4. tammikuuta 2016

Juoksija


Karo Hämäläisen ”Yksin”, Paavo Nurmen kuvitteellinen elämäkerta, minä-muotoon kirjoitettu, kannattaa lukea. Se on selvästi osa tätä nuoremman polven nuorempaa proosaa, joka näyttääkin saaneen yleisönsä. Kirjoittaja on ammattitaitoinen, koska tekstissä on selkeyttä.

Myös suosikeissa on romaaneja, joihin en mielly. En tunne tarvetta kirjoittaa niistä. Jos teksti ja kerrottava ovat eri paria tavalla, jota en ymmärrä, vika voi olla omani. Mitä sitä turhaan levittelemään.

Paavo Nurmesta on legenda. Sen avulla rakensivat oma uraansa Martti Jukola, Lauri ”Tahko” Pihkala ja Urho Kekkonen.

Urheilun käyttäminen kansallisten pyrkimysten tueksi on tuttu asia. Voi suorastaan olla niin, että suomalaiset tulivat keksineeksi sen. Ellei sitten käy ilmi, asiaa tarkemmin tutkien, että ruotsalaiset olisivat olleet silläkin asialla ensimmäisinä.

Se ei ole aivan yhtä tuttua, että urheilu oli poliitikkojen ja liikemiesten ponnahduslauta. Ihmiskohtalot ovat kohdittain surkeita. Lukemattomilla Suomen kioskeilla entiset huippumiehet ovat kaataneet suuvettä pilsnerin sekaan.

Kansainvälisten urheilujärjestöjen napamiehet ovat oman käsitykseni mukaan olleet aikamoisia roistoja joka sorkka. Odottelen, että jalkapallon FIFA:n jälkeen otetaan esiin Olympiakomitea. Ehkä niin ei kuitenkaan käy, koska olympialaisten raha- ja mainosarvo on niin suuri.

Nurmi-kirjan voi lukea tuon perinteen kritiikkinä. Toisaalta se on kertomus siitä, miten huippumies ajaa itsensä yhä täydellisempään yksinäisyyteen, jossa ystäviäkään ei oikeastaan ole. Kolmanneksi se on pitkä novelli, jossa aiheena on päähenkilön poikkeuksellisuus, aika lähelle autismin tai aspergerin eräitä ilmenemismuotoja tuleva henkinen rakenne.

Suurmiehiä ja merkittäviä naisia tarvitaan, koska he ovat kahdella jalalla kulkevia peilitaloja. Jokainen voi katsella heistä omaa, vääristynyttä kuvaansa ja aivan oman valintansa mukaan joko itkeä tai nauraa.

Merkkihenkilö on barokki-ilmiö. Ihminen on sekä biologisesti että kulttuurisesti monipuolisuusihme. Barokkia on se, että jokin ominaisuus tai kapea kykyjen kimppu kehitellään mahdottomaksi, usein naurettavaksi.

Sanoisin pahemmin, mutta Bach oli barokki-ilmiö ja urut ovat barokin vertauskuva, ilveellinen soitin, josta nyt kuitenkin satun kovasti pitämään.

Kirjan yksinäinen juoksija esitetään ihmisenä, joka ei missään tapauksessa halua jäädä toiseksi. Hänen on voitettava ja voitettava aina. Urheilu-uran jälkeen liikemiehenä – rakennusurakoitsijana – hänen on edelleen voitettava, mutta nyt suoraa rahaa.

Ja kyllä hän voittaakin, aivan rehellisin ja järkevin keinoin.

Romaanikirjailijan ongelma on kuvattavaa rakastuminen. Tässä juoksijan kuva on johdonmukainen ja uskottava, vaikka episodi kaukaisesta rakastetusta tuntuu vähän oudolta.

Näkisin tämän juoksijasankarin hiukan toisin kuin kirjoittaja. Minun silmissäni Nurmi oli niin ilkeä ja pilallinen mies, että voittamista tärkeämpää hänelle oli, että toiset hävisivät. Jos häviäjä oli tiedetty mies – vaikkapa Ville Ritola, joka olisi halunnut sitä voittoa oikein kovasti – hänen kukistamisensa saattoi tuntua todella koukuttavalta.

Ymmärtäminen tuli muotiin 1950-luvulla psykologian kylkiäisenä, vaikka hiukan yleisemmällä tasolla tämän ”verstehen” oli ollut esillä historiassa ja yhteiskuntatieteissä vuosisadan alusta.

Yliymmärtäminen on edelleen muotia.

Sotasankareita miettiessäni olen tullut sellaiseen tulokseen, että joukossa on jokin määrä ihmisiä, jotka nauttivat aidosti tappamisesta, ja sellaisiakin, joille kiduttamalla tappaminen oli mieleen.

Näin ajatellessani en viittaa psykoanalyysiin enkä erehtyneeseen sukupuolisuuteen. Arvelen vain, että näin nyt oli.

