20. huhtikuuta 2016

Ikuinen kunnia






Erkki Salo Rabelais’n ja Eero Balk Hasekin eli siis Svejkin suomentajina ovat ansainneet ikuisen kunnian. Salo oli kirjastonhoitaja Lempäälässä. Hän on kuollut.

Saarikosken Odysseia (Homeros, ei Joyce) saattaisi kuulua samaan sarjaan. Kahden vaiheilla kyllä olen, tai kolmen. Saatuani viime vuosina vihiä siitä, mihin kohtaan perinnettä Homeros oikeastaan sijoittuu, minulla on houkutus sanoa, että Odysseiasta pitäisi ehkä tehdä vielä uusi, koreilematon mutta tarkkuudessa ja terävyydessä miekkaa muistuttava suomennos.

Saarikoski oli parhaita kirjoittajia, mitä Suomessa on nähty. Toisaalta 1900-luvun jälkipuolen runous tuli ja meni. Ranskan osaaminen oli meillä huonoa. Sieltä olisi voinut saada malleja.

Paremman runouden pohjalla oli kauan selkeästi englanninkielinen lyriikka, mutta sekin vähän valikoiden. Jotkut sen kieltävät, mutta mielestäni aiheetta – Eliot ja Pound paistavat myös suomenkielisen tekstin läpi. Metafyysinen linja, jonka kukinta oli Yhdysvalloissa Wallace Stevens, jäi tuntemattomaksi, mutta se karhea ja käsitettävä aineellisuus, jonka yhteydessä mainittava nimi oli William Carlos Williams, tuli beat-runouden vahvistamana tutuksi.

Nämä suuret runoilijat eivät olleet katsoneet tarpeeksi elokuvia.

Nyt lukien heidän kirjoituksensa tuntuvat rakentuvat heraldisista ja muista koristekuvioista. Heidän ja heidän pohjoismaisten seuraajiensa teksti ei solahtele eikä sujahtele. Ettemme herjaisia omia vainajiemme, katsokaa Ruotsin Ekelöfiä tai Tranströmeriä. Ajatelkaa rinnalla Ingmar Bergmania, jonka teokset rakentuvat liikkuvista kuvista eli muutoksen merkeistä.

Rabelais’n, Hasekin ja Homeroksen rinnalla on Catullus ja tuohon harvinaisten joukkoon kuuluisi Carl Michael Bellman. Viimeksi mainitusta on paljon suomennoksia (ja Gottlundin savonnokset), mutta vasta Liisa Ryömä osoitti, miten se voi mennä. Nyt elävät ruotsalaiset eivät enää saa kunnolla kiinni Bellmanista ja tekevät siksi viisaasti tyytymällä laulujen valikoimiin. Sellaisia ovat Åkerströmin ja Vreswijkin levyt. Tavoittamattomuus johtuu antiikki- ja rokokoo-viittausten runsaudesta. Niitä opetetaan kyllä herrasväen kouluissa ja yliopistolla, mutta opettajilta jää usein mainitsematta, että Bellmanilla nuo viittaukset ovat hyvin usein pelkkää piruilua.

Ja edelleen runouden puolella on Francois Villon, josta saa oikein hyvän käsityksen Veijo Meren suomennoksista, mutta vain käsityksen.

Haaveksin Internetin suurtekstien sivustoista. Avoin kysymys on tietysti tekijänoikeus. Näin on siitä huolimatta, ettei ole kuultu kenenkään ansainneen painetuilla runoilla monta killinkiä viime vuosikymmeninä.

Rahastoille ja apurahalautakunnille voisi tietenkin ostaa tietokoneen. Näyttää epäilyttävässä määrin siltä, ettei verkossa julkaistua pidetä taiteellisena ansiona, oli se miten hyvää tahansa.

Toisaalta olen sinnikkäästi näkevinäni sellaisen kaupallisen tilanteen, että kaikkein kiihkeimmille myytäisiin esimerkiksi 100 painetun kappaleen varastosta niteitä.

