19. tammikuuta 2016

Rakkautta




Otsikko on siis Maria Jotunin kirjan nimi. Mietin, miksi dekkarikirjailija Jan Guillou vain ei onnistu nykyisissä romaanisarjoissaan. Sitä norjalaisveljeksistä kertovaa sarjaa (Sillanrakentajat jne.) on nyt neljä plus yksi kirjaa, joissa kaikki muu on kohdallaan, paitsi kaikki.

Olin kuulevinani television mutisevan jotain Yhdysvaltain kirjamarkkinoista. Olin juuri mietiskellyt samaa asiaa lähteenä Tim Parks, romaanikirjailija ja esseisti, joka asuu pysyvästi Italiassa ja selitti kerran NYRB:issä etevästi, miten pitkälle Berlusconi ja muu Italian kulttuuri perustuu vaikenemiseen tai kylmään tosiasioitten kieltämiseen. Kuulemme jos heillä Veronassa joku totea, että Milanossa ja Firenzessä ei ole jalkapallojoukkueita, osa kuulijoista on välittömästi samaa mieltä. Suuri osa äänestäjistä on sitä mieltä, että Berlusconi on kunnon mies, jota jotkut ulkopuoliset tahot ilkeästi vainoavat.

Tuo on mielenkiintoinen ero. Yhdysvaltoja ja salaliittoteorioita on tutkittu hyvin paljon niin että itse asiassa tiedämme tilanteen. Aika villitkin väitteet saavat kannatusta. ”Aseet eivät tapa, vaan ihmiset, jotka niitä käyttävät.” Hienoa logiikkaa. Siis ”autot eivät saastuta ilmaa, vaan ihmiset, jotka niitä käynnistävät”.

Tim Parksin mahdollisella luvalla: hyvä keino saada suomalaista kirjallisuutta USA:n markkinoille olisi kirjoittaa ne kirjat uudelleen ja muuttaa henkilöiden ja paikkojen nimet amerikkalaisiksi.

Tunnen tuon amerikkalaisen piirteen kokemuksesta ja olen kuunnellut suuren varmuuden ja rakoilemattoman itsetunnon turvin esitettyjä lausuntoja, joiden mukaan esimerkiksi ihminen, joka lukee (englanniksi) Japanin 1600-luvun runoutta, on kommunisti ja varmasti CIA:n tai FBI:n mustilla listoilla.

Asuessani paikkakunnalla luin sotien jälkeen britistä amerikkalaiseksi itsensä muuttaneen Isherwoodin käsityksen: Los Angeles on maailman rumin ja henkisesti takapajuisin kaupunki. Yllättävän monet angelinot tuntuivat olevan samaa mieltä. Italiassa tai Saksassa en muista tavanneeni ihmistä, joka pitäisi kotipaikkakuntaansa alimpana helvettinä.

Ruotsalainen Jan Guillou, Ranskan lähetystön vahtimestarin ja norjalaisen paremman perheen tyttären totuuteen liberaalisti suhtautuva poika, ei tietenkään kaipaa neuvoja eikä varsinkaan kritiikkiä.

Siksi on tuloksetonta sanoa, että vaikka Hamiltonit ovat verrattomia toimintakirjoja ja kirjoittajan sujuvuutta voi vain ihailla, Guilloulta näyttää puuttuvan kyky luoda tyyppejä.

Romaanissa ja elokuvassa tavoitellaan hyvin usein henkilöhahmoja, joihin voi rakastua.

Rakastuminen ei tarkoita toisen ihmisen hyvin ja ihailtavien ominaisuuksien korostamista. Se tarkoittaa lämpöä ja yhdessäolon tarvetta ihmisen kanssa tämän huonoista ja harmillisista ominaisuuksista huolimatta.

Jouduin miettimään, miksi komisariot Beck ja Wallander ovat niin rakkaassa muistossa, ja satuin kuulemaan, että varsin sosialidemokraattiset Beck-sarjan DVD:t miellyttävät katsojia edelleenkin.

