3. kesäkuuta 2016

Pihalla





Pariisissa ja ehkä Lontoossakin ei käsketä koskaan kenenkään kotiin, koska asuntoja ei kehtaa näyttää. Katukahviloiden ja pikku ravintoloiden runsaus johtuu samasta syystä. Ihmisille ei ilkeä näyttää keittiötään.

Pariisissa asui sukulaisia ja näiden tuttavia. Siis tiedän ja muistan. Suomessa luulen viranomaisen kankeuden aiheuttaneen sen, että toiset asuivat kuin näyteikkunassa. Huoneita ei ollut sisustettu elämistä vaan näyttämistä varten.

Meillä oli Kauhavalla se erikoislaatuinen ja suuri suku, joka asui yhdessä kasassa, kodin yhteydessä oli aluksi kunnan verotoimisto ja sitten isän asianajotoimisto. Minulle joka tapauksessa näiden tilojen ja kodin ero oli kauan täysin epäselvä. Äitini seisoi 30-luvulta alkaen tiskin takana ja piti aivan luonnollisena, että syöminen keskeytettiin, jos kaupan ovi kävi ja joku tuli ostamaan postimerkkiä.

Eilinen päivä sisälsi monia hetkiä; pohdimme Kuisman kanssa pippuripihvien ääressä kirjan ja blogin eroja ja yhtäläisyyksiä. Tänä aamuna The Guardian oli ihan täynnä samaa asiaa. Amerikkalaiset ja britit ovat tekemässä tepposen. Kun kustantajat ovat aivan pihalla, tavalliset ihmiset ovat ryhtyneet julkaisemaan myös painettuja kirjoja etenkin Amazonin kautta, ja jotkut tienaavat kovasti.

Ajatus askarruttaa. Keskustelupalstat, kuten Suomi24, ja Facebook-tyyppiset paikat keinona ansaita rahaa…

Ajatus on mieletön mutta ei mahdoton. Sen uskoo, että jännärien tyylilajista saattaa kohota odottamattomia. Olen seurannut vierestä, miten poliisimies osoittautuu vetäväksi kertojaksi ja tietää, miten heitetään mukaan oma kokemus.

Entä jos jotain samanlaista voisi tapahtua tietokirjoissa, niissä joita ei enää paineta eikä lueta.

Luin yhteenvedon Winston Churchillin menettelytavoista. Näyttää siltä, että kirjallisuuden Nobelin tuottaneesta toisen maailmansodan historiasta (War Chronicles) yksikään lause ei ollut Churchillin itsensä kirjoittama. Hän oppi hyvin varhain hankkiessaan ajoittain varoja tolkuttoman tuhlaavaisen elämäntapansa rahoittamiseen kirjoilla, millaisia avustajia kannattaa käyttää. Hänellä kuulemma oli joukko senttareita, jotka osasivat jäljitellä Churchillin lausetta paremmin kuin Winston itse osasi kirjoittaa niitä.

Asia taitaa olla salaisuus, mutta itse pidän selvänä, että jatkuvasti ylistämäni brittien ja amerikkalaisten tietokirjat, etenkin historiat, ovat noin sadan filosofian tohtorin työtä kukin.

Ei tunnu todelta, että esimerkiksi Dawkins ja Stephen Jay Gould olisivat riipustaneet ihan itse kaikki ne kirjat.

Milloin meillä herätään vastaavaan? Yrjö Karilas oli WSOY:n kirjallinen johtaja. Niinpä suhtaudun epäillen siihen, mahtoiko hän itse edes kilkuttaa saksia ja tuhria liimaa ensimmäistä Pikku Jättiläistä laadittaessa. Itse kirjan idea on riittävän nerokas ja menekki oli kenties suurempi kuin minkään muun suomalaisen tietokirjan koskaan. Sillisalaatti on hyvä ruokalaji.

Tekijt Tikka, Lappalainen ja Järvinen ovat julkaisseet tietokirjan, jolla on kiihdyttävä nimi, ”Helsingin sisäpihat kertovat. Kaupunkihistoriaa ja nykypäivää pihan puolelta” (Minerva, 2015).

Kerrostalojen elämäkerrat ovat hienoja. Helsingin Sanomien vanha sarja ei ole saanut täydentäjää, vaikka aihe olisi suhteellisen helppo. Kyllä ihminen on aina vähän sen talon näköinen, jossa asuu. Helsingissä on kaupunginosia, jotka ovat kiertäneet täyden poliisin saalispaikoista hyvinkin hienon hienoston kotiseuduksi, kuten Katajanokka, jonka nykyasu on hämmästyttävän nuori, enimmäkseen vuodesta 1900.

Kirjoittajat eivät mainitse merkittävää häätötoimenpidettä. Katajanokalla asui erittäin paljon venäläisiä upseereita, ennen kaikkea merivoimien väkeä. Heitä hukutettiin kymmeniä avantoon Pohjoisrannan puolella suuren vallankumouksen alkuvaiheessa. Ja huoneistoja vapautui.

Liisankadun tätä nykyä tavoittamattoman komeissa ja kalliissa kivitaloissa pidettiin varhaisvaiheissa bordelleja ja myytiin halukkaille viinaa. Kruununhaassa vaurioitui useita kiinteistöjä pommituksissa. Asianajaja-aikanani kohtasin turhan asuin ihmisiä, jotka innostuksen puna poskilla kertoivat saaneensa halvalla hyvän osakehuoneiston Kruununhaasta Mariankadulta. Ikävä tehtäväni oli kysyä talon numeroa. Se oli aina sama. Vielä ikävämpi tehtäväni oli kertoa, että se talo on halki. Meni pommituksissa. Ei ole korjattu. Kulkee nyt samanlaisena Musta Pekka -korttina kuin eräs Lauttasaaren Isonkaaren kerrostalo, joka oli onnistunut ryyppäämään asuntolainansa.