Erkki Salo toimi noin. ”Pantagruel” on verkossa ja löytyy heti hakukoneella esimerkiksi tuolla nimellä yhdistettynä Salon nimeen.

Olen sitä taaskin lueskellut suureksi mielihyväkseni. Tehtävä on ollut tavattoman vaikea; suomentelin jotain juuri tästä 1500-luvun kirjasta kerran maailmassa. Käännöksen alussa olevan ei-kaupallista käyttöä koskevan luvan vuoksi laitan näytteen jaksosta, jossa ylen oppinut ylioppilas joutuu Pantagruelin puhuttamaksi.

”Voihan paska, sanoi Pantagruel, mitä tämä hullu tarkoittaa? Luulen, että hän sepittää jotain pirujen kieltä yrittäen velhon tavoin noitua meidät.”

Tähän vastasi eräs hänen miehistään: ”Herra, epäilemättä tämä keikari koettaa jäljitellä pariisilaisten puhetta, mutta oikeasti hän vain jäystää latinankieltä, vaikka luulee puhettaan hyvin lennokkaaksi ja arvelee kai olevansa suuri ranskankielen kaunopuhuja, kun halveksii tavanomaista puheenpartta.”

Tähän sanoi Pantagruel: ”Onko se totta?”

Ylioppilas vastasi: ”Signor mösjöö, geniukseni ei luonnostaan adaptoidu manipuloimaan Gallian vulgääriä idioomaa, vaan pyrin sitä, vice versa, kompensoimaan ja suppleeraamaan anneksoimalla verbaalisesti artikuloituun diskurssiini inherenttejä latinismeja ja vokabulaarirariteetteja.

 – Jukoliste, sanoi Pantagruel, kyllä minä sinut opetan puhumaan. Mutta sanohan ensin, mistä olet kotoisin!” Tähän ylioppilas vastasi: ”Genealogiani origo lokalisoituu meridionaaliseen Galliaan, Lemovian provinssiin, missä familiani aikaisemmat generaatiot on sepulkroitu, sub terram consacratam, ja missä item lepäävät sanctissimus Martialiksen reliktit.

 – Nyt ymmärrän hyvin, sanoi Pantagruel, olet pesunkestävä jyvänpurija Limousinesta, ja teeskentelet vain täällä pariisilaista. Tule, tule, niin saan sinua myllyttää!” Ja hän tarttui häntä kurkusta   sanoen:

”Jauhat nyt latinaa, mutta kautta pyhän Johanneksen, pian saa suusi jauhaa tyhjää, sillä taidan myllyttää sinut tuusan nuuskaksi.”

Silloin alkoi limousinelaisparka anella: ”Hei orot vähä, hyvä miäs. Hoi pyhä Martti, tul appu! Hoi-oi, an mnun ol, jumala tähre, älä kajo mnuhu.”

Tähän vastasi Pantagruel: ”No johan puhut luonnollisesti.”

Ja hän jätti miehen siihen, sillä limousinelainen paskansi vetelät housuihinsa, jotka olivat takaa halki, ja siitä sai Pantagruel aiheen sanoa: ”Voi Pyhä Yrjö, mikä haisunäätä. Piru periköön tuon nauriinpurijan, että hän osakin lemuta!” Ja hän jätti hänet siihen.

Mutta tästä sai mies sellaisen opetuksen koko eliniäkseen ja niin kovan janon, että hän usein sanoi, että Pantagruel kuristaa häntä kurkusta.”

Dorén kuvassa Pantagruel-jättiläinen pienenä.



15 kommenttia:

  1. Erkki Salon Gibbon -suomennos Rooman valtakunnan rappio ja tuho oli kulttuuriteko.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehdottomasti, suuri sellainen!

      Poista
    2. Aiheesta on tehty parempiakin kirjoja, jopa tällä vuosituhannella.