Sitä kai ei tarvitsisi edes mainita, että taustalla olevan Sjöwallin – Wahlöön poliisiromaanisarjan Beck apureineen ja esimiehineen on unohtumaton ja kaikkien näiden myöhempien alkulähde. Sen voinee mainita, että Agatha Christie luultavasti yritti tietoisesti luoda mahdollisimman epäuskottavan ja monipuolisesti epämiellyttävän sankarin keksimällä Hercule Poirotin mutta epäonnistui tuossa yrityksessä.

Tuo kuviteltujen henkilöiden keskeinen vaikutus kirjaan tunnetaan kaikkialla. Suomessa on harvinaisen hyvä esimerkki. Ainakaan Tuntemattoman elokuvaversioita ajatellen Suomen ainoassakaan kodissa tai kaljakapakassa ei kannata pitää tietokilpailua teoksen henkilöistä. Kaikki tuntevat kaikki. Kirjoittajan ainutlaatuinen (Kiven ohella) taito tehdä tyyppejä näkyy Pohjantähdestä. Ainakin itse olen saanut jatkuvasti vihiä 15-vuotiaista lukijoista, jotka ovat kerrasta viehättyneet lopuksi ikäänsä Leppäseen tai Laurilaan – outoa muuten ettei romaanisarjan aito sankari, Janne Kivivuori, aiheuta samanlaista hurja kiintymystä.

Haluaisin vetää tähän yhden toivottavasti hiukan yllättävän nimen. Jules Verne tunnetaan vain ihmeellisten matkojen kuvaajana, maan ja kuun, merenpohjan ja yläilmojen kuvaajana ja armottoman ahkerana kirjoittajana.

Mutta kun hän oli samalla tavalla hyvä luomaan tyyppejä kuin Dumas, jonka muskettisotureiden nimet aloittelevakin lukija oppii heti moittimatta edes d’Artagnanin nimen vaikeaa kirjoitusasua.

Verne oli samalla kehityslinjalla, jonka varrella odottivat aikanaan unohtumattoman ”viihteen” sankarit aina Aku Ankkaan asti – siis henkilöt, joilla ei oikeastaan ole mitään ymmärrystä uhmaavia kykyjä, paitsi kyky jäädä mieleen.

Ehkä paras suomalainen sarjakuvasankari on Mikael Karvajalka – Hakim. Tietenkin hän on pikareskisankari Don Quijoten tapaan, sellainen jolle tapahtuu, ei sellainen joka itse tekee.

Mikaeleja on moitittu tapahtumien ja historian merkkihenkilöiden esiin vyöryttämisestä ja Waltarin historiallisia romaaneja siitä, että hän on kirjoittanut saman romaanin eli siis Sinuhen kerran toisensa jälkeen uudestaan, muuttaen vain hiukan nimiä ja paikkoja.

Moite on sekä oikeutettu, kun näin kieltämättä on, että moittijan pintapuolisuuden osoittava.

Waltari keksi aikakoneen turvautumatta aikakoneeseen, ja kirjoitti maagista realismia menemättä maagisuuden puolelle. Tieteellisesti puhuen kirjan ja elokuvan tekijä tarvitsee paljon työn jälkeen vain taikasauvan. Sitä heilauttamalla kuollut muuttuu eläväksi ja joutavanpäiväinen jännittäväksi. Tämä siis Guillousta, jonka norjalaissarja taitaa löytyä suomeksikin.

24 kommenttia:

  1. "Ylipäänsä tämä kansa on näet siivoa kansaa, joka sitkeässä työssä näkee elämänsä parhaan sisällyksen, eikä suomalaista ole helppo suututtaa, mutta kun hän kerran suuttuu, hän on hirveä suuttumuksessaan, ja eniten hän vimmastuu, jos katsoo oikeuttaan loukattavan.”

    Waltarin Mikael Karvajalka ja Mikael el Hakim kestävät aikaa. Parasta opetella 1.suura mitä pikimmin.

    VastaaPoista
  2. ".. ja kirjoitti maagista realismia menemättä maagisuuden puolelle."