Monissa kilpailua sisältävissä toiminnoissa on mukana ihmisiä, joita elähdyttää, joiden askelia siivittää, toisen ihmisen vahingoittamisen himo.

Mielestäni kosto on katkera myös kostajan suussa ja olen sellaisella kannalla, että voittaminen tuhoaa ihmisen pala palalta. Normaaliuden näkeminen ja tavallisuuden ymmärtäminen kun olisi korkeinta, mitä kannattaa tavoitella.

Romaanikirjailija on jättänyt aika vähälle tämän suunnan ajatukset, vaikka Nurmi tiettävästi kiusasi kanssaan kilpailleita joskus aika näkyvästikin.

Rinnalle asettuu Tammen pari vuotta sitten julkaisema aivan mainio romaani Emil Zatopekista. Siinä oli tehty toinen ratkaisija. Päähenkilö, joka hänkin oli ainutlaatuinen kyky, nähtiin historiansa ja ympäristönsä vahvasti muovaamana.

Lukijana uskoisin Paavo Nurmesta jotain saman suuntaista. Voi olla, että olen aivan väärässä, mutta hänen hahmossaan näen jotain hänen nuoruusvuosiensa kansalaissodan (19-vuotias) silmittömyydestä ja tunnehimosta.

Nurmi oli suhteessa isänmaallisuuteen puolueeton. Hän ei vastustanut sitä, jos siitä oli hänelle itselleen hyötyä. Varsinaisesti mikään sellainen häntä oikein liikuttanut.

Mutta kukaties hän oli – taitava, sitkeä, tiensä raivaajana armoton – luodakseni tässä nyt yhteenvedon toiseen turkulaiseen tukeutuen – urheilukenttien Koskenniemi.

Lukija voi muistaakin, että pidän Koskenniemeä hyvin merkittävänä kulttuurihenkilönä, jonka erittäin huono maine on osittain kilpailijoiden järjestelmällisen vähättelyn tulosta.

13 kommenttia:

  1. Paavo Nurmi on ehdokkaitani kaikkien aikojen suomalaisiksi elokuvasankareiksi. Pariisin vuoden 1924 ja Antwerpenin vuoden 1928 olympialaisista tehtiin pitkät elokuvat, joissa molemmissa on jopa nolostuttavan monia suomalaisia sankareita, mutta omaa luokkaansa on Nurmi, jossa ruumiillistuu antiikin olympolaisen ihanteen jalous. Hänen juoksunsa ei ole rääkkiä vaan puhdasta liikkeen iloa. Mielestäni noista elokuvista välittyy myös Nurmen ylpeys kanssakilpailijoidensa tasosta, ja joku paremmin asiaa tunteva voi korjata, mutta jonkin kisan Nurmi antoi kaiketi tahallaan toisten voittaa.

    Ymmärtämisen kysymyksestä Gadamerin Wahrheit und Methode on edelleen antoisa. Gadamerille ymmärtäminen oli elämän peruskysymyksiä. Kuten tällaisissa asioissa tavallisesti käy, hermeneutiikan kriitikot kuten Habermas ja Derrida eivät välty syvällisesti kietoutumasta kritiikkinsä kohteisiin. Kriitikko Gadamerkin oli.

    VastaaPoista
  2. Suomi onkin täynnään urheilukenttiä ja -halleja, laskettelurinteitä ja hiihtoputkia, joiden synnyllä on hyvin vähän mitään tekemistä aidon urheilemisen kanssa. Niistä saamme kiittää pääasiassa paikallisten pikupoliitikkojen kunnianhimoa ja mielikuvituksen puutetta.

    VastaaPoista
  3. Urheilu ja politiikka saa kyllä joskus ihan uskomattomia piirteitä. Ehkä tähän mennessä huippu on Muhammad Alin tapaus.

    On oikeastaan käsittämätöntä miten Ali nousi ehkä koko 70-luvun tunnetuimmaksi henkilöksi. Hulluinta tässä on se, että ainakin Alin omien puheiden mukaan se johtui osaksi juuri muiden poliittisista intresseistä ja huonoista neuvonantajista.

    Ali nimittäin sanoi jossain haastattelussa että, jos hänelle olisi kerrottu, että on erittäin epätodennäköistä hänen joutumisensa sotaan, vaikka hän kutsuntoihin joutuukin, niin hän olisi mennyt sinne ja hoitanut vapautuksensa niin kuin muutkin sen ajan julkkikset.

    Ainakin tämän haastattelun mukaan Ali pelkäsi Vietnamiin joutumista niin kovasti, että olisin mennyt siitä missä aita on matalin, jos vain olisi älynnyt sen.

