Rahan vuokraamisesta

Rahasta puhuttaessa puhutaan lainaamisesta, velaksiannosta ja luotosta. Luotto on pankkikieltä ja tarkoittaa, että luottoa eli luottamusta ei ole, vaan lisäksi vaaditaan vakuudet.

Se on sukupolviongelma, että kulutuksen lisääminen eli rahan käyttäminen entistä väljemmin, kuulostaa eräiden korviin ikävältä. Kuulun näihin eräisiin.

Tarkka talous oli hyve, ja lapsia opetettiin hyvin pienestä säästämään kolikkonsa. Niille joille pankki ei ollut lahjoittanut säästöpossua tai –lipasta, kansakoulussa oli hiukan monimutkainen lipas, jossa oli luokan kaikille oppilaille omat lukittavat lokeronsa.

Muistan miten itse sain joululahjaksi sadan markan setelin. Se oli vihreä, sitä Eliel Saarisen alastomien ihmisten sarjaa. Lahjaan liittyi tiukka ohje, että seteliä ei pidä käyttää, vaan se täytyy panna talteen.

Taisin sitten munata. Seteli ei ole tallella enkä tiedä, missä se mahtaa olla. Ei se kyllä olisi voimassakaan. Isoisällä oli kaksi tai kolme suomalaista kultarahaa. Mihin ne päätyivät, sekin on epäselvää, Kouluvuosinani tsaarin aikaiset hopeakolikot olivat suhteellisen yleisöä. Luulen että minullakin oli sellainen. Tiesin että hopea on juhlallinen aine.

Vieläkin tunnustelen joskus pikkutakkien vuoria, koska luultavasti kreikkalainen kolikkoni katosi joskus kauan sitten taskun reiästä. Se oli minulla usein mukana, kun olin hovioikeudenneuvoksena. Kollegat pitivät huonona huumorina kertomustani, jossa viittasin Setä Topeliuksen ruotsin kielen lukukirjaankin otettuun tarinaan hopeakolikosta.

Topelius käytti samaa tekniikkaa kuin esimerkiksi Haanpää ”Yhdeksän miehen saappaissa”. Ihmisistä ja tapahtumista kerrotaan seuraamalla esineen vaiheita. Tämä sadun hopearaha, tuomarille tarpeellinen kapine, oli taikaesine. Kun kolikko havaitsi ympärillään oikeudetonta menettelyä, se sanoi kuuluvasti: väärin, väärin, väärin – ihmisten ja Jumalan edessä.

Tämänköhän takia olemme siirtyneet pankkikortteihin? Olisi kovin kiusallista esimerkiksi tavaratalossa tai muussa paikassa, jossa on myymäläetsiviä äänen kantaman päässä, jos rahat huutelisivat taskuista.

Kolikoiden ja seteleiden säästäminen ei tainnut olla varsinaisesti taloudellista toimintaa. Setelikannan määrä ei ole sama asia kuin käytettävissä oleva pääoma.

En tiedä, mikä kansantaloudellinen vaikutus omilla kulutustottumuksillani on. Olen miettinyt, pitäisikö ostaa huono televisio. Jos toimin noin, huonojen televisioiden menekki lisääntyy ja Mustan Pörssin tai Gigantin omistajat, eli K-ryhmä tai englantilainen DSG-sijoittajaryhmä, käärii rahat liiveihinsä.

Joitakin vuosikymmeniä sitten Heikkinen hommasi halvalla Finluxin tai Asan ja vasta myöhemmin kävi ilmi, että kaupasta sai kyllä saman vehkeen vielä halvemmalla.

Säästäväisyyden kääntöpuoli on ahneus. Heti kun menin töihin Otavaan (1964), sain ruveta vastaamaan kysymykseen, voinko hommata Otavan suuren keittokirjan halvalla. Kun mummu oli töissä Veljekset Perkolla varastoapulaisena, hänen kauttaan pystyi ostamaan jopa puoli tusinaa kahvilusikkaa, jotka olivat aitoa alpakkaa eli uuttahopeaa. Onko alpakkaa vielä myynnissä? Kuparia, nikkeliä ja sinkkiä, näyttää jossain määrin hopealta. Säästäväisyyden puuskassa pyysin eilen itselleni hopeateetä, mutta vastaus oli, että ei tipu. En ollut muistanutkaan että hopeateehen lorautetaan maitoa, siis kuumaan veteen. Teetä siinä ei tiettävästi ole. Eikä piimää.

Mummulla oli piirongin päällä alpakkalusikka, jossa luki ”I P”. Hän oli voittanut sen hiihtokilpailussa. Sarja oli naiset yli 80 vuotta. Muita osanottajia ei ollut.

Kun viimeksi epähuomiossa ostin television, olin aivan ihmeissäni. Se oli halpa, jotain kolmesataa, ja teräväpiirto, jota luulin mainoskikaksi. Sitä se ei ole. Kuva on todella erilainen.

Kun nyt katson, olisiko kaupan sopivia jäännöseriä, kaikki televisiot ovatkin älykkäitä eli smart. Alan julkaisuja lehteilleenä arvelen, että verkko-ominaisuudet ovat kuitenkin kurjat eli että käytännössä puhelin tai pädi on paljon nopeampi ja näppärämpi.

Eikä meitin, tällaisten miesten parane niitä älyvehkeitä heilutella…

Halusin johdatella tämän siihen, että ensin sukupolveltani vietiin elokuvateatterit, ja seuraavaksi on menossa televisio. Tuskin muutan tapojani, mutta samalla tavalla kuin äitini katson jostain lehdestä tai verkosta, ”mitä tänään tulee”. Nuorempana piirsin Radiokuuntelija-lehteen rinkuloita ja tein alleviivauksia sellaisten tulevien ohjelmien kohdalle, jotka aioin kuunnella.

Nyt yhtenä aamuna televisiossa oli Pirkka-Pekka Petelius, ja minä oikein säikähdin, että onko kello jo noin paljon. Kaikki tietävät, että Luontoilta tulee ke klo 18.03.

Onneksi televisioissa on yleensä niin huono ääni, ettei tee mieli kokeilla luontoaamua eli katsoa RSO:n konserttia verkosta aamutuimaan. Eilisten iltauutisten katsominenkin tuntuu jotenkin nololta. Eihän talvella mennä kesälomalle eikä heinäkuussa hiihdetä.

Antaa nyt katsoa. Ehkäpä jatkan entiseen tapaan ja yritän pitää DVD-kauppaa Filmihullu pystyssä. Olen kerännyt jo pari viikkoa rohkeutta katsoakseni sieltä hankkimani levyn Django Unchained. Viime viikolla Arkistosa nähty ”Kolmas mies” oli niin pelottava, etten tahtonut saada moneen yöhön unta.

Onneksi todella hyvät elokuva ovat kuitenkin aika harvinaisia. Kirjoja kehuesani en yleensä muista mainita, että kirjassa käyttöliittymänä on sekin hyvä puoli, että sen voi välillä sulkea. Tosin pahimmillaan (Dostojevski) käy niin, että kirjaa alkaa unessa kirjoittaa eteenpäin siitä mihin ennen nukahtamista jäi.