    Turms. Vaikka kirja taitaa olla uskonnollisesta kokemuksesta. Kyllä mä sen magiikaksi laitan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Makukysymys, vaikkakin käsitteissä on hyvä pyrkiä tietynasteisen tarkuuteen, emmehän kutsu kissoja koiriksi. Uskontotieteissä magia ja uskonto erotellaan. Muistaakseni siten, että magia on jonkunsorttista yliluonnollista mekaanista vaikuttamista (esim. pistetään neulalla nukkea). Uskontoon kuuluu tietynasteinen palvova ellei suorastaan alistuva suhtautuminen palvonnan kohteeseen.

      Poista
  3. Kyllä kannattaisi tämän afgaanisyntyperää olevan kansanedustajankin lukea Waltarin Mikaelit. Sen sijaan, että moittii Väinämöistä Ainon ahdistelusta, olisi tämä nainen voinut kulttuurinsa taitajan kiertää ainakin ne vastaanottokeskukset, joihin on sijoitettu maamiehiään ja hieman opastamassa miten nainen pitää kohdata maassamme.

    Havaintovälinekin hänellä olisi automaattisesti mukanaan.

    Aivan kuten neiti Agneskin antoi nuorelle Mikaelille opetusta siihen miten galantin nuorukaisen tulee kohdella naista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Gallen-Kallelan maalauksen sijaan Nasiman & co olisi kannattanut tutustua alkuperäislähteeseen eli Kalevalaan. Sieltä olisi selvinnyt, että kyseessähän oli rehellinen naimakauppa, jossa veli myi sisarensa rikkaalle vanhalle miehelle vaimoksi. Mitä ihmeellistä siinä on, ihan nykykäytäntö Afganistanissa ja muissa muhamettilaismaissa tänäkin päivänä.

      Poista
  4. “Waltari keksi aikakoneen turvautumatta aikakoneeseen, ja kirjoitti maagista realismia menemättä maagisuuden puolelle.”

    Minä kurkistin maagiseen kuvalliseen sinuhelaiseen aikakoneeseen parkytä vuotta sitten Amsterissa. Siellä on se Van Goghin museo. Sen ylisillä oli silloin Lawrence Alma-Tademan maalauksia. Nehän olivat ja ovat ainakin monet viimeisen päälle kuin valokuvia, joka keksintö olikin jo tuommoiset potrettisutaisut pitkälti tappanut. Ja valokuvista hän paljon maalasikin.

    Muistini mukaan se oli nimeltään ”Faaraon pojan kuolema”, joka minut vyötti matkaansa ehkä 3000 vuoden taa. Se OLI valokuva, kaikessa, siinä, silloin. Toinen ei ihan niin pyörryttävä kokemus oli samassa rytäkässä esillä ollut jokin sellainen kuin ”Kylpeviä naisia Napolinlahdella”, hyvinkin tuhatkunta vuotta nuorempi valokuva.

    Minulle kopsahtivat nämät, eivät Van Goghit.

    VastaaPoista
  5. Waltarin Mikaelien lisäksi hänen Johannes Angeloksensa tuntuu vain aina ajankohtaiselta.

    Waltari sisällytti historiallisiin kirjoihinsa ovelia ja nerokkaita, joillekin kenties vaikeasti havaittavia yhtäläisyyksiä elettyyn ajankohtaan.

    Johanneksessa esimerkiksi Konstanttinopolin sisällä olevat luopiot täsmäävät jopa lukumäärältään meidän jatkosodan rauhanoppositioon.

    Paljon olisi nykypäättäjillämme opittavaa Waltarin teoksista.

    Waltari taitaa edelleen olla ainoa kirjailijamme jonka teoksia on ollut USA:n bestseller listoilla

    Nykyään lienee jo selvää miksi Waltari ei saanut Nobelia.

    VastaaPoista
  6. Jules Vernen Robinson tarina "kahden vuoden loma-aika" oli selvästi pohjana William Goldingnin "Kärpästen herralle" haaksirikkoutunut koululuokka muodostaa yhteisön autiolle saarelle.
    Vernen terroristi-sankari kapteeni Nemo sukellusvenemiehistöineen olivat alkujaan venäjän valtaa vastustavia Puolalaisia. Mutta diplomaattisesta ja kustantajan painostuksesta Verne muutti heidät Brittivaltaa vastaan kapinoiviksi intialaisiksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt ehkä muistan väärin, mutta minusta Verne jätti kaupteeni Nemon taustan ja syyn verhoon, esim. sotalaivan upotuskohtauksessa.