      Poista
    3. "Aiheesta on tehty parempiakin kirjoja, jopa tällä vuosituhannella."

      Ehkäpä on, mutta Gibbon on klassikko. Häneen verrattuna uusi Kahloksen kirja ei - valitettavasti - ole mistään kotoisin.

      Poista
  2. Tätä herkkua pitää nauttia pieninä annoksina!

    MafH

    VastaaPoista
  3. "Odysseiasta pitäisi ehkä tehdä vielä uusi, koreilematon mutta tarkkuudessa ja terävyydessä miekkaa muistuttava suomennos."

    Ehkäpä näinkin, mutta ei Mannisen suomennos huono ole ja jotenkin sen tyyli sopii teoksen vanhaan ikään; se on ns. ylevää tyyliä. Uutta suomennosta odottaessa on hyvä lukea Mannista ja Saarikoskea rinnakkain, vaikka jälkimmäinen jätti paljon pois.

    En ole itse kovin ihastunut klassikojen uusiin suomennoksiin, esim. Don quijotteen. Jotenkin uudet suomennokset tahtovat olla "klapiproosaa", klassioiden em. ylevästä tyylistä on luovuttu. Ehkä se lisää selkeyttä, mutta vähentää lukemisen iloa ja kielestä nauttimista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on totta — Saarikoski suomensi Odysseian aivan väärästä editiosta. Sitä paitsi Saarikoski ei osannut kreikkaa kovin hyvin ja teki kamalasti virheitä (ei ole Manninenkaan virheetön, mutta virheitä on Mannisella huomattavasti vähemmän). Siis sellaisia virheitä, joita ei hyvälläkään tahdolla voi sanoa runoilijan vapaudeksi, kuten että kääntää lehmän häräksi (ero on selvä jo alkeiskurssilaiselle: ἡ βοῦς 'lehmä' feminiinisen artikkelin kera, ὁ βοῦς 'härkä' maskuliinisen artikkelin kera).

      Poista
    2. Onko Odysseia tai Don Quijote alunperin ylevää tyyliä?

      Poista
  4. Kysymys kääntäjälle: mistä juuri Turun murre Limousinen ylen oppineelle ylioppilaalle, josta oppi niin nopeasti karisi?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama tääl! Olis pannu vaa "pohojalaast"!(Ko sen Kemppi sentäs kai ossa?) Noi "mnuut" vihjava jo simppäi, vähintäs Raumal! Ja uutte Tuntemattomankin tule Hiataseks taas joku oikkia murret ossamatom pelle, helvatti!
      terv. pekka s-to.

      Poista
  5. Loistavia olivat myös Ville Keynäsin suomennokset, karnevalistiset Pantagruelin kolmas ja neljäs kirja - vaikka ne ensimmäiset olivat minusta sinänsä kirjoina vielä parempia, ainakin niin muistelen. Kenen käännöksiä lienevät olleet.
    Ilmeikäs on tämäkin käännösnäyte!

    Tämän kylän Kirjapäivän, Kirjakekkereiden vaihtopöydältä löysin Olof Lagercrantzin muistelukirjan ystävästään Gunnar Ekelöfistä, "Jag bor i en annan värld men du bor ju i samma", ja sen luettuani luulen ymmärtäväni vähän paremmin Ekelöfin runoutta, sillä sitäkin siellä käsiteltiin, elämän kaiken raadollisuuden, juopottelun ja muun ohella. Lagercrantzillahan on näitä "selityskirjoja", vaikkapa Proustista ja Joycesta, meikäläisenkin tyhmän avuksi. Ja kieli on niin kirkasta ja osuvaa. EG

