Päätalo ja Klinge I

 

En yritä olla vitsikäs enkä tahdo loukata. Huomenna ehkä sitten taas.

Ystäväni jo kysyi, käytäisiinkö kesällä taas Taivalkoskella. Sanoin että käydään vain. Hänellä on majapaikka siellä, vanha kruununtorppa, ei sähköä, vettä järvestä.

Nyt Kalle Päätalon lapsenlapsi kirjoitti lehdessä sydämellisesi vaaristaan, jonka muistoksi oli kokoonnuttu Tampereella. Minuun muuten Iijoki-sarjan Tampereen vaiheen kirjat tekivät hyvin suuren vaikutuksen.

Luin jo professori Matti Klingen muistelmien ensimmäisen osan ja siirryin toiseen. Tekstin yksityiskohtaisuudessa hän tuo mieleen Päätalon ja molemmat Proustin. On näet aika harvinaista, että epätavallinen kyky havaita yksityiskohtia ympäristöstään liittyy lahjakkuuteen, jota edellyttää noiden huomioiden muokkaaminen muillekin aukeaviksi havaintoketjuiksi ja syiksi.

”Selkosten Proust” on hiukan koulupoikamainen nimitys Päätalosta. Kalle kirjoitti jykertämällä. Proust kirjoitti maailman rikkaimman kielellisen viljelyn päälle tuottamalla Ranskan kirjallisuuden huippuromaanin.

Klingen liittämiseen tähän on yksinkertainen syy. Hän on oppi- ja aatehistorian erikoistuntija, joka saatuaan parasta mahdollista opetusta on itse antanut parasta mahdollista opetusta. Syistä jotka eivät kuulu tähän kirjoitukseen on olemassa aivan fiksuja ihmisiä, joiden karvat Klinge nostaa pystyyn. He eivät taida oikein tunnustaa totuudeksi sitä, että omaelääkerrallinen kirjoittaminen – siis tässä tapauksessa Päätalo koko tuotannollaan ja Klinge omaelämäkerrallaan ja päiväkirjoillaan, on omahyväisyyden ylin muoto.

Ihminen näkee maailman itsensä kautta. Juuri sitä nimitetään perinteisesti kirjallisuudeksi. Jos julkaistaan ”vähäpätöisen ihmisen muistelmat” tai ”ikävystyttävä tarina”, kirjoittaja on Tolstoi tai Tshehov tai sitten Gogol. Oikeasti vähäpätöisen ja ikävän ihmisen kirjoittamaa ei kukaan lue.

Päätalon romaanisarjassa jakso, joka huipentuu nuoren kirvesmiehen pääsyyn teknilliseen kouluun ja valmistumiseen rakennusmestariksi, on hyytävä. Vajaan kansakoulun käyneelle, valmiiksi liian säikylle ja sodassa vammautuneelle miehelle kaupungissa olevan oppilaitoksen ovi on kovin painava ja pelottava. Koulussa saatu läksy jää täysin hämäräksi, koska opettajalta ei uskalla kysyä ja sitä paitsi hän – opettaja – on juovuksissa ja kyllästynyt itseensä ja maailmaan.

Klinge kävelee Helsingin normaalilyseoon ja lukee pitkän latinan varmana siitä, että hän ja hänen kaverinsa ovat suuriin tehtäviin kutsuttuja – kuten ovatkin. Anto Leikola on jo sukutaustaltaan maan oppineiston eliittiä ja luokkatoveri Pentti Saarikoski on maan parhaan koulun paras oppilas eli niin sanottu nero jo ennen kirjailijanuraansa, joka tuotti nerokkaita tekstejä ja suomennoksia.

Tarkkaan katsoen ja kunnolla lukien Klinge ei vihjaa olevansa itse ”nero” eli salaperäisellä tavalla jumalansuosima. Itse asiassa hän kuvaa vahvuuksiaan ja heikkouksiaan uskottavasti. Oma ajatukseni on, että jos mies on vähän leuhka, on hänellä siihen perusteitakin.