      Poista
    2. Kapteeni Nemon elämäntarina selvisi vasta kirjassa "Salaperäinen saari"(1874), jossa Nemo miehistöineen oli telakoinut epäkuntoisen sukellusveneensä tyynen meren saareen.

      Poista
  7. Tässähän on taas enää yhdeksän viikkoa aikaa lukea Valtakunnan salaisuus.

    VastaaPoista
  8. Kun luin Pohjantähteä noin 13-14 vuoden ikäisenä, sankarini oli Akseli Koskela. Keski-ikäisenä rupesin arvostamaan Janne Kivivuorta, joka ei tarttunut aseeseen muualla kuin piikamurjuissa. Janne uskoi toimintaan yhteiskunnan virallisissa organisaatioissa kunnalliselämässä ja valtiopäivillä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin. Romanttista sankaria etsivät eivät voi samastua kuivaan rationalistiin.

      15 vuotta myöhemmin Linna ei olisi asiaa myöntänyt, mutta olen varma, että kirjoitushetkellä hän ajatteli Jannen ja Kankaanpään Elkun viimeisessä kohtaamisessa Väinö Tanneria ja Kalle Kaiharia.

      vuorela, tampere

      Poista

    2. Minunkin ajatukseni menivät tuohon kunnallisneuvoksen ja juopporallin kohtaamiseen. Lämpinä Eljasta kohtaan, hänen suuruutensa koitti Hennalassa kun toiset jo kuolleet (Oskari) tai tainnutetut (Akseli). Se on näin ihanteellinen se romaani Sointulan perustajaikäpolvesta. Mitä sitten tulikaan?

      Mutta että Kalle Kaihari. Ihan pani googlaamaan mitä vuorela, tampereelta meinaa. Ei auennut, mutta olipa monipuolinen kyky ja lähimmäinen tämä Kaihari. Kertoo hyvää Kekkosesta että tuollainen kaveri.

      Janne sopii sankariksi, mutta ei oikein Pentinkulmalle. Filmirooli toi huumoria ja vaihtelua pitkään elokuvaan että sikälikin jäi mieleen. Tanner pysytteli sivussa pyssyttelystä, loitommalla kuin Halmekaan.
      Tanner oli pääministeri ennen kuin vuosi kymmenesti vaihtui kansantasavallan perustuslain ansioista, eikä katupartioistakaan ollut estäjiksi. Päinvastoin honööria tehden tepastelivat suojeluskuntalaiset Tannerin korokkeen sivu oliko 1926. Ja oliko Miina Sillanpääkin Tuomiokirkon arvovallan ja mahdin anastajien ja modifioijien joukossa paraatia sisäänpäin ivahymyten seuraamassa.

      Elannon johtajan pragmatismia oli sallia Vaasan voittajien läänittää metsät ja tuotanto, mutta muistaa investituuran moniääninen vala. Ihan omia aikojaan oli muuten sinne Forssaan jo rakentunut johonkin mittaan kunnallissosialistista todellisuutta. Konkreettiseti kauniina rakennuksina ja puistoina. Yhtä historia"opin" vuotavista koskiveneistämme karille ohjatakseni, kerron Kaukovallasta lukemani pohjalta että Wahren hommasi Venäjältä viljaa väelleen talvella 1867/68. Joten se siitä myytistä, että hevonen syö kuormasta enemmän kuin kuljettaa ja muuta logis/lakis -tiikkaansa.

      Joo se taisi mennä vieläpä sellaisilla ilmauksilla kuin että Tammelan isossa pitäjässä ei kukaan nääntynyt nälkään. Tehtaalla oli viljaa, ja luotolla sai. Kauppala+kansalaisluottamus. Lisää asiasta tä Tiedekulmassa klo 16.30, äänessä sielukkaat Saarikivi, Nylen ja Pihlström. Sivistysyliopistoa, fuksina sekaan Jukka Sjöstedt.

      Poista
    3. "Romanttista sankaria etsivät eivät voi samastua kuivaan rationalistiin."

