia.

Suomalaiset ovat olleet kirveskansaa aikojen alusta. Ihminen hiiviskeli näille nurkille jään väistyessä samaa tahtia kuin kuusi, tulokkaista viimeinen.

Saksalaisia ja muita kunnon ihmisiä pitäisi sääliä. Heitä pelotti (s0dan aikana) metsissä myös siellä vallitseva epäjärjestys. Keski-Euroopassa metsät alkavat olla istutettuja ja ilmeisesti epäviisaasti samaa lajia ja riviin turpeeseen poljettuja.

Tekee mieli uskoa niitä arkkitehtikunnan vähemmistön edustajia, joiden mielestä puurakentamisesta ei ole otettu irti toistaiseksi juuri mitään. Asuntomessuille on tehty puusta kerrostaloja, Lahdessa on puurakenteinen konserttitalo, mutta sitä tietoa ei ole riittävästi, missä muualla puu olisi oikeasti betonia parempi.

Oman remontin keskellä katselen aineita ja kalusteita. Kai se niin oli, että ”skandinavisen muotoilun” yksi tunnusmerkki on vaalea puu ja että Artekiin ja Alvar Aaltoon liittyy kestäviksi osoittautuneita uudistuksia.

Edelleen asukkaan iän ja sosiaalisen taustan näkee kodin puutavarasta. Jurvalainen pirtinkalusto on OK, mutta ei sen ympärillä seurapiiri kokoonnu. Maalatut, jokseenkin koruttomat kaapit ja hyllyt ovat nuorison valinta, Ikea sammoin. Oma sukupolveni on välittömästi tunnistettavissa holtittomasta Artekin ja Lundian viljelystä. Näin muuten on.


11 kommenttia:

  1. Niin kyllähän suomen metsätkin alkavat olla pääasiassa istutettuja. Näitä synkän yksilajisia puupeltoja, ja usein vailla kenttä ja -pensaskerroksia. Linkola taisi verrata suomen metsien raiskausta ja yksipuolistamista sademetsien parturointiin.

    VastaaPoista
  2. "Oma sukupolvesi" taitaa olla varsin varakasta väkeä, jos heillä on varaa Artekkiin ja Lundiaankin sen nykyhinnoilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aika olennaistahan näissä sukupolviasioissa on juuri se, että oman polven tunnukset on aikanaan hankittu oman polven hinnoilla. Moni on tosin nuorentunut valkoisten kevythyllyjen sukupolveen, kun ex-muija on vienyt lundiat.

      vuorela, tampere

      Poista
    2. Lundiat ovat muuttomiesten riesa, syystä siitä että ne L-kirjaimen malliset hyllyjen kannatustapit etsivät lähes magneetin tavoin lähimmän hissin turvakynnyksen ja näin on taas hissi pelistä vek. Magnetoidulla keittiöveitsellä niitä nostelee sieltä hissihuoltomiehet (anteeksi elevaattorimekaanis-sähkö- ja asennushenkilöt) mutta parempi on kerätä ne pirun korvavaikun vaikutuksen alaisena suunnitellut ilskottimet suurehkoon magneettiin edeltäkäyvästi. Autoissa pruukaa syntyä usein kaiuttimia joilla ei enää kaiutella mutta magneetit ovat päteviä. Nyt joku neromman pään edustaja ottaa asiakseen kysyä miksei sillä magneetilla voi kalastaa sieltä turvakynnyksen raosta sitä inhoketta ja hänelle ei tule uni ennen kuin saa vastausta. Voi harmi.

      Poista
  3. Niin, kun katsoo englantilaisia TV-sarjoja ja niissä olevia taloja antaa arvoa suomalaiselle puulle rakennusmateriaalina. Kaadettu puu maata vasten vaan ei kauaa kestä pitäisi olla vielä vanhanaikainen kivisokkeli.-Murphy_

    VastaaPoista
  4. Eittämättä hankkimisen arvoinen kirja jo tämän kirjoittajalleen tyypillisen sekavahkon kehumisen ansiosta. Olisin lisännyt siihen vain yhden seikan; maininnan Veikko Huovisen Puukansan tarina -kirjasta. Se oli aikoinaan ja on yhä vertaansa vailla oleva kuvaus luonnon kiertokulusta.

    VastaaPoista
  5. Puhutaanko puulajien yleisyysmuutoksista? Omat havainnot etelästä että vaahtera on kovassa nousussa.