    VastaaPoista
  6. http://www.sirp.ee/archive/2001/01.06.01/Images/6.jpg
    Kuvassa on Rein Sepp. Rein Sepp (1921-1995) asui Latvian metsissä Viron rajan lähellä pienessä Ipiķi kylässä (virolaisesta sanasta 'ööbiku', siis Satakielen kylä suomeksi) ja käänsi eepoksia. Hän oli ollut 'metsäveli' ja viettänyt seitsemän vuotta Vorkutan vankileireillä. Vuodesta 1971 asui Latvian metsissä itsekseen. Siellä metsässä hän käänsi germaanien eepoksia viroksi. Ja hän sattui olemaan siinä ammatissa nerokas. Sepan kääntämiä ovat: "Vanhempi Edda", "Nibelungien laulu", "Parzival", "Beowulf", osia "Nuoremmasta Eddasta". Kaikki paitsi viimeinen on käännetty hienoina runoina. Lisäksi hän käänsi Shakespeare'a, Schilleria, Goethe'a, Blake'iä ja toisia. Hänen toivomuksesta hänet haudattiin sinne samaan Satakielen kylään omaan omenatarhaan. Sellaiset miehet ovat hoitaneet ja kasvattaneet rakasta viron kieltäni - Latvian metsissä.

    VastaaPoista
  7. Kemppiseltä hyvin lohkaistu "1900-luvun jälkipuoliskon" runoudesta. Tälläkin hetkellä on kai menossa jonkin sortin "buumi". Uskon siihen kun näen metrossa jonkun lukevan ohjehintaan ostettua runokirjaa, puolen sivun kuva esikoisrunoilijasta Hesarissa ei riitä. Kirjoittajia enemmän kuin koskaan, lukijoita vähemmän kuin koskaan. -jussi n

    VastaaPoista
  8. Eläköön porvarillis-aristokraattinen yhteiselämä! (Me haaveilemme) Proletaareja ei ole vielä olemassakaan (Näillä näkymin).

    VastaaPoista
  9. Lempäälä on tasaisen varmasti uutisissa, viimeksi se oli onnellisin kunnista. Se siis voitti kaiketi onnellisten kuntien kilpailun. Onnea kunteille.

    Gargantua on tuttu kirja, jotenkin sitä funtsii että Luther oli varsin rehevä ja roisi jätkä, kuten kaikki aikalaisensa. Sittemmittäinen siivon kielen normi on vienyt veret ja kusen ja paskan hajut ja on se tietysti myös lohkaissut ison palan kirpeästä ilosta, sellaisesta teeskentelemättömyydestä. Luther oli sitä mieltä että runsain määrin joukolla nautittu olut, ravitseva ruoka ja virsien kovaääninen hoilaaminen karkottaa demoneita sinne mistä ne ovat tulleetkin. No meillä tämä tunnetaan karaokena. Mutta kirkot, uuh. Hyminää ja säveltapailua, mein Gott! Ei sovi edes yskäistä, ei hikoilla eikä.. no siis täytisen tähden mikä spennaaminen jos sattuisi vaikka pierettämään. Onkohan se oikein terveellistä? Väelle haarikat ja kinkku pöytään! Tulenjohdolle uudet opit. Hospotipomilointi pannaan! Tuokaa kumiliimaa että saadaan teesit paikoilleen lasioviin. Ja tämä! Kuka kutale on mennyt ja myynyt tallenteelta soitettavan kellojen äänen? Kellot säästyvät, kuluvat vähemmän. Pfft! Moukkamaista.
    Kirkko ja Kaupungissa Kerettiläinen oli ikimuistettava: Entäpä jos Jahve hymyileekin katsellessaan kun nuoret miehet karjuvat kasarmin käytävällä alushoususillaan että Joutukaa sielut on aikamme kallis?

    Vanhassa kirkossa kun silloiselta arvoltaan kenttärovasti Seppo Kangas saarnasi niin väellä kyllä syttyivät idealamput, se mies osaa eikä arkaile. Jo pelkät viittomat kuuluvat, ei mene kuuroille korville se.

    Loistokäännös, kiitosta vaan taas oikein kovastikkin paljon.

    VastaaPoista