      Ja tämä se erilaisissa luottamustoimissa pyöriviä pienempiä ja suurempia politrukkeja niin harmittaa. Pitää vain tyytyä vallankäytön iloon sekä suurempiin ja pienempiin palkkioihin ja muihin taloudellisiin etuhin. Myös naiset tapaavat tykästyä vallankäyttäjiin.

      Poista
  9. Katsoin sen dokumentin Min klassresa Leif GW Perssonista SVT.se -sivulta ja oli kyllä mielenkiintoinen. Tukholman kehitys siinä sivussa sodan lopusta lähtien. Erikoinen elämänkaari, työväenluokasta vallan kammareihin älyn avulla, putoaminen ja uusi nousu, palvottu isä ja häiriintynyt äitisuhde. Yläluokkaisia kavereita koulutuksen myötä. Ruotsissa korostetaan edelleenkin noita yhteiskuntaluokkia eri tavalla kuin meillä, vaikka ovat niin demokraattisia olevinaan.

    Sjöwall - Wahlööt tuli luetuksi aikoinaan sitä mukaa kuin ne ilmestyivät. Niissä oli uudenlainen yhteiskuntanäkemys - Social-Sverige tuli tutuksi, mutta ei niitä siksi lukenut. Martin Beck on samantapainen tyyppi kuin Silta - sarjan Martin Rohde, epätäydellinen ihmisenä ja joskus ehkä poliisinakin, mutta jotenkin rakastettava, tavallinen ja ainakin tämä uudempi Martin huumorintajuinenkin. Sopivan rauhallinen partneri tehokkaalle Asperger-Sagalle, jonka empatiattomuus niin tasoittui ja toi sarjaan jotenkin huumoriakin. Beckin olen vähän jo unohtanut.

    Kyllä kirjojen henkilöihin rakastuu, ja joskus kirjailijoihinkin. Esimerkiksi Tshehoviin. Monta päivää olin surullinen, kun hänen viimeinen kirjekokoelmansa loppui kirjailijan kuoltua. Niin hyvä ihminen, vaikka kiusasikin Olgaansa kun ei vaan vienyt vihille. Monet kirjallisuuden henkilöt ovat kuin eläviä ihmisiä, joiden kanssa mielellään seurustelee.

    Hyvä määritelmä rakkaudelle tuossa yllä. Silmäilin vähän Jotunin novelleja pitkästä aikaa, ja liikuttavimmaksi osoittautui hyvin kansanomainen Lähtö. Ja oli huvittavakin. Kuoleva äijä järjestelee seuraajaa itselleen ja siis elättäjää nuoremmalle vaimolleen. Siinä oli välittämistä, puolin ja toisin.

    Jan Guillouta olen pitänyt liika ylimielisenä ja machona, jotta olisin voinut häntä lukea, vaikka eihän niin pitäisi ajatella. Niin se vain on. EG






    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täytyy jatkaa vielä, kun SvD:ssä oli mielenkiintoinen juttu ruotsalaisten kirjailijoiden tuloista. Kaksi suurituloisinta, Lars Kepler -nimimerkillä kirjoittava aviopari ansaitsi 44% 12 suosikin koko potista, yhteensä noin 33 miljoona kruunua - siis vuonna 2014, mukana myös ansio- ja pääomatulot. Guillou 4. sijalla ansaitsi 7,1 miljoonaa ja maksoi veroja "vain" 3,7, kun olisi halunnut maksaa säällisesti 75%, "mutta kun hallitus vain laskee veroja." Siinä tuloluokassa voikin jo olla antelias, - harva on - mutta kyllä hän nosti osakkeitaan. GW 5. tilalla.

      Ne 12 eniten ansainnutta olivat entisiltä ammateiltaan journalisteja, juristeja tai ekonomeja ja ovat saaneet kirjojensa aiheet niistä piireistä. Tasan puolet naisia. EG

      Poista
    2. Mielenkiintoinen on myös SVT:n sarja Min sanning. Viimeksi katselin Anna Hedenmon haastattelun Horace Engdahlista (pitää ääntää jotenkin Horis, etunimikaima on joku Nelson) No, Horace sanoi mm. että ruotsalaiset ovat lapsellisia ja vastikäänhän joku Löfven sanoi ruotsalaisten olevan naiveja, mutta kaikesta huolimatta olisiko meidän syytä perustaa pohjoismainen valtioliitto?
      Horacen mukaan ruotsalaisten lapsellisuus tulee esiin mm. keskusteltaessa turvallisuupolitiikasta.