Mutta kirja ilahduttaa, koska mitäs sivullinen änkeäisi itseään vieraisiin pihoihin. Kovin tuttujen julkisivujen takana on yllätyksiä ja teoksessa selostetuin tavoin ansiokasta yhteisöllistä toimintaa, jolla rottia vilisevät kivikuilut, joiden pohjalla oli liikaa lapsia ja kuorma-autoja, ovat eräissä tapauksissa kehittyneet laajennetuiksi olohuoneiksi.

Jotkut esitellyistä pihoista ovat sellaisia, että tekisi mieli ottaa heti kamera ja lähteä käymään, vaikka kirjankaan kuvissa ole vikaa. Satun vain olemaan sellainen, että minua miellyttävät enemmän sisäpihojen vertikaalit ja horisontaaliset viivasokkelot ja parvekkeiden varjot enemmän kuin julkisivut.

Se oli uusi ja huvittava triviaalitieto, että Työväentaloa rahoitettiin myös siten, että tupakkatehdas maksoi Työmies-savukkeiden tuotosta osan graniittilinnan rakennusrahastoon. En ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että hyvin muistamani tavaramerkki tarkoittaisi täyttä totta. Olisi pitänyt epäillä, kun Lappeenrannan teknillistä yliopistoa harrastaessani huomasin, että Saimaa-pöllitupakan kanteen kopioitu maisemakuva oli näkymä niiltä kulmilta, kohta kasarmialueen jälkeen.

Täydellisesti olin unohtanut Vallilan kallion eli puiston ja kirjassa esitelty Pohjoismaiden hienoimmaksi mainittu korttelipiha Sammatintie 6 – 8 oli minulle tuntematon. Puu-Käpylä puolestaan on tuttu, ja tekee aina hyvää lukea, miten tulikivenkatkuisesti alueen arkkitehtuuri ja rakennukset on moneen kertaan tuomittu tule ruuaksi, että saataisiin kunnon kerrostaloja sinnekin…


7 kommenttia:

  1. No, jos talo on ollut halki toisesta maailmansodasta lähtien ilman, että sitä satunnainen asunnonostaja edes huomaa, eiköhän se ole ihan riittävän kestävässä kunnossa.

    Täällä kun kallioperä ei pahemmin luontojaan järise, vaaraa asukkaille saattaa tulla lähinnä sitten, jos itänaapuri päättää alkaa uudelleen pommitushommiin.

    VastaaPoista
  2. "Talo halki, ei ole korjattu". Kuullostaa urbaanilegendalta. On sen halkeaman varmaan joku jo ehtinyt työntää kuraa täyteen, jos se talo on siellä seissyt "halkeamisen" jälkeen jo yli 70 vuotta.

    Varmaan myös Lauttasaaren 40-luvun aravalainat ovat jo tulleet maksetuiksi.

    AW

    VastaaPoista
  3. Nyt se on vallan höyrähtäny ja rupee kohta varmaan päästelemään öisin hu-huu ihmisten pihoilla....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pahoin pelkään että näin käy. Ja jos se vielä ottaa yhden oluen enemmän kuin yleensä, eli toisen, niin takuulla käy näin.

      Takuulla, sanoi Tampereen tyttökin. (Ei tosin mulle. Mutta aika monelle muulle. Tai liekkö urbaanilegendaa sekin? Harmi, jos.)

      Poista
    2. Joop. Mut sillee ku kyyhkynen kuitenki, ei niinku huuhkaja. Joka on ottanu kakskyttoista Putelia. Ja piippu hampaissa.

      Nyt pyyhe kassiin ja ranranurmikolle tuulettumaan. Pikkumustat mukaan. Suojakerroin 30. Ei värkkejä, ei vehkeitä, ei muita kuin musaluuri. Tää ainaki lähtee huiliin vähän.

      Poista
  4. Jos on vielä varsin nuori henkilö, kerron kokemuksesta, ja kotona talon päädyssä on verotoimisto, on hauskaa virka-ajan jälkeen, luvalla toki, mennä sinne harjoittelemaan konekirjoitusta Olivetti Lexiconilla, laskemista ihan sähköisellä Rheinmetall-koneella, joka ynnätä ryskyttää niin kauan kuin +-nappulaa painaa tai kieputtamaan kertolaskukoneen kampea. Laatikossa tuoksuvat kalkkeeripaperit, pöydällä on katujyrän näköinen leskari, Akvila-liimaa ja raapevettä. Nitojaa ja rei'ittäjää on mukava kokeilla. Jonakin iltana tulee konttorikonemekaanikko, joka purkaa ja puhdistaa laitteita ja vaihtaa värinauhoja. Koira ei siitä miehestä oikein tykännyt, tuoksumaailma saattoi olla ärsyttävä, vaikka minua se kiehtoi ja palautuu nostalgisena mieleen joissakin tilanteissa.

    VastaaPoista
  5. Nykyisellään tuo vieraiden kotiin "käskeminen” on alkanut kuulostaa hieman huvittavalta, vaikka se kuuluu myös oman murrealueeni puheenparteen. Kutsu noin yleisesti ottaen miellyttäväksi tarkoitettuun sosiaalisen kanssakäynnin tapahtumaan koetaan meilläpäin raskaaksi käskyksi vai mistä mahtaa moinen sanantapa juurensa juontaa.

    VastaaPoista