    No, nyt sitten loppu on historiaa ja Alista kasvoi "elämää suurempi" hahmo pikkaisen vastentahtoisestikin. "Louisvillen suurisuu" oli ajautunut johonkin mikä ei ollut enää hänen itsensä hallinnassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Perin monisäikeinen asia. Alinhan houkutteli Elijah Muhammadin kannattajaksi Malcolm X. Alin uskonnollis-poliittiset motiivit vaikuttavat kyllä vilpittömiltä jälkikäteenkin.

      Toinen juttu on, että Malcolmkaan ei vielä tuolloin ymmärtänyt Elijah Muhammadin mafiaa. Nykyäänhän pidetään selvänä, että juuri Elijah murhautti Malcolm X:n.

      vuorela, tampere

      Poista
  4. Jokin sisäinen vakaumus Nurmella kuitenkin ilmeisesti oli suhteessa maanpuolustukseen, koska hän ei suostunut vannomaan sotilasvalaa. Voisiko siinä olla esimerkiksi jokin yhteys Kemppisen viittaamaan kansalaissotaan. Jossakin mainitaan, että se olisi johtunut siitä, ettei Nurmi halunnut vannoa mitään sellaista asiaa, josta ei tiennyt pystyikö sen toteuttamaan. Antero Raevuoren kirjasta (Paavo Nurmi Juoksijoiden kuningas) se ei käy selvästi ilmi, lieneekö tuosta aivan tarkkaa tietoa kenelläkään. Hankalan episodin hän kuitenkin esimiehilleen tuon vuoksi aiheutti. Ja ilmeisesti siksi, koska oli jo armeijan kirjoissa tunnettu lahjakkaana urheilijana, sai myös päänsä pidettyä. Muilta tuo ei kenties tuohon aikaan olisi kovin helposti onnistunut.

    VastaaPoista
  5. Koskenniemi on Turun suhteen maahanmuuttaja, sinne asettuessaan jo vankassa 35 vuoden keski-iässä, joten pyydän lupaa saada epäillä tuliko hänestä koskaan oikeaa aitoa turkulaisten hyväksymää "turkulaista".

    Minulle hän on aina oululainen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Koskenniemestä samanmielinen sekä blogistin että Tapsan kanssa. Maineenpalautuksen ansaitseva oululainen.

      Poista
  6. Nykyään kirjoitetaan todellisista henkilöistä ja tapahtumista romaaneja,joissa kirjoittaja antaa oman,hypoteettisen tulkintansa, epäselviksi jääneistä tapahtumista. Tämä on parempi kuin paljon käytetty "mahdolliset yhtymäkohdat todellisiin henkilöihin ovat sattumaa" ketkuilu. Mutta ongelmana on, että monelle lukijalle, vaihtoehtoinen kuvaus muokkautuu todeksi. Niimpä esim. Heidi köngäksen Hertta kirjan lukijoille Yrjö Leino jää alitajuntaan Valpon ilmiantajana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tästä minäkin urputin täällä viikko pari sitten. Ja ihmettelin, ettei kukaan ole asiaan sen isommin puuttunut.

      Ehkä kohu syntyisi sitten, jos Kekkosesta tekisi vastaavan esityksen? Näytettäisiin kuinka hänet värvätään venäläisten agentiksi ja kuinka häntä komennellaan ja juoksutetaan ja kuinka sovitaan noottikriisi jne.

      Poista
  7. Kyllä Koskenniemi oli turkulaistenkin mielestä tosi turkulainen, turkulaisten hyväksymä. V.A.K on muistomerkkinsä ansainnut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yleensä se on niin, että menestyjää kaikki tahtoo omia, kuvitellen saavansa siinä itsekin pienen sirun.

      Poista
  8. "Tiärän et niin on vissi asiat järjestetty, et jokasel on yks rakkaus elämänsä aikana. Yks lähimmäine joka tois kaikkeen tarkotuksen. Mut moni meist ei tajua et siin se ihminen oli ja nii me vietetä loppuelämä yksinäisyyren korves. Ja me yritettä yhä uusist ja uusist ihmisist löyttä sitä yhtä joka tuli ja meni."
    Ilpo Tuomarila:Taulahäntä ja Kivenhakkaaja

    Näytelmän katsoi v.94 Turussa Kunnaksen Ilkka

    VastaaPoista
  9. "voittaminen tuhoaa ihmisen pala palalta."

    Eiköhän se toisaalta ole niin, että voittamalla (=panemalla toiset häviämään) saa resursseja enemmän kuin muut. Niillä resursseilla saa sitten enemmän naaraita - jotka ovat kovasti resurssien perään - ja jälkeläisiä enemmän kuin muut ja sitten omat geenit leviävät. Kun vaan muistaa kehittää hävinneille jonkin "taivaassa sitten paremmin" tai "tämä on yhteinen/isänmaan etu" -ideologian, etteivät ryhdy kostamaan tai muutoin parantamaan asemaansa. Samanlainen luuseri-ideologia on em.

    VastaaPoista