    VastaaPoista
  6. Talousmetsäkin voi olla kaunis, suorastaan pysähdyttävä. Muutama päivä sitten käveltiin kangastietä kesäsaarella naapurin isännän hyvin hoidetussa mäntymetsässä, jossa suorat, oksattomat rungot kohosivat korkeuksiin, latvukset jossain näkökentän yläpuolella. Kuin metsätemppeli pilareineen, ajattelin. Taikametsä, miniä kuiskasi. Varvikossa kasvoi kuitenkin ihan tavallisia, oikeita mustikoita, uskomattomat määrät, ja tarkemmin ajatellen mäntyjen rungoissakin saattoi nähdä euron kuvat.

    Vähän aikaisemmin oli nähty apilapellolla pari kurkea, jotka siirtyivät rauhallisesti vain vähän kauemmaksi, vaikka mukana oli pari isoa Bernin paimenkoiraakin. Sadekesänä riittää sammakoita houkuttimiksi tavallisilla pelloillakin, vai mitähän ne sieltä hakivat.

    Erikoisin luontoelämys odotti kuitenkin pihassa metsäisellä tontilla. Istuttiin ruokapöydässä, kun poikani sanoi: Sorsa tuolla rannassa. Samassa se lennähti ylös jyrkkää kalliorinnettä parin metrin päähän meistä riippumaton viereen kuusen alle ja sillä sekunnilla takaisin, kun koirat ponnahtivat liikkeelle! Mitähän outoa käyttäytymistä se oli, ihmeteltiin. Kilometrin pituisen lahden rannoilla on muitakin mökkejä metsän peitossa, ja ehkäpä sitä oli ruokittu jossain.
    Sitten vielä opetin pentukoiran (10 kk, noin 40 kiloa) syömään mustikoita yksitellen, ja pian se jo hamusi niitä itse suoraan varvuista. Oppivainen hauva.

    Vaikka kuin sotilaallisiin riveihin istutettuja eivät meidän metsämme vedä vertoja sveitsiläisille hoivaamisessa. Keväällä ne siivotaan tarkasti, ja esimerkiksi Emmentalin laaksossa sanottiin, että kesällä vedet johdetaan toiseen uomaan niin, että pohjakivet voidaan pestä!

    Metsää ja puuta voidaan käyttää lääketieteellisiinkin tarkoituksiin. Veljeni ehdotti aikoinaan Valiolle, että alkaisivat käyttää mäntyjen estereitä margariiniin, koska ne sitovat rasvoja ja siten myös veren kolesteroleja (tai jotain sinne päin), mutta ei siellä kiinnostuttu. Raisio sitten nappasi. Ja onhan se pettu auttanut suomalaisia vaikeina aikoina jauhojen jatkeenakin. Siitä oli kyllä romantiikka kaukana. EG

    VastaaPoista
  7. Arpoka vaik joku nimitorstaina, 14 heinäkuuta, 2016

    Kyll see o vaa praa tavara se puutavara. Ei maar kukkaa sentäs keinuhevost ruppe raudast valama. Vai olek tee simne nähny?

    Jääk kuin pal kasvama ny ku töist ei makseta ja puulaakso tuottamine simmosel taval pois o?

    Jaa juu, kyll se ei mikkä vaikia ol, rungo massa per oksisto ja juuritte massa o likimai yhtä suur, ett kyll nee kannot pitäs vaa jättä. Kyll ne pala ilosest mut metäk köyhtyväs siit pahan kerran.

    Ku mnää pikkane oli ni ei mul kelvannu mikkää muu ku tehttas tehty liha. Ei muu mikkää liha. Mill ne ny sen keksiny o?

    Kyll se o kans ahne se mettäseditte puulaaki ja miettii mill sais kaikilt metäp poies ja kaik pytingik aaltopahvist.

    Rystömetäj ja rytökärpitten pesä, sill viisii see asia o.

    Ei mittää taitoi enä o. Kukkaa mittää muuk ko hinnotte pääl vaa tapittava. Kui simmse kansaa luottaa voi?

    Autuai ova.

    VastaaPoista
  8. Varmaankin MUINAISUUTEMME jäljet tuo kirja

    VastaaPoista
  9. Lukijalle tarjoutuu pian tilaisuus kiehtovaan ristivalotukseen. Peter Wohlleben kirjoitti aiheesta bestsellerin Saksassa; suomalainen laitos ilmestyy ensi kuussa (Puiden salattu elämä, Gummerus). W. harjoittaa myös jonkinasteista metsänhoitoa ja kohtelee satavuotiasta puuta kuten nuorukaista kuuluukin. Siis ymmärtäväisesti ja huomaavaisesti. Täkäläinen metsätalous lienee hänelle kauhistus. Odotamme malttamattomina.

    Olavi Huikarin Puun ihme (Terra Cognita) on oma suosikkini metsäkirjoista: valloittava ja näkemyksellinen, mikäli epiteetit sallitaan.

    VastaaPoista