Yliopistolla kohtaa kyllä ihmisiä, joita ei käyttäytymisestä, puheista eikä kirjoituksista mitenkään erota heidän tutkinnoistaan ja viroistaan huolimatta kaljatehtaan hanslankkarin kesälomittajasta.

Minuun tietenkin kolahti se, että joitakin kesäpaikan pensaikoissa liikkuneita hahmoja lukuun ottamatta Klinge näkee elämänsä ensimmäisen maalaispojan armeijassa Lappeenrannassa. Minä olen nähnyt koko elämäni maalaispojan suoraan peilistä.

Sitten sitä kuitenkin hätkähtelen yhteisiä mielenkiinnon ja harrastuksen kohteita. Olin luullut, ettei Suomessa enää kukaan muu kuin minä tunne hyvin Ernst Curtiuksen vankkaa saksankielistä teosta Euroopan latinankielisestä keskiajan kirjallisuudesta ja kirjan oppia troopeista (topoksista).

Nyt odotan, että kai Klinge tipauttaa pöytään myös Ernst Kantorowiczin, joka on toinen minuun suuresti vaikuttanut tutkija (King’s Two Bodies – myös Kaiser Friedrich der Zweite). Michel Foucault, jonka toin Suomeen Otavassa työskennellessäni ja jonka suomennoksen kävin läpi samoin kuin Proustin alkuosat, on jo mainittu.

Päätalo on kansakunnan itseymmärryksen kannalta ehkä Linnaakin merkittävämpi kirjailija. Linna on, kuten kaikki kriitikot ja tutkijat muistavat mainita, Tolstoin perillinen ja vanhanaikaisiksi sanottujen kirjallisten kaavojen vanki. Oppinsa kunnankirjastosta repulla kantanut Päätalo sai kirjoittamisen jatko-opetusta aluksi Ville Revolta ja sitten Syrjän veljeksiltä.

Kansallinen itseymmärrys tarkoittaa sitä, että jokainen kansa yleensä keksii itse omanmenneisyytensä, joka osoittautuu lähes poikkeuksetta suurenmoiseksi. Päätalo toi kirjallisuuteen historiallisen ja sosiologisen elementin, ruumiillisen työn uskottavan kuvauksen. ”Ihmisiä telineillä” oli Suomen ensimmäinen romaani ruumiillisen työn tekemisestä muualla kuin maataloudessa. Toisin kuin luullaan, Haanpäällä tuota kuvausta ei ole. Hänelle metsätyöt ja uitot ovat kulissia, eikä hänellä ollut varsinaista omaa kokemusta noista asioista. Hän ei ollut ”tukkijätkä”, kuten Helsingissä luultiin, vaan valistunut ison talon poika. Päätalo ei ollut.

”Arjen historia” on onnettoman huono nimike. Ranskassa tarvittiin ”Montailloun” ilmestyttyä nimitystä Febvren, Blochin ja Braudelin provosoimalle ”tavallisten ihmisten historialle”. Montaillou on esimerkki siitä, että suurten mittojen ja merkittävien ihmisten historia on vain osa kenen tahansa historiaa. Kirja kuvaa kansanuskomuksia, jotka inkvisition edustaja kirjasi kerettiläisyydestä epäillyssä vuoristokylässä. Kuulustelijasta tuli myöhemmin paavi.

Jos haluaa selvittää esimerkiksi ylimystön kasvatustavoitteita, on hahmotettava systeemi, koska sosiaalinen rakenne muistuttaa kovastikin biologian verkostoja ja siis tietotekniikan teoreettisesti mallintamia verkostoja.

Päätalon teossarja on hieno kirjallinen saavutus mutta lisäksi ainutlaatuinen – tietääkseni koko Eurooppaan verrattuna ainutlaatuinen – sosiaalisen rakenteen kuvaus, jossa ovat mukana ne asiat, ”joita herrat eivät ymmärrä”, kuten nälkä.

[…]