      Poista
  10. Pienemmällä liekillä sanoen, Vene-lehteen kirjoittanut ansiotyökseen jään alle sukeltamalla tienannut veikkonen luetteli tuttujaan, vaikutteista puheen ollen. Myrskylintu nousee siivilleen ilmestyi myöhemmin. Nahkaveneellä yli Atlantin kuuluu lukea yhdessä tämän kanssa. Suositan näkkileipien ahkeraa nakertelua näiden kera. Hellassa pidettävä pientä prasua teevesipannun vuoksi. Tavalliseen tapaan lukualue on julistettava ydinaseprojektivyöhykkeeksi ja kaikkinainen kritiikki on hylättävä. Sinapin ja palvilihakimpaleen suvainta on suotavissa. Kurkkua tulee vuolla päälle kömpelösti, loistavimmin puuviivaimella.

    Söötelömmin mies M.W. oli kiltti ja älykäs, siis väkevä.
    Kuinka ne paksut kirjat aina jaksavat puhuttaa? Oli niin suuri määrä muutakin.

    Radiosta ei saa kuunnella kuin merisään ja siitäkin vain jäätämisten varoitukset, muuten koko uljas kuuri turmeltuu ja lukija jää kuin täi. Se on hirmu tarkkaa kuulkaa.

    Ellei sitten suorita lukutointa ammeessa kynttilänvalossa siemaillen minttukermalikööriä hengenpitimiksi. Tällöin on puhelinyhteys valmentajaan kehumis- ja juoruamistarkoituksessa tietysti välttämätön ettei ylikunto yllätä.

    VastaaPoista
  11. Minulla ei ole mitään Guilloun sarjaa vastaan. Luin 1 osan ja pidin siitä, vaikka sekin meinasi revetä rakenteena kappaleiksi. Pidin ainakin siitä Afrikan Kuningattaresta kovasti, olisi ollut miellyttävää tavata. Muistelen, että Isäntä joskus kirjoitti että pianistit tulevat soittamaan Suomeen aina saman teoksen, Beethovenin 4. pianokonserton. Niin tänäänkin, ja huomenna. Jospa se oppi menisi tällä kertaa perille ja sielun saisi pelastettua hitaan osan Haadeksesta. Ehkä Suomi tarvitsee tämän ankaran kuurin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vrmn ehkä tarttee. Mika Waltari oli muistomerkkiasiassa hiton viisas ja toivoi lisää kusiputkia. Kandee funaa.

      Poista
  12. "moitittu ...siitä, että hän on kirjoittanut saman romaanin eli siis Sinuhen kerran toisensa jälkeen uudestaan, muuttaen vain hiukan nimiä ja paikkoja."

    Tuossa moitteessa on sotkettu tyyppi ja teos. lähes kaikki Waltarin historialliset roomaanit ovat pikareskiromaaneja tyypiltään, mutta sisällöltään ja ajatellulta esikuviltaan vaihtelevia, itsenäisiä ("teokselisia") teoksia.

    Moite kumpuaa siitä, että Waltari oli parhaina päivinään käsittämättömän tuottelias, mikä harmitti suuria taideromaaneja vuosikausia hinkkaavia pilkunviilaajia. Lisäksi moitetta siivitti vasemmiston poliittinen viha (esim. Raoul Palmgren).

    VastaaPoista
  13. ISÄNNÄLLE KORJAUS LÄHETTÄMÄÄNI VIESTIIN: Freiren konsertti on viikon päästä 27.1. ja sama ohjelma 28.1. eli Beethovenin 4. pianokonsertto. Saam muokata viestiäni. Pahoittelut sekoiluni - selvisi kun vaivauduin lukemaan lippuni!

    VastaaPoista